Olen ollut naimisissa mieheni kanssa 8 vuotta. Yhteiseloa takana on yhteensä n. 10 vuotta. Meillä on kaksi yhteistä lasta. Koko liittomme aikana olen kärsinyt mieheni väkivaltaisuudesta. Vasta noin 3 vuotta takaperin mieheni yritti hakea apua, tuloksetta. Hän ei ollut vastaanottavainen millekkään avulle. Hänellä todettiin persoonallisuushäiriö. Minä annoin aina anteeksi ja yritin valaa uskoa, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Lapset eivät koskaan ole olleet "kohteita". Tottakai lapset ovat väkisinkin saaneet osansa tästä kaikesta.
Nyt olen hakenut avioeroa. Mieheni teki tämän aloitteen, koska käski minua painumaan muualle. Tein siis työtä käskettyä, koska en jaksanut enää. Nyt mieheni on yrittänyt kaikella tavalla saada minua takaisin, mutta olen yrittänyt hänelle selittää, miksi koen sen olevan mahdotonta. Olen saanut asunnon itselleni sekä lapsille ja kaikki alkaisi luistaa. Miksi kuitenkin on niin vaikeaa? Ajattelen (säälin) miestäni. Lupasin hänelle kaikesta huolimatta, että pysyn aina tukena jalupauduin jopa lääkärikäynneille mukaan. Enkö ole jo tarpeeksi yrittänyt?
Onko kohtalotovereita?
Nyt olen hakenut avioeroa. Mieheni teki tämän aloitteen, koska käski minua painumaan muualle. Tein siis työtä käskettyä, koska en jaksanut enää. Nyt mieheni on yrittänyt kaikella tavalla saada minua takaisin, mutta olen yrittänyt hänelle selittää, miksi koen sen olevan mahdotonta. Olen saanut asunnon itselleni sekä lapsille ja kaikki alkaisi luistaa. Miksi kuitenkin on niin vaikeaa? Ajattelen (säälin) miestäni. Lupasin hänelle kaikesta huolimatta, että pysyn aina tukena jalupauduin jopa lääkärikäynneille mukaan. Enkö ole jo tarpeeksi yrittänyt?
Onko kohtalotovereita?
Vastaukset 14
Vanhimmat
ja alkaa elämään omaa täyttä elämäänsä....huomaa olleensa riippuvainen vaatimusten alla.
Näin se monesti menee ...
pysy vahvana, olet päättänyt erota, pysy päätöksessäsi. Tätä yhtä ja ainoaa elämää ei kannata tuhlata elämällä väkivaltaisen ihmisen kanssa. Myös lapset kärsivät kun joutuvat elämään väkivaltaisessa ympäristössä.
Et kerro tarkemmin, mikä persoonallisuushäiriö miehelläsi todettiin, mutta useat niistä eivät parane koskaan, ei vaikka kävisi terapiassa tms.
Lopeta sääliminen, miehesi on aikuinen ja aikuinen mies kyllä osaa huolehtia itsestään. Olet liian kiltti. Minäkin olin. Yritin kaikkeni, varmasti tarpeeksi, joten kohtalontoveri olen. Vihdoin viimein pääsin samoin persoonallisuushäiriöisestä exästäni eroon ja se on ollut elämäni viisain teko. Olet tärkeä ja ainutlaatuinen ihminen, älä anna elämäsi kulua hukkaan henkilön kanssa, joka vahingoittaa sinua!
täällä samanlaista.. oon ollút miehestä erossa jo useamman vuoden mutta säälittävästi häntä koko sen ajan paaponut ja rahaa antanut kun on vaikeuksissa. nyt palaamme yhteen ja uskottelen että tällä kertaa asiat on toisin vaikka järki jossain päässäni sanoo hyvin hiljaa ettei näin tule olemaan. silti en pysty hänestä irtautumaan ja olen luovuttanut ja nyt palaamme yhteen.. saa nähdä mitä tapahtuu...
mikset pysty irtautumaan hänestä? pystytkö sitten viettämään loppuelämäsi hänen kanssaan? sinun pitäisi arvostaa itseäsi ja elämääsi vähän enemmän ja tehdä elämästäsi itsellesi mieluinen. ota ohjat käteen!
