Olen reilu 30 kymmpinen mies ja nyt vaimo on lähdössä. Ollaan oltu naimisissa reilut 10-vuotta, jona aikana perheeseen on syntynyt kaksi lasta, tällä hetkellä päiväkoti ikäisiä.
Vaimo haluaa lähteä liitosta kokeilemaan siipiään, etsimään ja opiskelemaan itseään. Tilanteessa ei ole siis kolmatta osapuolta, alkoholia, väkivaltaa tms.
Me ollaan pystytty puhumaan nykyisestä tilanteesta melko avoimesti. Vaimo haluaa lähteä ja minä haluaisin jatkaa edelleen ja yrittää pelastaa perheemme.
Kun ajattelen tulevaa eroa, en löydä enää toivonkipinää/elämänhalua jatkaa omaa elämääni. Vaimoni ei sitä tosin oikeasti ymmärrä, hän vaan yrittää kannustaa, että kyllä se siitä jne...
Miten te olette selvinneet elämänhalun loppumisesta tai selvinneet erosta jota ette ole halunneet ??
Olen todella hukassa, eksyksissä ja epätoivoinen...ainoa positiivinen asia on tällä hetkellä lapset, mutta sekään ei helpota minun sisäistä tuskaani.
Vaimo haluaa lähteä liitosta kokeilemaan siipiään, etsimään ja opiskelemaan itseään. Tilanteessa ei ole siis kolmatta osapuolta, alkoholia, väkivaltaa tms.
Me ollaan pystytty puhumaan nykyisestä tilanteesta melko avoimesti. Vaimo haluaa lähteä ja minä haluaisin jatkaa edelleen ja yrittää pelastaa perheemme.
Kun ajattelen tulevaa eroa, en löydä enää toivonkipinää/elämänhalua jatkaa omaa elämääni. Vaimoni ei sitä tosin oikeasti ymmärrä, hän vaan yrittää kannustaa, että kyllä se siitä jne...
Miten te olette selvinneet elämänhalun loppumisesta tai selvinneet erosta jota ette ole halunneet ??
Olen todella hukassa, eksyksissä ja epätoivoinen...ainoa positiivinen asia on tällä hetkellä lapset, mutta sekään ei helpota minun sisäistä tuskaani.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Elämä ei ole niin yksinkertaista, että ollaan lopussa, jos toinen lähtee. Siksi lasten hankkimiseen tarvitaan kaksi, että on aina joku joka huolehtii heistä. Sinun on ryhdistäydyttävä ja otettava vastuu tekemistäsi. Et kai ajattele, että vaimo yksin vastaa lapsista. Sinun osuus on 50 % siitä asiasta ja siitä et mihinkään pääse. Itsesääli ei siinä auta. On kasvettava aikuiseksi ja kannettava vastuunsa. Niin se vaan on. Eli lopeta kokonaan tuollaiset ajatuket ja asenne. Ota itseäsi niskasta kiinni ja sano; ole mies. Ja ole myös!
"otettava vastuu tekemisistään"
Siinä se onkin, minä haluan jäädä ja pitää perheen koossa......ottaa vastuu tekemisistäni, lapsistani ja koko perheestäni.
Tiedän, että minulla on vastuu lapsista (tällä hetkellä he ovat koko elämäni) ja sen haluan kantaa. Nyt kun elämäni tarkoitus viedään pois/murenee olen huolissani omasta selviytymisestäni. Sen vuoksi kirjoitin ja pyysin neuvoja miten te muut olette selvinneet elämänhalun menettämisen yli ?
Se on helppoa sanoa että lopeta tuollaiset ajatukset ja ota itseäsi niskasta kiinni, kun sinusta tuntuu että sinun elämäsi tarkoitus ja suuri asia (=lapset ja perhe) hajoaa.
Kyllä ja mutta ennenkaikkea ole ISÄ!!!!
Mennyt liian nuorena naimisiin ja kunnon sinkkuaika on jäänut vaimoltasi elämättä ja hän on huomannut 30 kymppisenä että elämässä on muutakin kuin perhe-elämä ja niin edelleen. Tämän takia kannattaa jättä se ensimmäinen kierros väliin ja viettää kunnon sinkkuaika ja vasta 30 kymppisenä ruveta harkistsemaan perhettä ja jos oma elämä on tarkeää niin jättää ne lapset muiden tehtäväksi koska se parisuhde ilman lapsia on paljon mukavampaa kun ei tartte muista huolehtia kun itsestään ja vaimostaan niin hyvä tulee.
