Meille kävi näin: viikko sitten oli vielä "kaikki hyvin", asuttiin yhdessä ja oltii oltu 1,5 v yhdessä. Poikaystäväni (nyt ex) oli suunnitellut kosivansa minua tiistaina, eli edellispäivänä syntymäpäivänäni, ennen kuin lähden kuukaudeksi ulkomaille työharjoitteluun. Hän ei ollut kertonut siitä minulle, mutta esim. vanhemmilleni oli. Sen piti olla yllätys, mutta aavistelin jotain. Olimme toistemme ensimmäiset vakavat suhteet, minä 26 ja hän 28 vuotta. Perjantaina tuli kuitenkin riita, kun exäni ei suostunut lainaamaan minulle rahaa taksia varetn, koska auto ei startannut enkä päässyt lääkäriin. Loukkaannuin ja liftasin sinne, koin hänen olevan itsekäs sillä hän olisi saanut rahat iltapäivällä. Mutta hänellä oli asioita hoidettavana ja rahat oli tarkoitettu siihen, eikä voinut lainata kuulemma. Pidin sitä itsekkäänä ja olin kiukkuinen: hän puolestaan piti minua kohtuuttomana, sätti liftaamisesta ja huolen aiheuttamisesta sekä laitti luurin korvaan.
Iltapäivällä tulin kotiin, mietittyäni haluanko olla ihmisen kanssa joka ei ole valmis joustamaan ja auttamaan minua. Lääkäriin olisi ollut hankala päästä enää ennen matkaani. Poikaystäväni olisi halunnut puhua, mutta minulla oli vielä illalla hommia enkä jaksanut puhua kun itketti. Illalla soitin hänelle, hän oli vanhemmillaan. Seuraavana päivänä tapasimme, ja hän kertoi rakastavansa minua, halaili ja muuta mutta että meidän olisi parempi erota, koska olen liian tulinen ja olemme liian erilaisia ja hän ei enää jaksa riitojamme, vaikka ne eivät mielestäni olleet hirveän pahoja. Illalla iski kauhea olo, halusin hänet takaisin ja soitin anellakseni häntä takaisin. Samanlainen tilanne oli noin puoli vuotta sitten, jolloin hän palasi ja oli onnellinen ettei "tehnyt elämänsä pahinta virhettä", jonka jälkeen meillä sujui ihan hyvin, olimme onnellisia enimmäkseen, tosin riitelimme välillä. Ajattelin sen kuuluvan siloin tällöin normaaliin elämään.
Exäni sanoi, ettei ero johtunut riidasta, vaan se oli saanut hänet tajuamaan etten ole oikea hänelle. Hän ehdotti ystävyyttä, mutta jonkin aikaa kommunikoimattomuutta. Seuraavaksi minua alkoi suututtaa jolloin soitin hänelle ja olin kiukkuinen, en kuitenkaan pahasti. Kännykkää hän piti kiinni eikä vastannut sen jälkeen. Nyt hän vain laittaa kylmiä meilejä käytännön asioista, joista mulle tuli hirveä stressi, kun en enää pysty peruuttamaan matkaanikaan. Tänään hän kävi hakemassa postit, mutta ei suostunut jäädä puhumaan, halasi minua kuitenkin kun itkin sohvalla. Hä vaikutti jatkaneen elämäänsä ja olevan hyvän tuulinen, minulta lahjakseen saama paita päällään.
