Erosin n. 1,5 vuotta lapseni äidistä (ero tuli raskauden aikana) no asuttiin kuitenkin yhdessä ja olin täysin sitoutunut lapseemme olin kaikki neuvolakäynnit yms mukana. No kun poikamme syntyi niin olin synnytyksessä mukana. Asuin 5kk tuon jälkeen ennenkuin muutin omaan kämppää. Silloin se todellisuus iski, olin ihan murtunut. Kaipaan exääni ja rakastan exääni niin paljon, saattaa kuullostaa kliseeltä mutta hän on se oikea minulle. Mitkään aikaisemmat vakavat suhteeni eivät ole samanlaisia tunteita herättänyt minussa.
Kerroin asiasta exälleni ja haluaisin yrittää hänen kanssaan uudestaan, hän sanoi että on käsitellyt eron jo eikä rakasta kuin ystävänä ja lapsensa isänä minua. Sanoi että ehkä joskus voisimme palata yhteen, kaikki on epävarmaa kuitenkin. Erosimme kun meillä oli muutaman kk:n ajan on/offia ja sitten loppui vain halu minulta enään yrittää, hän kuitenkin silloin vielä halusi että kumpikin yrittäisi satasella suhteeseen. Lapseni syntymä muutti minua ja exänikin huomannut asian, olen vihdoin ja viimein aikuinen. Toivoisin että olisi ollut tämä sama järki päässä kun erottiin, niin asiat voisi olla toisin. Exälläni on uusi nyt ja kun kuulin niin olin onnellinen hänen puolesta vaikkakin se sattui, exäni on todellakin ihanin ja kaunein ihminen minkä tiedä, kaikin puolin täydellinen. Exäni pyysi minulta mm. muutossa apua ja jeesasin häntä, sama juttu kun on pyytänyt katonko poikaa kun hän kävi treffeillä tämän uuden kanssa (miehellä on matkatöitä paljon, siksi he ovat nähneet mm. iltaisin keskellä viikkoa) ja tottakai mielelläni olen skidini kanssa, ei siinä mitään (meillä yhteishuoltajuus). En vain pääse exästäni yli vaikka haluisin jatkaa elämääni niinkuin hänkin, olen tapaillut joitakin naisia tässä mutta mikään heistä ei ole vain minussa herättänyt mitään. Toivoisin että voisin vain korjata virheeni, mutta en usko että tulee onnistumaan. Joudun elää tämän asian kanssa vaikka se tuntuukin kauhealta.
Kerroin asiasta exälleni ja haluaisin yrittää hänen kanssaan uudestaan, hän sanoi että on käsitellyt eron jo eikä rakasta kuin ystävänä ja lapsensa isänä minua. Sanoi että ehkä joskus voisimme palata yhteen, kaikki on epävarmaa kuitenkin. Erosimme kun meillä oli muutaman kk:n ajan on/offia ja sitten loppui vain halu minulta enään yrittää, hän kuitenkin silloin vielä halusi että kumpikin yrittäisi satasella suhteeseen. Lapseni syntymä muutti minua ja exänikin huomannut asian, olen vihdoin ja viimein aikuinen. Toivoisin että olisi ollut tämä sama järki päässä kun erottiin, niin asiat voisi olla toisin. Exälläni on uusi nyt ja kun kuulin niin olin onnellinen hänen puolesta vaikkakin se sattui, exäni on todellakin ihanin ja kaunein ihminen minkä tiedä, kaikin puolin täydellinen. Exäni pyysi minulta mm. muutossa apua ja jeesasin häntä, sama juttu kun on pyytänyt katonko poikaa kun hän kävi treffeillä tämän uuden kanssa (miehellä on matkatöitä paljon, siksi he ovat nähneet mm. iltaisin keskellä viikkoa) ja tottakai mielelläni olen skidini kanssa, ei siinä mitään (meillä yhteishuoltajuus). En vain pääse exästäni yli vaikka haluisin jatkaa elämääni niinkuin hänkin, olen tapaillut joitakin naisia tässä mutta mikään heistä ei ole vain minussa herättänyt mitään. Toivoisin että voisin vain korjata virheeni, mutta en usko että tulee onnistumaan. Joudun elää tämän asian kanssa vaikka se tuntuukin kauhealta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
No todella sääli että teille kävi näin koska lapsihan tästä eniten kärsii. Sehän olisi pitänyt olla teille parasta aikaa, semmosta jota vain onnekkaimmat pystyvät kokemaan, nimittäin lapsen saanti ja se ilo ja onni mitä tulee sen myötä. Taitaa olla liian myöhästä jos naisella jo uusi koska minä erosin puolitoista vuotta sitten enkä ole vieläkään voinut edes ajatella uutta tähän mukaan. Jos hän on pystynyt sinut jo korvaamaan niin ainakin vähään aikaan et voi asialle mitään muuta kun olla parhain isä ja ystävä naiselle. Olen pahoillani että näin kävi mutta ehkä sun pitäisi yrittää mennä eteenpäin parhaasi mukaan myös.