Tarvitsen jonkun paikan, jonne vuotaa ajatuksiani, ennen kuin ne myrkyttävät minut.
Vanhempani erosivat myös ollessani 8-vuotias, isä lähti täydellisen blondin ja sosiaalisesti lahjakkaan naisen matkaan, jolla oli kaksi Täydellistä Lasta lähemmäs kympin keskiarvolla. Kävin n. puolen vuoden välein heidän luonaan, mutta aina sai kuulla, etten ole tarpeeksi sitä tai olen liian tätä, nykyään näemme ehkä kolmen vuoden välein kaikissa isommissa valmistujaisjuhlissa (jotka päättyvät siihen, että minä itken huonommuuttani jossain vessassa). Käskettiin istua, syödä ja puhua "niin kuin ihmiset" (=niin kuin he) ja aina sai kuulla, miten rumat ja huonot ja rikkinäiset vaatteet äitini oli minulle valinnut (vaikka aina ostettiin kauhealla paniikilla uusia kun mentiin kylään -> ne olivat silti huonoja tai väärän kokoisia tai mallisia). Siirryin yläasteelle ja aloin tosissani yrittämään koulussa, jotta keskiarvoni nousisi samalle tasolle Täydellisten Lasten kanssa ja sainkin joka vuosi stipendin menestyksestä ja ysin päätettyä olin yltänyt 9,4:än. Pääsin sillä taideaineita painottavaan lukioon ja sain menestystä näyttelijänä ja kirjoittajana (isäni on aina arvostanut näitä itsekin ilmaisutaitoisena ihmisenä). Pääsin ylioppilaaksi eilen ja pidimme meillä juhlat, jonne Täydellinen Perhe saapui mukanaan heidän uusi lapsensa, pikkusiskopuoleni. Mitkään todistukset taiteellisesta lahjakkuudesta eivät olleet mitään, ainoa, minkä isäni näki oli vain ne parit kuutoset, jotka olivat nyt eksyneet todistukseeni sekä se, etten saanut yhtään ällää. He toivat minulle paljon kalliita lahjoja ja pröystäilevän kukkakimpun, joista mielistelin isää koko päivän. Välillä sain kuulla kovaäänisiä toitotuksia, miten uusi siskoni on niin erinomainen jo nyt, oppi lukemaankin ilman, että ketään opetti ja on jo nyt opettajien lemmikki sosiaalisten taitojensa ja jo nyt taiteellisen lahjakkuutensa myötä. Hän pieksää minut kaikessa ja saa isältäni arvostusta ja kunnioitusta, johon minä en ikinä tule yltämään, en vaikka mitä tekisin... Minulta puuttuu kaikki ne ominaisuudet, joita hän arvostaa. En osaa small talkata, en ole kummoisenkaan näköinen, minulla on kamala lauluääni, en ole hoikka ja ryhdikäs, minulla ei ole kielipäätä enkä päässyt Teatterikorkeaan ensimmäisellä yrityksellä, mihin ilmeisesti siskopuoleni tulee tulevaisuudessa yltämään. Ja kun minä niin h a l u a i s i n hänen hyväksyntäänsä ja tiedän, että tällainen matelu on ällöttävää ja minun pitäisi unohtaa koko ihminen, mutta se on mun ISÄ. Ja haluan että hän olisi minusta ylpeä ja että saisin joskus vähän kehujakin enkä ainaista arvostelua ja nöyryyttämistä. Minulla ei ole mitään omanarvontuntoa jäljellä. Välillä vihaan häntä ja sitä, että hän on isäni vain juhlapäivinä ja silloinkin ne ovat vain hänen ja hänen uuden perheensä ylistystä. Joskus minulla katkeaa pinna ja huudan katkeruuttani hänelle, mutta sitten saan kuulla taas, miten huono, lapsellinen, kiittämätön ja kaikin puolin alempiarvoisempi olen verrattuna muihin "normaaleihin tyttäriin". Ja taas koitan olla en vaan hyvä vaan paras, täydellinen mutta
minä
en
pysty
enkä
ole
koskaan
tarpeeksi.