Itse täytän tänävuonna 50v ja ilen mies niin itse ainakin pidän sitä hyvänä asiana että tulin isäksi vasta 34v ja oli saanut kaikki asiat kun opiskelut ja varmistanut kunnon ammatin eikä 25 tarvinnut huolehtia lapsista kun oli paljon tärkeämpää telemistä kun hoitaa lapsia. Se on semmoinen juttu kun ihminen itsenäistyy kunnolla vasta 30 kymppisenä ja jos silloin asia mättää niin muutoksia on luvassa ja niin edelleen.
Kiitos mk.....toihan oli tosi lohduttavaa ja antoi ihan uuta pontta elämään ;(
Osanottoni vaikeaaan tilanteeseenne. Avioliiton päättyminen ja perheen hajoaminen ovat aina suuria kriisejä. Tuskastasi huolimatta toivon sinun kuitenkin hoitavan lasten elatuksen kuntoon pikimmiten, eli vaimon siipien koettelusta huolimatta tulee hänen osaltaan vastata lasten hyvinvoinnista. Edellisen lisäksi hoidat toivottavasti pikimmiten kuntoon lasten huoltajuuden, asuinpaikan sekä kaikki muut heidän arkeensa vaikuttavat asiat.Toki tiedän kuulostavani jokseenkin tunteettomalta, mutta omalta osaltani lasten huoltajuus ja asuminen oli vahvistettava oikeuden toimesta ennen kuin toisen osapuolen kanssa pystyttiin lasten asioita liiemmittä kitkoitta hoitamaan. Muista pitää huoli itsestäsi sekä lapsistasi.
ole. se ero siis.
oikeasti.
Kamalaltahan se ero tuntuu ja niin kuuluu tuntuakin. Itsekin kadotin elämänhaluni, kun vaimo alkoi puhua erosta. Pikkuhiljaa masennus hellitti ja elämänhalu palasi takaisin, vaikka mistään elämänilosta ei voi vielä puhua. Kyllä se sinullekin palaa. Nyt sinun pitää vaan keskittyä selviytymään päivä kerrallaan, kunnes huomaat, että hengittäminen ei enää satu ainakaan joka hengenvedolla.
Oma ongelmani on, että nyt vaimo haluaisikin vielä yrittää, mutta itse en uskalla enää. En halua enää kokea samaa tuskaa uudelleen. Tiedän, että en kykene olemaan sellainen puoliso, kuin vaomo haluaisi, joten samassa tilanteessa oltas kuitenkin enne pitkää. Haluaisin vaan jonkinlaisen rauhan ja jatkuvuuden elämääni.
kannata takaisin ottaa, ainakaan jos lähtemisen syy on ollut suhde toiseen mieheen tai naiseen. Jos lähtö ja paluu tapahtuisi täysin vailla kolmansia osapuolia, niin ehkä sitä voisi harkita. Mutta tiedän, että kun kerran tuon erotyön ja -tuskan on kokenut, niin ei sitä enää tahdo kokea. Se ihminen on tavallaan kuollut ja haudattu, ja sitten haluaa tulla takaisin. Ei se onnistu ihan noin vain. Kova luottamus pitäisi olla, ettei uutta lähtöä tapahtuisi koskaan..en kadehdi sinua, en minäkään ottaisi takaisin ellen toista ihmistä rakastaisi enemmän kuin itseäni..?
Helppo sanoa..niinpä..anna vaimollesi aikaa toteuttaa itseään..avioeron harkinta-aikana mieli saattaa muuttua. Yksinelämisessäkin on haasteensa. Moni pariskunta löytää toisensa uudelleen pienen eron jälkeen, jotkut tietenkään ei. Ja älkää riidelkö lapsista ja sekoita heidän äiti-isä-suhteitaan. Jos ero tulee ja riitaisanakin vielä, niin lapset ne vaan eniten kärsii ja aikuiset sokeassa vihassaan eivät sitä huomaa..
Ihmiselle ei anneta enempää kuin se kestää, ota vastaan uusi elämäntilanne ja sure kun siltä tuntuu..parisuhteen päättymistä voi verrata läheisen kuolemaan.. suruun auttaa aika..ajan myötä helpottaa.
Ymmärrän vaimoasi. Minäkin menin nuorena liittoon ja jossain vaiheessa liitto alkoi tuntua esteeltä kaikelle muulle. Halusin opiskella, kiertää maailmaa, tutustua ihmisiin ja löytää itseni. Mieheni sitoi minua, eikä halunnut tukea esim. opiskelujani. Hän tunsi sen uhkaksi.