Itse olen kuitenki rikki. Tuntuu, että sydämeni olisi revitty irti ja silvottu. Kaipaan häntä, mutta samalla olen vihainen ja surullinen. En jaksaisi lähteä Afrikkaan edes. En vieläkään ymmärrä, miten voi muuttaa mieltään noin nopeasti, ja miten rakkaudelle voi antaa tuollaisen kuoliniskun? Olihan meillä riitoja ja minussa oli vikoja, mutta luotin häneen ja uskoin yhteiseen tulevaisuuteen. Mieheni oli hellä ja rakastava loppuun asti, mutta tuottaa minulle suunnatonta tuskaa nyt. Mietin, enkö tuntenut häntä? Hän oli minulle rakkain, vaikka välillä ärsyynnyinkin ja ahdistuin, ja hän tuntui itsekkäältä. Mikä minussa on vikana? Jos hän ei jaksanut minua, jaksaako kukaan koskaan? Olenko todella liian tasapainoton ja hankala ihminen? Minulla on ollut mielenterveysongelmia ja masennusta nuoruuden koulukiusaamisen vuoksi, jota tekivät lähinnä pojat yläasteiässä, tosin aika lieviä, ja olen käynyt terapiassa kolme vuotta, se on nyt loppumassa. Mieheni oli hyvästä perheestä, ja luonteeltaan positiivinen, minä välillä synkkä. Olen kuitenkin ollut suhteessa mukana täysillä, ja olisin viettänyt loppuelämäni hänen kanssaan jos olisin kelvannut. Olen yleisesti ottaen aika kiltti, ja hänen suhteensa hyvin rakastava. Mieheni oli ensimmäinen mies, jonka kanssa pystyin olemaan vapautunut ja keskustelemaan, ja suhteessa oli paljon sanallista ja fyysistä läheisyyttä. Autoin häntä aina parhaani mukaan. Olimme hyviä ystäviä.
Nyt en pysty olemaan hänen kanssaa tekemisissä, sillä kylmyys sattuu liikaa. Tuntuu ettei hän ajattele minua, vaikka on ero hänellekin varmasti kova paikka. En tiedä uskallanko enää ikinä ottaa riskiä ja heittäytyä suhteeseen... toisaalta kaipaan läheisyyttä ja nukun välillä hänen käytettyjen t-paitojensa kanssa, heh... elämäntilanteeni on uskomattoman kuormittava, ja mietin asioita paljon; jos olisin toiminut toisin, olisko hän jäänyt? Muistan hyviä hetkiä, vaikka yritän ajatella hänen huonoja puoliaan, esim ehdottomuutta ja joustamattomuutta. Jos olisi olemassa eroklinikka, menisin sellaiselle toipumaan. Mutta töissä on käytävä...Selväksi on käynyt että miehen suunnasta apuja ei tule, vaikka haluaakin olla ystävällinen ja hoitaa eron "kauniisti". Tästä tuli nyt tosi pitkä vuodatus, kukaan ei varmaan ees jaksa lukea, mut ei se mitään... ehkä helpottaa kuitenkin itseäni.
Iltapäivällä tulin kotiin, mietittyäni haluanko olla ihmisen kanssa joka ei ole valmis joustamaan ja auttamaan minua. Lääkäriin olisi ollut hankala päästä enää ennen matkaani. Poikaystäväni olisi halunnut puhua, mutta minulla oli vielä illalla hommia enkä jaksanut puhua kun itketti. Illalla soitin hänelle, hän oli vanhemmillaan. Seuraavana päivänä tapasimme, ja hän kertoi rakastavansa minua, halaili ja muuta mutta että meidän olisi parempi erota, koska olen liian tulinen ja olemme liian erilaisia ja hän ei enää jaksa riitojamme, vaikka ne eivät mielestäni olleet hirveän pahoja. Illalla iski kauhea olo, halusin hänet takaisin ja soitin anellakseni häntä takaisin. Samanlainen tilanne oli noin puoli vuotta sitten, jolloin hän palasi ja oli onnellinen ettei "tehnyt elämänsä pahinta virhettä", jonka jälkeen meillä sujui ihan hyvin, olimme onnellisia enimmäkseen, tosin riitelimme välillä. Ajattelin sen kuuluvan siloin tällöin normaaliin elämään.
Exäni sanoi, ettei ero johtunut riidasta, vaan se oli saanut hänet tajuamaan etten ole oikea hänelle. Hän ehdotti ystävyyttä, mutta jonkin aikaa kommunikoimattomuutta. Seuraavaksi minua alkoi suututtaa jolloin soitin hänelle ja olin kiukkuinen, en kuitenkaan pahasti. Kännykkää hän piti kiinni eikä vastannut sen jälkeen. Nyt hän vain laittaa kylmiä meilejä käytännön asioista, joista mulle tuli hirveä stressi, kun en enää pysty peruuttamaan matkaanikaan. Tänään hän kävi hakemassa postit, mutta ei suostunut jäädä puhumaan, halasi minua kuitenkin kun itkin sohvalla. Hä vaikutti jatkaneen elämäänsä ja olevan hyvän tuulinen, minulta lahjakseen saama paita päällään.