Ja pahinta on, että siskopuoleni pystyy ja on enemmän kuin tarpeeksi niin helposti. Ja hän on vasta pikkutyttö, aikuisena hän tulee saavuttamaan kaikki minun unelmani tuosta vain. Minä tulen aina olemaan se huono ja ruma sisarpuoli, joka ei koskaan saavuttanut mitään. Ikuinen väliinputoaja. Minä en kuulu heidän perheeseensä enkä minä kuulu oikein omaanikaan, äidillänikin on uusi mies ja hänen kanssaan lapsia. Rakastan toki sisartani ja veljiäni ja tulen heidän kanssaan (vielä?) erinomaisesi toimeen ja koitan niellä katkeruuteni aina siskopuoleni läsnä, mutta elämä on niin helvetin epäreilua, kun siinä ei todellakaan pärjää, vaikka parhaansa yrittää 24/7. Koko elämä on yhtä suorittamista ja olen vasta 19-vuotias ja jo nyt aivan uupunut. En saa rauhaa ennen kuin haudassa. Miksi en voi olla Täydellinen Lapsi? En kelpaa kenellekään tällaisena kuin olen, älkää yrittäkö. Jotkut ihmiset eivät vain sovi. Mihinkään. Olen niin pahuksen yksinäinenkin, että itken täällä traagista elämäntarinaani. Ällötän itseänikin jo.
Vanhempani erosivat myös ollessani 8-vuotias, isä lähti täydellisen blondin ja sosiaalisesti lahjakkaan naisen matkaan, jolla oli kaksi Täydellistä Lasta lähemmäs kympin keskiarvolla. Kävin n. puolen vuoden välein heidän luonaan, mutta aina sai kuulla, etten ole tarpeeksi sitä tai olen liian tätä, nykyään näemme ehkä kolmen vuoden välein kaikissa isommissa valmistujaisjuhlissa (jotka päättyvät siihen, että minä itken huonommuuttani jossain vessassa). Käskettiin istua, syödä ja puhua "niin kuin ihmiset" (=niin kuin he) ja aina sai kuulla, miten rumat ja huonot ja rikkinäiset vaatteet äitini oli minulle valinnut (vaikka aina ostettiin kauhealla paniikilla uusia kun mentiin kylään -> ne olivat silti huonoja tai väärän kokoisia tai mallisia). Siirryin yläasteelle ja aloin tosissani yrittämään koulussa, jotta keskiarvoni nousisi samalle tasolle Täydellisten Lasten kanssa ja sainkin joka vuosi stipendin menestyksestä ja ysin päätettyä olin yltänyt 9,4:än. Pääsin sillä taideaineita painottavaan lukioon ja sain menestystä näyttelijänä ja kirjoittajana (isäni on aina arvostanut näitä itsekin ilmaisutaitoisena ihmisenä). Pääsin ylioppilaaksi eilen ja pidimme meillä juhlat, jonne Täydellinen Perhe saapui mukanaan heidän uusi lapsensa, pikkusiskopuoleni. Mitkään todistukset taiteellisesta lahjakkuudesta eivät olleet mitään, ainoa, minkä isäni näki oli vain ne parit kuutoset, jotka olivat nyt eksyneet todistukseeni sekä se, etten saanut yhtään ällää. He toivat minulle paljon kalliita lahjoja ja pröystäilevän kukkakimpun, joista mielistelin isää koko päivän. Välillä sain kuulla kovaäänisiä toitotuksia, miten uusi siskoni on niin erinomainen jo nyt, oppi lukemaankin ilman, että ketään opetti ja on jo nyt opettajien lemmikki sosiaalisten taitojensa ja jo nyt taiteellisen lahjakkuutensa myötä. Hän pieksää minut kaikessa ja saa isältäni arvostusta ja kunnioitusta, johon minä en ikinä tule yltämään, en vaikka mitä tekisin... Minulta puuttuu kaikki ne ominaisuudet, joita hän arvostaa. En osaa small talkata, en ole kummoisenkaan näköinen, minulla on kamala lauluääni, en ole hoikka ja ryhdikäs, minulla ei ole kielipäätä enkä päässyt Teatterikorkeaan ensimmäisellä yrityksellä, mihin ilmeisesti siskopuoleni tulee tulevaisuudessa yltämään. Ja kun minä niin h a l u a i s i n hänen hyväksyntäänsä ja tiedän, että tällainen matelu on ällöttävää ja minun pitäisi unohtaa koko ihminen, mutta se on mun ISÄ. Ja haluan että hän olisi minusta ylpeä ja että saisin joskus vähän kehujakin enkä ainaista arvostelua ja nöyryyttämistä. Minulla ei ole mitään omanarvontuntoa jäljellä. Välillä vihaan häntä ja sitä, että hän on isäni vain juhlapäivinä ja silloinkin ne ovat vain hänen ja hänen uuden perheensä ylistystä. Joskus minulla katkeaa pinna ja huudan katkeruuttani hänelle, mutta sitten saan kuulla taas, miten huono, lapsellinen, kiittämätön ja kaikin puolin alempiarvoisempi olen verrattuna muihin "normaaleihin tyttäriin". Ja taas koitan olla en vaan hyvä vaan paras, täydellinen mutta
minä
en
pysty
enkä
ole
koskaan
tarpeeksi.