Täälä hiukka samanlainen tilanne. Naimisissa 8 vuotta ja pienet lapset. Avioliitostamme rehellisesti sanoen n. 1/2 vuotta on ollut "onnellista" aikaa. Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut ( nyt olen kuullut ensimmäiset uhkaukset fyysisestäkin) mutta henkistä sitäkin enemmän. Olen hullu (masennus ja mielialalääkkeiden käyttö, psykiatri on todennut minut "terveeksi" muuten), sika ( korostunut tarve kontrolloida siisteyttä, vaikkei itse olekaan kovin siisti), avuton kodin- ja lastenhoidossa ( kasvatuskeinoihini ei kuulu lasten pelottelu/uhkailu/karjunta/nimittely) jne. Todella harvoin hän pyytää omasta aloitteestaan anteeksi hirveää käytöstään, jota siis harrastaa myös lasten kuullen. Usein joudun jopa sanomaan, että sovitaanko, kun en halua, että olemme mykkäkoulussa useita viikkoja. Eikä siltikään hän näe mitään syytä/järkeä anteeksipyytämisessä.
Epäilen ja terapeuttini/tapaamani asiantuntijat, joille olen miehestäni kertonut epäilevät myös, että miehelläni on psyyken ongelmaa, ehkä persoonallisuushäiriö. Sitä tuskin koskaan voi diagnosoida, sillä hänhän ei "hullujen hoitajien" luo lähde eikä niitä tarvitse. Miksi siis edelleen olen tässä liitossa? Masennun aina uuden "kohtauksen" tullen ja epätoivo valtaa mieltä. haluaisin että kaikki muuttuu, sillä hyviäkin aikoja on. Minunkin on käsketty painua muualle, eikä takaisin ole tulemista. Jonkin ajan kuluttua ei kuitenkaan voi elää ilman minua. Ota tästä sitten selvää. Toivon sinulle tsemppiä ja viisautta tehdä oikeita päätöksiä. Olisiko fiksua esim. kovettaa mielensä ja asua nyt erillään jonkin aikaa ( itse ajattelen kestäväni ainakin syksyyn saakka, jos ei mullistavaa tapahdu), että mies takuulla hankkii itselleen apua ja käy myös siellä säännöllisesti. Fyysinen väkivalta kun ei yleensä lopu "itsestään". Itselläni raja menee siinä: yksikin käsiksi käynti tms. ja avioliitto on siinä, selitykset tms. eivät minulle enää auta..
väkivalta on ihan yhtä tuomittavaa kuin fyysinen väkivaltakin. Mustelmat paranee ja murtumatkin, säröt sielussa ja sisimmässä ei ehkä koskaan. Kenenkään ei pitäisi sellaista käytöstä itseään kohtaan sallia.
Näistä viesteistä todellakin on apua. Nyt sen verran tilannepäivitystä, että olen edelleen samaa mieltä erosta ja olen sen suhteen nyt edennyt taas pienin askelin. Nyt kuitenkin muutamana päivänä mieheni on alkanut näyttää katumisen merkkejä. Tämähän tietysti tekee tilanteestani entistäkin hankalamman, koska ei tunteitaan voi tukahduttaa väkisin. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että periksi en anna, vaikka kuinka sattuu. Olen yrittänyt selittää miehelleni tilannetta, että on hyvin vaikea luottaa enää, koska sanansa on joka kerta tätä ennen syönyt, eikä muutosta parempaan ole tullut.
Väkivalta ei todellakaan lopu itsestään, eikä välttämättä edes avun kera. Parantuminen on täysin ihmisestä itsestään kiinni ja musta tuntuukin, ettei mieheni todella edes halua muuttua. Ajattelen nyt ottaa päivän kerrallaan ja ajatella nyt itseäni ja lapsia. Eihän elämä tähän lopu, vaikka avioliitto päättyisikin. Sen kanssa kun vaan oppisi elämään???
KIITOS VIELÄ!
jatkaa omaa elämää lasten kanssa. Narsisti ei ikinä muutu. Lueppa vaikka täältä netistä /kirjasta millainen ihminen narsisti on.
Älä ole liian sinisilmäinen miehesi suhteen. Persoonallisuushäiriöt ovat hankalia, eivätkä ne ihan noin vain parane. Kaikki on kiinni siitä, tahtooko mies oikeasti sydämessään parantua. Valitettavasti persoonallisuushäiriöiselle on yleistä se, että he eivät pidä itseään sairaina, vaan ajattelevat kaikkien muiden olevan sekaisin.
