Olen naimisissa ja kahden lapsen äiti. Olen palaamassa työelämään kasvatettuani hyvän tovin lapsia kotona ja olemme muuttamassa uuteen ihanaan kotiin. On onnea, terveyttä ja varallisuuttakin. Ylihuomenna lähdemme ulkomaille.
Mutta minkä helvetin vuoksi en saa mielestäni erästä ihanaa miestä, jota syvästi rakastin kymmenen vuotta sitten. Aika ei ollut oikea, vaikka mies olisi periaatteessa ollutkin. Jotenkin siinä vaiheessa kiinnosti alituinen meneminen, asuinpaikan vaihtaminen, opiskelu bileineen ym. Mies oil taas enemmän kotipaikkakunnalla viihtyvä kiltti kotipoika. Se hänessä ei minua häirinnyt, mutta auta armias, kun omaa menojalkaa vipatti. Opiskelukuvioissa Etelä-Suomessa tuli sitten vastaan myös aviomieheni. Hullunhauska, monitaitoinen, hauskannäköinen ja komea nuori mies, joka rakastui minuun tulenpalavasti. Ja kyllä minäkin rakastuin!
Poika kotikonnuilla kaipasi minua ja joskus heikkoina hetkinä ajauduimme pussailemaan ja pitämään toisiamme lähellä. Mutta sitten taas häivyin omiin menoihini ja suhde opiskelukaveriin tiivistyi. Näin kotipuolen poikaa yhä harvemmin ja suhde tiivistyi yhteenmuuttoon, avioliittoon ym. Ja väitän edelleen, että rakastan miestäni paljon.
Mutta miksi helvetissä en pysty unohtamaan mielestäni tätä K-alkuista miestä?? Viimeksi viime yönä näin hänestä romanttista unta. Joskus kaipaan kuin hullu yhteisiä aikojamme (huom! emme ikinä oikeasti edes seurustelleet) ja mietin, millaista meillä olisi yhdessä. Pystyisinkö kunnioittamaan ja rakastamaan häntä? Olisiko meillä kivaa yhdessä? Millaisia lapsia olisimme saaneet? Millainen olisin ihmisenä, jos olisinkin palannut "maailmanvalloitusreissuiltani" kiltisti kotiin? (Mr. K. elää kotiseudullani edelleen avoliitossa ja luo menestyvää uraa.)
Kyllä. Rakastin myös kotipuolen poikaa tulenpalavasti. Mutta jotenkin pelkäsin hänessä tietynlaista varovaisuutta, kotipaikkasidonnaisuutta ja aloitekyvyttömyyttä. Kun taas aviomieheni hurmasi minut olemalla yksinkertaisesti suloisen "wordly", ja se meni parikymppisen tytön päähän kuin häkä. Ja oikeasti minulla on hyvä avioliitto enkä haluaisi lähteä tästä ikinä. Olen onnekas.
Eli mikä piru minua vaivaa? Olisiko pitänyt aikanaan myös katsoa kotipuolen pojan kortti? Meninkö perse edellä puuhun? Miksi meinaan tulla edelleenkin hulluksi, jos satun näkemään jossakin hänen kuvansa? Miten unet lopetetaan sekä ennen kaikkea haikailu? Onko se normaalia, että elämässä tulee tilanteita, kun aika ja paikka sekä tilaisuus eivät vain kohtaa, vaikka kemiat olisivat rautaa?
Mutta minkä helvetin vuoksi en saa mielestäni erästä ihanaa miestä, jota syvästi rakastin kymmenen vuotta sitten. Aika ei ollut oikea, vaikka mies olisi periaatteessa ollutkin. Jotenkin siinä vaiheessa kiinnosti alituinen meneminen, asuinpaikan vaihtaminen, opiskelu bileineen ym. Mies oil taas enemmän kotipaikkakunnalla viihtyvä kiltti kotipoika. Se hänessä ei minua häirinnyt, mutta auta armias, kun omaa menojalkaa vipatti. Opiskelukuvioissa Etelä-Suomessa tuli sitten vastaan myös aviomieheni. Hullunhauska, monitaitoinen, hauskannäköinen ja komea nuori mies, joka rakastui minuun tulenpalavasti. Ja kyllä minäkin rakastuin!