Itse olen kuitenki rikki. Tuntuu, että sydämeni olisi revitty irti ja silvottu. Kaipaan häntä, mutta samalla olen vihainen ja surullinen. En jaksaisi lähteä Afrikkaan edes. En vieläkään ymmärrä, miten voi muuttaa mieltään noin nopeasti, ja miten rakkaudelle voi antaa tuollaisen kuoliniskun? Olihan meillä riitoja ja minussa oli vikoja, mutta luotin häneen ja uskoin yhteiseen tulevaisuuteen. Mieheni oli hellä ja rakastava loppuun asti, mutta tuottaa minulle suunnatonta tuskaa nyt. Mietin, enkö tuntenut häntä? Hän oli minulle rakkain, vaikka välillä ärsyynnyinkin ja ahdistuin, ja hän tuntui itsekkäältä. Mikä minussa on vikana? Jos hän ei jaksanut minua, jaksaako kukaan koskaan? Olenko todella liian tasapainoton ja hankala ihminen? Minulla on ollut mielenterveysongelmia ja masennusta nuoruuden koulukiusaamisen vuoksi, jota tekivät lähinnä pojat yläasteiässä, tosin aika lieviä, ja olen käynyt terapiassa kolme vuotta, se on nyt loppumassa. Mieheni oli hyvästä perheestä, ja luonteeltaan positiivinen, minä välillä synkkä. Olen kuitenkin ollut suhteessa mukana täysillä, ja olisin viettänyt loppuelämäni hänen kanssaan jos olisin kelvannut. Olen yleisesti ottaen aika kiltti, ja hänen suhteensa hyvin rakastava. Mieheni oli ensimmäinen mies, jonka kanssa pystyin olemaan vapautunut ja keskustelemaan, ja suhteessa oli paljon sanallista ja fyysistä läheisyyttä. Autoin häntä aina parhaani mukaan. Olimme hyviä ystäviä.
Nyt en pysty olemaan hänen kanssaa tekemisissä, sillä kylmyys sattuu liikaa. Tuntuu ettei hän ajattele minua, vaikka on ero hänellekin varmasti kova paikka. En tiedä uskallanko enää ikinä ottaa riskiä ja heittäytyä suhteeseen... toisaalta kaipaan läheisyyttä ja nukun välillä hänen käytettyjen t-paitojensa kanssa, heh... elämäntilanteeni on uskomattoman kuormittava, ja mietin asioita paljon; jos olisin toiminut toisin, olisko hän jäänyt? Muistan hyviä hetkiä, vaikka yritän ajatella hänen huonoja puoliaan, esim ehdottomuutta ja joustamattomuutta. Jos olisi olemassa eroklinikka, menisin sellaiselle toipumaan. Mutta töissä on käytävä...Selväksi on käynyt että miehen suunnasta apuja ei tule, vaikka haluaakin olla ystävällinen ja hoitaa eron "kauniisti". Tästä tuli nyt tosi pitkä vuodatus, kukaan ei varmaan ees jaksa lukea, mut ei se mitään... ehkä helpottaa kuitenkin itseäni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuuleppas, tuo sun mies ei pysty luultavasti seurusteleen kenenkään kanssa pitkään aikaan! Hänellä tulee ero eteen jokasuhteessa kun riitoja alkaa tuleen, hän ei hyväksy erimielisyyksiä eikä minkään asteen riitoja, hän ei osaa!! Olen itse ollu samanlaisen naisen kanssa ja aina oli eroamas kun joku riita tuli, ja mekin olimme olimme ostamassa taloa ja olimme niin muka onnellisia, tuli sitten pieni riita ja nainen jätti minut samantien, koko suhde oli tollaista aina, kun olimme samaa mieltä asioista ja ei ollut riitoja, meni todella hyvin ja kun tuli joku erimielisyys tilanne, nainen alkoi puhuun erosta..