Kaukokaipuuni oli niin valtava, että minun oli lähdettävä suhteesta. Läksin myös sen takia, että sydämessäni tiesin, että hän ei ole minulle oikea, osaksi sen takia, ettei tukenut minua. Meillä ei ollut lapsia, joten niistä ei tarvinnut murehtia.
Jälkeenpäin täytyy sanoa, että pitkää liittoa kannattaa arvostaa, jos ei muuten niin ystävyydessä. Näin me olemme tehneet; olemme aina pysyneet yhteyksissä ystävinä. Tietysti tämä on ollut suureksi osaksi entisen mieheni ansiota, hänhän jätetyksi tuli. Meillä on nykyisin omat elämämme, mutta ystävyytemme on säilynyt.
Yritä sinä panostaa ystävyyteenne ja siihen, että saatte lapset hoidettua hienosti. Anna hänen mennä ja usko siihen, että elämä tuo sinullekin jotain kaunista uutta menetetyn tilalle. Kun pysytte väleissa, niin eroaminen on helpompaa, etkä joudu luopumaan niin paljosta kerralla.
Elämänhalu palaa sinuun varmasti, se on luonnon laki ja elämän tarkoitus. Se elää sinussakin, vaikka hetkeksi painaisikin päänsä suruhuntuun. Elämä voittaa.
Kurjaa että ero on ovella. Homma epäilemättä vituttaa ihan perkeleesti varsinkin jos sitä ei itse halua. Jos toinen haluaa lähteä liihottelemaan niin minkäs sinä sille mahdat. Sellaista se elämä välillä vain on. Itselläni on kolme muksua ja ihan positiiviselta tämä elämä näyttää vaikka arki välillä on vähän syvältä kun joutuu vääntämään duunin ja muksujen välillä. Aina on paskaista ja yhden paikan kun saa siivottua niin länsipäädyssä räjähtää. Onneksi viikonloput on pääsääntöisesti vapaana kun mukelot hilluvat exvaimon luona.
Itse tein eron aikoihin ja jälkimainingeissa niin että pistin itseni kuntoon. Vaatteet, kehon ja mielen. Tapailin ihania naisia ja vietin laatuaikaa kavereiden kanssa. Vuoden päästä alkoi puuduttamaan ja teki mieli vakinaisempaa suhdetta. No löytyihän sieltä selvästi exvaimoa nuorempi, koulututetumpi ja kauniimpi sitten vierelle.
Elämä on ihanaa. Vitutuksen keskellä muuten voi helpottaa sellainen elokuva kuin La Dolce Vita.
Itse jäin kahden lapsen kanssa lasten isän muutettua yhteen uuden suhteensa kanssa. Tuntui etten halunnut enää elää, mutta jotenkin sain raahauduttua töihin ja muutama työkaveri tarjosi henkistä tukea ja ymmärrystä. Hakeuduin heti pari- ja perheterapiayksikön kriisiterapiaan, jossa kävin mutaman kerran lounastunnilla. Sain myös kuulla eroseminaarista, johon pääsinkin parin kuukauden kuluttua. Eroseminaari kesti 10 viikkoa ja sieltä sain hyvät työkalut parisuhteeni ja eron käsittelyyn. Sain myös hyvän joukon saman kokeneita ystäviä. Vetäjä kysyi, kuinka moni meistä on jossain eron vaiheessa ajatellut itsemurhaa, noin kaksi kolmesta oli, ja se oli vetäjän mukaan aivan normaalia. Monet eronneet ovat jossain eroprosessin vaiheessa ajateleet itsemurhaa mutta vetäjän mukaan ei ainakaan kukaan kurssilaisista ole koskaan Suomessa mennyt ajatusta pidemmälle. Kymennen viikon kurssin aikana (1 krt/vko n. 3 tuntia) meissä kaikissa tapahtui tosi positiivita kehitystä ja viimeisissä tapaamisissa oli jo iloakin näkyvyissä. Olemme kokoontuneet muutamia kertoja seminaarin jälkeen ja monia kivoja asioita on ihmisille tapahtunut. Itsekin 5 v sinkkuelämän jälkeen löysin itselleni kivan kumppanin, ja nyt ollaan pidetty yhtä jo vuosia. Suosittelen kokemuksesta eroseminaaria, se ja aika hoitaa sinutkin varmasti kuntoon!