Poika kotikonnuilla kaipasi minua ja joskus heikkoina hetkinä ajauduimme pussailemaan ja pitämään toisiamme lähellä. Mutta sitten taas häivyin omiin menoihini ja suhde opiskelukaveriin tiivistyi. Näin kotipuolen poikaa yhä harvemmin ja suhde tiivistyi yhteenmuuttoon, avioliittoon ym. Ja väitän edelleen, että rakastan miestäni paljon.
Mutta miksi helvetissä en pysty unohtamaan mielestäni tätä K-alkuista miestä?? Viimeksi viime yönä näin hänestä romanttista unta. Joskus kaipaan kuin hullu yhteisiä aikojamme (huom! emme ikinä oikeasti edes seurustelleet) ja mietin, millaista meillä olisi yhdessä. Pystyisinkö kunnioittamaan ja rakastamaan häntä? Olisiko meillä kivaa yhdessä? Millaisia lapsia olisimme saaneet? Millainen olisin ihmisenä, jos olisinkin palannut "maailmanvalloitusreissuiltani" kiltisti kotiin? (Mr. K. elää kotiseudullani edelleen avoliitossa ja luo menestyvää uraa.)
Kyllä. Rakastin myös kotipuolen poikaa tulenpalavasti. Mutta jotenkin pelkäsin hänessä tietynlaista varovaisuutta, kotipaikkasidonnaisuutta ja aloitekyvyttömyyttä. Kun taas aviomieheni hurmasi minut olemalla yksinkertaisesti suloisen "wordly", ja se meni parikymppisen tytön päähän kuin häkä. Ja oikeasti minulla on hyvä avioliitto enkä haluaisi lähteä tästä ikinä. Olen onnekas.
Eli mikä piru minua vaivaa? Olisiko pitänyt aikanaan myös katsoa kotipuolen pojan kortti? Meninkö perse edellä puuhun? Miksi meinaan tulla edelleenkin hulluksi, jos satun näkemään jossakin hänen kuvansa? Miten unet lopetetaan sekä ennen kaikkea haikailu? Onko se normaalia, että elämässä tulee tilanteita, kun aika ja paikka sekä tilaisuus eivät vain kohtaa, vaikka kemiat olisivat rautaa?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Se liittyy tohon sun elämänmuutokseesi. Sä olet nyt yhdenlaisessa kriisissä siirtyessäsi himasta takas työelämään ja uusi kotikin... Juu, ei hätä ole ton näkönen ensinkään. Sen kun kattelet romanttisia unia ihan rauhassa ja purat sitten niistä syntyneen rakkaudentunteen ihanaan miehesi ja muksuihisi ja ajattelet lämmöllä sitä kotipoikaa. Voit myös ajatella, että hänkin ikään kuin auttaa sua tän uuden elämänvaiheen yli, tietämättä itse edes tekevänsä niin! :)
Mr. K on kiva muisto ja sä toivot, että hänelläkin menee kotipuolessa hyvin oman perheensä kanssa ja että hän on onnellinen, eiks niin?
Ei siitä tarvi tehdä yhtään sen isompaa juttua, puhumattakaan mistään ongelmasta!
Sä fiksuna naisena osaat kyllä hoitaa tuonkin vaiheen elämässäsi niin, ettei sun tarvi hävetä ittees tai tuntea syyllisyyttä kun ajatuksesi leijailevatkin yhtäkkiä toiseen mieheen.
Se on ihan inhimillistä ja menee ohi aikanaan, kun kanavoi energian ja tunteet oikein eikä satuta niillä itseään tai ketään muita.
Huoletonta lomamatkaa!
Sinä voit haaveilla ja ajatella aivan mitä haluat, siitä ei kukaan kärsi. Niin kauan kuin pidät nuo ajatukset vain ominasi. Sinun ei tarvitse rallatella niitä muille (paitsi täysin tuntemattomille täällä ).
