Olemme tuossa muutama viikko sitten päättäneet että "näin ei voi enää jatkua" ts. sisko ja veli suhdetta, jossa me kaksi hiukan yli 4-kymppistä elämme 3 vuotta eri makuuhuoneissa ja välillämme ei ole enää lainkaan kipinää. Yritimme 1/2 vuotta ns. vapaata suhdetta, mutta itse koin sen kuitenkin hyvin epämiellyttäväksi, vaikka pieniä nettivirityksiä kehittelinkin. Mieheni kyllä pani joka ainoalla työmatkallaan (kun lupa oli annettu).
Ajattelimme että kasvatamme lapsemme ensin isoiksi (vielä noin 10 vuoden urakka) ja eroamme vasta sitten, mutta en vaan siedä tätä "kuolutta ilmapiiriä" täällä kotona, eli päätimme että muutamme erilleen ja otamme sitten eron käsittelyyn, kun olemme siihenkin valmiit.
Olemme tehneet kaikki nämä päätökset sulassa sovussa ja olemme tämän kulisissin yläpitämisen romahtamisen jälkeen lähes helpottunieta. (mieheni ehkä olisi vielä sietänyt tätä löysää hirttä hiukan pitempään, mutta itse olen totaalisen väsynyt tähän kaikkeen).
Onko tämä pitkässä juoksussa mahdollista? Kertokaa esimerkkejä omista ystävyyseroista.
Ajattelimme että kasvatamme lapsemme ensin isoiksi (vielä noin 10 vuoden urakka) ja eroamme vasta sitten, mutta en vaan siedä tätä "kuolutta ilmapiiriä" täällä kotona, eli päätimme että muutamme erilleen ja otamme sitten eron käsittelyyn, kun olemme siihenkin valmiit.
Olemme tehneet kaikki nämä päätökset sulassa sovussa ja olemme tämän kulisissin yläpitämisen romahtamisen jälkeen lähes helpottunieta. (mieheni ehkä olisi vielä sietänyt tätä löysää hirttä hiukan pitempään, mutta itse olen totaalisen väsynyt tähän kaikkeen).
Onko tämä pitkässä juoksussa mahdollista? Kertokaa esimerkkejä omista ystävyyseroista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
vielä kovin pitkä aika, mutta kerronpa kuitenkin kokemukseni... Vajaat 1½ vuotta sitten päädyimme miehen kanssa samaan ratkaisuun, sitä ennen oli asiaa tahkottu pari-kolme vuotta. Mitään suurta draamaa asiaan ei liittynyt, mies ehkä olisi voinutkin kitkutella eteenpäin vanhaan tapaan (suoden itselleen "vapauksia"), mutta minä en. Joten hankin oman asunnon itselleni ja kouluikäiselle tyttärelleni, jonka vuoksi pitkälti näinkin kauan liittoamme jatkoimme.
Ero tuli virallisesti voimaan runsas kuukausi sitten ja tällä hetkellä olemme lapseni isän kanssa oikein hyvissä väleissä. Soittelemme useamman kerran viikossa ja näemme muutenkin kuin "pakosta" eli tyttären isänsä luona olemiseen liittyen. Kaikesta on pystytty sovussa sopimaan enkä näe estettä sille, etteikö näin olisi jatkossakin.
Tietysti mahdolliset uudet kumppanit tulevat muuttamaan tilannetta, mutta toistaiseksi ainakaan ei kummallakaan ole kiirettä uusiin "kotileikkeihin". Sen olen päättänyt, että jos uusi rakkaus exän elämään ilmaantuu, yhteydenpito tapahtuu sen suhteen ehdoilla - lastaan mies ei tule "hylkäämään", siitä olen vakuuttunut, mutta exää ei tarvitse tavan vuoksi "riippana" pitää.
Ystävinä voi kyllä erota, mutta millaisena se ystävyys sitten säilyy on toinen juttu. Itse erosin 3 vuotta sitten ja ero hoidettiin tosi asiallisesti ja ystävinä. Meillä mies ei pettänyt, mutta voin tunnustaa itse sen kertaluonteisesti tehneeni.