Vaimo päätti 16 yhteisen vuoden jälkeen, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin erota. Yksipuolinen päätös täysin yllättäen eikä mitään muuta mahdollisuutta annettu. Hän ei halunnut yrittää parisuhdetta parantaa, kun ei enää rakkauta hänen puoleltaan pitkään aikaan. Kovaa aikaa jätetylle, mutta ei siinä mitään voi tehdä jos toinen ei halua edes yrittää. Aikaa kulunut kohta 9kk ja edelleen tuntuu ajoittain pahalta. Itse olen huomannut ettei oikotietä ole. Aika se sitten haavat joskus parantaa. Yritä vain etsiä tekemistä, ettei kaadu seinät niskaan. Puhu asiasta paljon ystävien kanssa, jos vain jaksavat kuunnella ja pidä itsestäsi huolta. Ole myös välillä itsekäs, jos olet ns. toiset ensin-tyyppiä. Minua auttaa ajatus: ettei sitä voi vielä tietää, onko se hyvä vai huono asia :). Parempaa on tulossa...
vastaus avioero edessä. Anna vaimosi mennä ei hänellä onnea tule olemaan käy vaan humputtelemassa ja paroin viiko päästä soittaa saanko tulla kotiin takaisin.ÄLÄ VAAN OTA TAKAISIN SAAPAHAN MAISTAA OMAA LÄÄKETTÄÄN.
Sama tilanne niin että mies haluaa eron. Avioliitossamme on/oli paljon hyviä asioita, emme kahlitse toisiamme, seksi on hyvää (edelleenkin), pystyimme keskustelemaan lähes kaikesta paitsi siitä mikä miestä ajaa eroon (ei viinaa, ei kolmansia osapuolia, ei väkivaltaa).
Koen että minulta viedän elämän tärkeimmät asiat pois: rakastettu, paras ystävä, perhe, koti (liian kallis lunastaa erossa)...Elämänhaluni on kadonnut, näen itsemurhan todellisena vaihtoehtona avioerolle. Enemmin lopetan itseni kuin kestän tätä tuskaa ja tulevaa syksyä jossain pienessä kerrostalokaksiossa. Mieheni yrittää myös kannustaa että kyllä se siitä. Ei se mene siitä eikä tämä ole kiristytystä eikä uhkailua, en vain halua enää kokea tuskaa enkä yksinäisyyttä. En kehtaa puhua asiasta enää miehelleni ettei hän pidä elämänhalun katoamistani kiristämisenä jolla jatkaa avioliittoa.
Tuntuu kamalalta kun toinen etsii jotain onnea ja minä mietin säilynkö hengissä.
Ei rakasta sua enään.. mutta selviät siitä. Minäkin selvisin, nyt kaikki hyvin! Uusi mies tuntuu paljon paremmalta kuin entinen, vaikka en olisi ikinä uskonut niin voivan tuntuvan!
Kyllä sinä selviät. Minulla on vastaava tilanne, ei lapsia. Yhdessäolovuosia takana 16, avioliitossa 7 vuotta. Mies tahtoo vapautta, ei rakasta ym. Ensimmäiset viikot olivat minulle hirveitä. Halusin kuolla, jotta kipu lakkaisi. Hain apua psykologilta ja lääkäriltä. Sain unilääkkeet ja mielialalääkkeet. Meni muutama kk. Jätin lääkkeet ja aloin huolehtimaan itsestäni. Keskityin ystäviin ja minulle tärkeisiin asioihin. Työkaverini sanoi, että vaikka nyt ei tunnu siltä niin joku päivä tulee hetkiä jolloin olet onnellinen. Uskon tuohon. Tuntuu lattealle sanoa, että aika parantaa, mutta niin se tekee. Kun toivut ensishokista niin alkaa helpottaa. Keskity lapsiisi ja itseesi. Älä ripustaudu toiseen, se vaan pahentaa tilannetta. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Ota velkaa, varasta pankki, vippaa kavereilta palkataksesi maan paras lakimies joka saa lapset sinulle. Tee se HETI! Ei sen jälkeen kun lapset on jo myonnetty naiselle! Silloin on liian myohäistä.Tuo nainen on herännyt liian myohään. Nuo haaveet elää sinkkuelämää/etsiä itseään olisivat pitäneet toteuttaa ennen teidän naimisiinmenoa tai viimeistään ennen lapsia. Hän on tuijottanut liikaa halpoja roskaTVohjelmia ja lukenut roskanaistenlehtiä.
Sinä olet se täysijärkinen tuossa yhtälossä. Toimi sen mukaan.
Lakkaa valittamasta ja toimi siten että saat lapset. Tuo nainen voi halutessaan käydä tapaamassa heitä. Aluksi saattaa tulla usein, mutta saat nähdä että ajan kanssa vierailut vähenevät ja saat olla rauhassa lastesi kanssa.
SE on mitä lapsesi tarvitsevat rauhallista kotia ja yhtä vanhempaa johon voivat luottaa 100%.