Ja pahinta on, että siskopuoleni pystyy ja on enemmän kuin tarpeeksi niin helposti. Ja hän on vasta pikkutyttö, aikuisena hän tulee saavuttamaan kaikki minun unelmani tuosta vain. Minä tulen aina olemaan se huono ja ruma sisarpuoli, joka ei koskaan saavuttanut mitään. Ikuinen väliinputoaja. Minä en kuulu heidän perheeseensä enkä minä kuulu oikein omaanikaan, äidillänikin on uusi mies ja hänen kanssaan lapsia. Rakastan toki sisartani ja veljiäni ja tulen heidän kanssaan (vielä?) erinomaisesi toimeen ja koitan niellä katkeruuteni aina siskopuoleni läsnä, mutta elämä on niin helvetin epäreilua, kun siinä ei todellakaan pärjää, vaikka parhaansa yrittää 24/7. Koko elämä on yhtä suorittamista ja olen vasta 19-vuotias ja jo nyt aivan uupunut. En saa rauhaa ennen kuin haudassa. Miksi en voi olla Täydellinen Lapsi? En kelpaa kenellekään tällaisena kuin olen, älkää yrittäkö. Jotkut ihmiset eivät vain sovi. Mihinkään. Olen niin pahuksen yksinäinenkin, että itken täällä traagista elämäntarinaani. Ällötän itseänikin jo.
Vastaukset 11
Vanhimmat
oot nuori vielä ja tuut varmasti tapaamaan sellasia ihmisiä elämässäs,keille kelpaat sellasena kuin oot:)...sä oot ihan hyvä:),ei elämässä voi oikeesti olla mieliks aina ja kaikille ja onko tarpeenkaan....tiiän ton tosi hyvin,mitä on kun ei o mitään samanlaisia mahdollisuuksia olla jonkun suosios kuin jollain toisella joka ei tarvi ees yrittää mitään ja silti siitä aina dikataan enemmän tai joku toinen saa enemmän jotain mitä iteki havittelee ja ite joutuu tekee enempi sen eteen ja toinen saa sen saman vaik istuallaan...elämä on epäreilua. tsemppiä ja kivaa kesää!
Muista aina, maailmassa on aina joku, joka on sinua fiksumpi, kauniimpi, varakkaampi...ym. ja aina joku, joka on tyhmempi, rumempi, köyhempi... tämä on ihan loputonta ja kuitenkin vaihtelevaa.
Tänään olet tyhmempi kuin siskopuolesi. 10 vuoden päästä voi olla toisin.
Ei ainoastaan koulumenestys takaa ihmisen fiksuutta. Se, millainen ihminen sinusta tulee, on pitkälti kuitenkin kasvatuksen, sosiaalisen ympäristön, kokemusmaailmasi ja ehdottomasti oman sydämen ja järjen käytön tulos.
Elä ja opi. Äläkä vaan yritä näyttää muille muille!
Onhan noita vanhempien lellikakaroita jo nähty, mitä niistä tulee. Narsisteja, jotka pilaa elämänsä ja rakkaussuhteensa olemalla itsekkäitä.
Muista. Isäsi rakkaus, tai sen puutos ei ole katastrofi. Jos isällesi arvosanat, ulkonäkö ym. pinnalliset asiat ansaitsee vain rakkautta, onko hänen rakkaus aitoa? Aitoa edes uudelle lapselle? Mitä jos jotain sattuu? Siskopuolesi joutuu onnettomuuteen tai sairastuu johonkin vakavaan sairauteen, rakastaako isäsi yhä?
Älä murehdi. Olet varmasti hyvä ja fiksu ja kauniskin ihminen.
Muista kuitenkin:
Älä katkeroidu
Iloitse pienistä asioista, ne ovat kuitenkin niitä kaikkein tärkeimpiä
Näe kauneutta muissa ihmisissä, sillä silloin hekin näkevät kauneutta sinussa.