Alussa oikein huumaannuin siitä vapauden tunteesta, mitä vuosien huonosta suhteesta eroon pääseminen aiheutti. Itsetunto nousi, matkustelin ja elin pitkästä aikaa. Sitten yhtäkkiä masennuin. Se tunne yllätti. Masennus ei toki loputtomiin kestänyt, mutta kyllä sen jälkeenkin on ollut kaikenlaista "hakemista".
Exän kanssa ollaan väleissä edelleen, viimeksi tänään hän sanoi minun olevan hänen parhaan ystävän. Tosin jossain vaiheessa huomasin, että hän tietoisesti vältteli minua (ja tekee niin edelleen) - ja se hieman koski, koska oikeasti olimme "ystäviä". Nyt tajuan, että tämä hajurako oli ja on hänelle ja minulle välttämätön.
Hieman ihmettelen tuota "tunteettomuuttanne" - vaikka muistan sen vaiheen istessänikin. Toki voi olla että olen kiihkeämpi luonne, mutta tietynlaiset vihan tunteet ovat eroprosessissa mielestäni jossain vaiheessa jotenkin välttämättömiä. Kyllä siinä erovaiheissa tulee paljon muutakin kelailtua: pettymystä, vuosien "hukkaamista" jne. omaa vanhenemista, omia arvoja jne.
Onko ihan helppoa eroa?
En usko, jos suhde on alunperin tunteisiin perustunut ja mukana on vielä yhteisiä lapsiakin. Jos taas avioliitto on alunperinkin ollut vain puhdas taloudellinen ratkaisu tms. järkiliitto, niin sellaisesta en tiedä mitään.
No minun erosta on jotain 3,5 vuotta. Ja ottaa päähän ne hukkaan heitetyt 10 vuotta elämästä. Potuttaa tosi paljon että nuorena oli niin tyhmä. Olisi pitänyt odottaa ja uskoa että joku sopivampi tulee vastaan. Ainoa mitä hyvää seurasi koko p-liitosta on lapsemme. Olen väleissä vaan lapsen vuoksi. "Ystävyys" jos sitä ystävyydeksi voi kutsua on muuttunut kylmäksi kohteliaisuudeksi sen jälkeen kun kolmansia osapuolia tuli kuvioihin. Jos voisin, en haluaisi enää nähdä häntä koko elämäni aikana. Pyyhkisin koko avioliiton kirjostani. Hän tosin petti minua, myönsi vasta eron jälkeen. Kyllä tekisi joskus mieli haistattaa hänelle (itsetuntoni mureni tosi pahasti avioliiton aikana)...mutta aina olen vaan kohtelias...
helppo... Ei se oma eronikaan helppo ollut - aika vaan kypsytti siihen, kun liiton eväät oli repusta syöty loppuun. Helppoa ei ollut tunnustaa tosiasioita, mutta mitä apua toisen vihaamisessa tai vuosien hukkaanheittämisfiiliksissä olisi? Lähinnä olin itseeni pettynyt, kun en "parempaan" pystynyt. Liittoani en kadu enkä lapselleni olisi parempaa isää voinut löytää. Tänään olimme tyttären kevätjuhlassa yhdessä ensimmäistä kertaa "virallisesti" eronneina, ystävinä silti.
kyllä ystävyyserokin onnistuu. Olin itse aikanaan 8 vuotta naimisissa mutta erottiin kun ei ollut enää mitään yhteistä, talo sentään saatiin aikaiseksi.Viimeiset 3 vuotta nukuttiin eri huoneissakin, minä koiran kanssa, mies yksin, kun ei ollut mitään syytä nukkua yhdessä. Tänä päivänä ollaan ihan hyvät kaverukset, mies käy auttamassa mua pihatöissä yms. Olen aina inhonnut ns. kulissiliittoja, tuntuu että naiset roikkuu miehissään vaan rahan ja elintason takia kun ei ne itse saa mitään aikaiseksi omalla palkallaan tai 230 euron kotihoidontuellaan.