Nimim. Kokemusta on
Eikö sitä voi pitää jo valmiiksi ihan itsestäänselvyytenä, että tullaan katumaan (tai "katumaan") ja itkeskelemään takaisinmuuton perään. Enemmän poikkeus kuin sääntö, katsoisin tarinoiden perusteella näin. Kyse on kuitenkin edelleen aina vain hänen tarpeistaan, vai mitä itse luulet? Antaa vaihteeksi keksiä muita keinoja elämästä selviämiseen, löytäköön omat voimavaransa sen sijaan että syö toisten niitä.
Toki mies on katuva ja on muka oppinut jotain, ja näyttää taas parhaat puolensa hetken. Niin kauan kunnes perut avioerohakemuksen tai alat katua hänen jättämistään. Usko pois, ei ihminen muutu!! Ei ainakaan ilman ammattiapua, joten pelasta äkkiä itsesi. Muuta pois HETI!! Sitten pidät kiinni siitä, että et anna miehelle avaimia etkä pyydä häntä käymään. Jos tapaatte, tapaatte jossain kahvilassa tms., missä on muita ihmisiä.
Mies on väkivaltainen? Eikö kannattaisi hakea lähestymiskielto samantien vai haluatko päätyä hautausmaalle..? Voit käydä hänen kanssaan lääkärissä, kertomassa oman kantasi, mutta älä enää tuhlaa elämääsi. Käy tosiaan lääkärissä, koska jos sinulle itsellesi tai lapsille tapahtuu jotain, niin on ainakin todiste miestäsi vastaan olemassa..
Lykykäisyydessään siis: kilttinä olo tai katuminen on vain keino saada sinut taas henkiseen koukkuun ja syyllistäminen siitä että uskaltaisit hylätä hänet..
äijäsi holhoojaksi/kotiterapeutiksi.
Käänteisesti ajatellen: Jos olisit ollut väkivaltainen ja käskenyt miestäsi häipymään niin oisko äijä tullu takas tarjoomaan olkapäätä jota vasten itkeä?
Haluaa sinut takaisin, koska olet 'liian kiltti'. Ilmiön tunnen omasta kokemuksestani. Käski sinua painumaan muualle mahdollisesti hetkellä jolloin olit ns. veemäinen akka, eli puolustit oikeuksiasi ja annoit sanan sanasta.
Luuli että kaikki naiset ovat pompoteltavissa kuten sinä, joten mikäs oli ulos heitettäessä....vaan kun näin ei olekaan niin kerjäilee sua nyt takaisin kun kukaan ei huoli häiriintynyttä. Vanha suola ei janottais jos uutta ois tiedossa.
Älä niitä kyyneliä usko. Vakuuttelu on toki 10 Oskarin tasoista näyttelemistä, mutta anna itelles ja lapsilles elämä, koska äidin hyvinvointi on lapselle timantteiki arvokkaampaa.Aikuinen miehes osaa pitää huolen itestään, ja jos ei osaa, niin sitte viranomaiset sen tekee. SINÄ pidät nyt huolen itestäs ja lapsistas, tuliko selväksi? Voimia sulle. Sä nainen ansaitset upeen elämän, ku vaan otat sen. Halauksin =)
elän ratkaisun hetkiä, tavarat on muutettu, mutta pahalta tuntuu =(
Jaksamista. Toivottavasti pääset eroon ja toivottavasti minä pääsen eroon.
Kun noin juurta jaksain miettii näitä suhteita niin tuntuu, että naiset kokevat olevansa joatin velkaa puolisoilleen. Ei se niin mene. Puolisoiden pitää arvostaa toinen toistaan. Puoliso on oikeataan aika vieras ihminen, harva mnee lapsuudenkaverinsa kanssa avioon. On yhteisiä aikoja ihan niin kuin kaverienkin kanssa ja joskus kaverisuhteetkin päättyvät. Yhtä hyvin avioliitto voi olla taakse jäänyttä elämää, vaikeaa jos on yhteisiä lapsia, mutta kukaan ei ole puolisonsa äiti tai isä. Ei mieskään ole vauva eikä häntä tule sellaisena kohdella. Jos tulee paha mieli niin sitä kuuluukin tulla paha mieli jos on kohdellut vaimoa väkivaltaisesti.