Uskalla olla oma itsesi
Naura itsellesi, sillä se on todellinen taito
Ja unohda ne ikävät ihmiset elämässäsi, vaikka olisikin sukua, sinun ei tarvi olla heidän kanssa.
Tulee aika, kun siskopuolesi pyytää apua sinulta, viisaan neuvoja.
Tulee aika kun isäsi katuu...
Tulee aika, kun sinulla on oma perhe ja omat lapset.
Muista silloin nämä tunteet, niin olet oikeudenmukainen äiti
Sinä olet hyvä todella hyvä, mutta liian hyvä isällesi.
Isäsi ei ansaitse sinua....
Kannattaa jättää tuonkaltainen isä oman onnensa nojaan... eli pidä hieman lisää etäisyyttä isääsi...
Ainoa hyvä asia mitä isäsi sanat ovat saanut aikaan on suuri sinnikkyys... sen sinun tekstisi toi esille... pidä siitä kiinni ja jatka oman tulevaisuutesi rakentamista.... (ilman isääsi)
Nauti nyt kesälomaa muutama viikko!!
Ai niin... onnea yo-lakin johdosta ja iso virtuaalinen ruusukimppu!!
Kyse ei ole sinusta vaan isästäsi, SINUSSA EI OLE MITÄÄN VIKAA!! Mielestäni isäsi on säälittävä ihminen joka pönkittää omaa statustaan lapsensa kustannuksella! Sinä olet aivan yhtä arvokas ihminen kuin sisaruksesikin tai kuka tahansa muu ihminen! Syytä isäsi motiiveihin voit vain arvuutella, mutta HÄN tekee väärin kohdellessaan sinua noin. Ymmärräthän ettei isäsi käytös ole normaalia? "Normaali" vanhempi on aina ylpeä lapsensa saavutuksista ja kannustaa lastaan eteenpäin. Toivottavasti äitisi ja isäpuolsi toimivat näin. =) Voi olla että isäsi näkee sinussa epäonnistuneen liittonsa äitiisi ja sitä kautta hän mieltää sinut epäonnistujaksi, syy voi olla myös mikä tahansa muu... Yritä ymmärtää ja käsitellä asiaa niin että isäsi on se joka on epäonnistunut (hyvänä isänä olemisessa) ja sinun tulee pärjätä omillasi ja äitisi tuella. Ilmeisesti tulette äitisi kanssa hyvin juttuun? Kannattaisi varmaankin keskustella asiasta hänen kanssaan niin saat perspektiiviä tilanteeseen. Voisit esim. pyytää kertomaan millainen suhde hänellä oli isäsi kanssa ja miksi he erosivat. Se kertoo varmasti isästäsi ihmisenä paljon ja pystyt ymmärtämään oman asemasi ja isäsi ajatusmaailmaa.
Onneksi olkoon tuoreesta valkolakista ja ole ylpeä itsestäsi! =) Nyt on aika irrottautua isäsi antamasta epäonnistujan leimasta ja aloittaa elämä omana itsenäsi!
Kiitokset kaikille viesteistänne, ette arvaakaan, kuinka paljon ihan vieraidenkin ihmisten kauniit sanat minulle merkitsevät! Olette hienoja ihmisiä, kun jaksatte vastata tällaiseenkin ja antaa neuvoja... Kiitos. Koitan nyt taas unohtaa koko ihmisen, onneksi se on suhteellisen helppoa, kun hän asuu niin kaukana ja viime tapaamiskerrasta ennen noita lakkiaisia ehti vierähtää kolme vuotta sentään. Eli seuraavaksi näemme ehkä taas useamman vuoden päästä ja olen taas ehtinyt aikuistua enemmän ja ehkä silloin enää tämä hyväksymättömyys ei enää revi hermojani paskaksi... Ja ehkä joskus hänkin oppii katsomaan peiliin ja tajuaa jotakin olennaista. Äitini kanssa välimme ovat etäiset, ei kovin hyvät, mutta eivät huonotkaan. Meillä ei ole paljoa puhuttavaa keskenämme. Hän kuitenkin tuntuu arvostavan minua ihan tällaisena ja oli tyytyväinen todistukseenikin.
Kiitos teille vielä ja hyvää kesää myös!
Kyllä sinulla on nyt ERITTÄIN vakavan keskustelun paikka isäsi kanssa kahdestaan. Älä kiukuttele vaan kerro kaikki nämä asiat hänelle, ja sano että et arvosta häntä ihmisenä jos hän ei muutu ja pyydä anteeksi tuota sinun hylkäämistä. Jopa voisit varata ajan psykologille ensin itsellesi käsitelläksesi hylkäämiskokemusta, ja sen jälkeen esittää isällesi että hän tulee mukaan psykologille keskustelemaan. Kirkolla on ilmainen perheneuvoja.
Sä olet hyvä eikä sun tarvii muuttua. Sun ei tarvii kuunnella sun isääs ja sitä blondia (en hauku).Sä varmasti uskot ittees ja se riittää!
Onneksi olkoon näin myöhään lakista ja muustakin menestyksestä! On normaaliakin tavallaan ison ponnistuksen jälkeen hieman katsella taaksepäin ja arvioida mitä tuli tehtyä ja että kannattiko. Lisäksi itsellänikin tuossa "vihdoin tuon kauan odotetun itsenäistymisen" kohdalla oli kanssa hetki jolloin mietin paljon millainen minun pitäisi olla ja millainen olen, mikä riittää jne. Mihinkään porukkaan en kokenut kuuluvani. kaveriporukkani hajosivat lukion aikana, ja mielenterveysongelmaisesta perheestäni olin erkaantunut ylä-asteen aikana oltuani tiiviisti kavereiden kanssa. Loppuviimein päädyin useaan otteeseen 3-7kk reissuille ulkomaille, opiskelemaan, töihin ja ties minne. Nyt näin reiluna kolmikymppisenä naimisissa ja lasta odottavana olen onnellinen että tuli reissattua ja vietettyä totaali-itsenäistä elämää. Ja ne kokemukset ja elämän opettelu kantavat vieläkin, tiedän eläneeni aina täysillä ja itselleni. Itsetuntoni on varmaan liiankin hyvä noiden reissujen myötä. Silti tiedän että tuo satuttaa tosi paljon, kun ei tule hyväksyntää omilta vanhemmilta, olisivat ne minkälaisia tahansa. Esim itselleni on sattunut viimeisen vuoden aikana todella paljon (iso onnettomuus, uusi työ, lapsi) ja oma isäni ei mitään näistä ole kommentoinut oikeastaan sanallakaan, ja äitikin kuittaa että tietäähän se mitä on tapahtunut. Eipä siinä voi kuin olla omissa oloissaan ja keskittyä siihen mitä on, elää ihan itselleen ja antaa moisten olla omissa kuvioissaan.
Keskity sinäkin omaan elämääsi, ja tee sitä mikä tekee sinut onnelliseksi ja tyytyväiseksi, älä sitä mitä isäsi arvostaa. Elä ihan itsellesi, avaa silmät ja nauti omasta elämästäsi. Siinä on varmasti aiheita siihen. Unelmoi ja toteuta omat unelmasi, äläkä ihan heti hyväksy kompromisseja. Älä vertaa itseäsi näihin muihin sisaruksiisi. Kyllä heilläkin ongelmansa ja stressinsä on, eivätpä vaan toitota niitä. Kun niitä kehutaan, kehu vaikka lisää että ompa hienoa kun olette niin eteviä ja hymy päälle. :)
seuraavissa juhlissa jätät kylmästi isäsi ja koko perheen huomiotta. aina kun se sanoo jotain, kuittaat sen jollakin puolihulimattomalla lauseella ja lähdet paikalta. et keskustele mitään, jos kysyy jotain vastaan mahdollisimman lyhyesti.
Näin monen vuoden päästä kommentoin asiaasi, on niin mielenkiintoinen ja raastava sinulle.
Ongelma ei ole sinussa, isäsi käyttäytyy väärin sinua kohtaan, eikä lainkaa ymmärrä omaa nuortaan. Mutta: vaikka et ole mitenkään syyllinen tähän tilanteeseen, se vaivaa sinua.
Yritä hankkia keskusteluapua ja käy rauhassa läpi tilanteesi. Silloin huomaat, että isääsi et voi muuttaa, mutta omaa suhtautumista isääsi voit. En kannata katkaista välejä kokonaan, mutta välimatkaa voi pitää. Kun pystyt suhtautumaan eri tavalla isäsi käytökseen, se ei vaivaa sinua ja hänkin ehkä muuttaa käytöksesnä.
Onne matkalle elämässä, hienoa, kun kirjoitat ja purat tunteitasi tällä tavalla. Sekin auttaa. Mitähän sinulle nyt kuuluu?
Eiköhän toi tilanne ole jo selkiintynyt ja ratkennut kun yli neljä vuotta on kulunut aloittajan purkauksesta.