Teot ovat ne joista ihminen tunnetaan! Jätä tuo kotikylän poika rauhaan, hän aivan varmasti loytää, ellei ole jo loytänytkin, ihanan vaimon itselleen. Sellaisen juuri hänelle sopivan.
Sinä et ollut se vaimo, etkä tule olemaan.
Aivan hyvällä omallatunnolla nauti perheestäsi ja ole kiitollinen että tiellesi on osunut oikea mies joka todella välittää sinusta ja lapsistanne noin paljon. Pidä tuo käärme-ajatus pois paratiisistanne. Täydellisen turhaan annat sille edes noin paljon tilaa muistipankistasi! Ajatuksia , katsos, kun voi halutessaan muuttaa!!!
Kyseessähän on vain kuvatus, johon olet ihastunut. Ei sitä miestä, johon olet ihastunut, ole olemassakaan kuin ulkonäössä vain :D
Ihastuksia tulee ja menee ja voit jo odottaa seuraavaa ihastusta seuraavan 10v sisään. Niitä on melkein kaikilla.
Se, mitä sinun kannattaa tehdä, on tehdä jotain repäisevää miehesi kanssa. Kun roihautatte kunnolla romantiikan liekkiä, niin siinä kuule unohtuu kaikki muut typerät haavekuvat ja uniin tulee joku aivan muu, hurmaava, salaperäinen mutta jotenkin kovin tuttu mies.
Ette ole seurustelleet ja teillä ei ole sitä arkea ollut, että tietäisit millainen mies se ois arjessa. Mieti niitä arjen kiukutteluita mitä saattaisi olla sen kotipuolen miehen kanssa. Enempi minusta tuntuu että sulla edelleen tekee mieli olla se vaihtelun haluinen tyttö. Et luultavasti tyytyis siihenkään mieheen vaan sit halajaisit takaisin tän nykyisen miehen luo. Se mitä oli kymmenen vuotta sitten ja aikana, jolloin kumpikin olitte vapaita, sitä ei ole enää. Ette ole kumpikaan samanlaisia kuin silloin. Ja mies jäi kakkoseksi silloin ja varmaan loukkaantukin ainakin vähän. Jatkanut elämäänsä. Eri ihmisiä jo.
Niin, mitenkäs ne sitten lopetetaan. En tiedä. Itsekään kovin menestynyt tolla saralla. Koeta pysyä sen kuvien ulkopuolella. Ja yritä ennemmin kuvitella vaikka jotain näyttelijää tai laulajaa, kuin sitä miestä menneestä ajasta. Jos olet onnellinen avioliitossasi, niin keskity siihen. Vaikka jotain treffittelyitä miehen kaa, jos vaikka kykenisitte löytämään jotain uutta teistä.
Oma tarinani on miltei identtinen, mutta vein asian sitten pidemmälle. Avioliittoni alkoi tökkiä ja yllättäen tämä mies menneisyydestäni otti yhteyttä. Viaton viestittely johti lopulta tapaamiseen, sitten sivusuhteeseen. Ihastuimme, rakastuimme. Myös mies oli varattu.
Lopputulos on se, että nyt kaikkien elämä on sekaisin. Tuo toinen mies erosi vaimostaan, minä en pystynyt erota miehestäni, mutta pettäminen on tullut ilmi. Tässä sitten käydään järkyttävää erotuskaa, molempia miehiä en voi saada. Pitäisikö taistella ja valita vaikein tie ja yrittää korjata avioliitto(ei lapsia), vai erota ja katsoa tuo toinen kortti. Riski on toki suuri, ettei tuon toisen miehen kanssa onnistuisi, mekään emme ole koskaan oikeasti seurustelleet, emme eläneet arkea yhdessä.
Yritä karistaa tuo Mr. K mielestäsi, en toivo kenellekään tätä samanlaista helvettiä, mitä olen elänyt jo useita kuukausia. Panosta avioliittoosi, se on oikeastaan ainoa tapa unohtaa toinen mies. Eikä unohtaa tarvitsekaan kokonaan, mutta tunteelle ei saa antaa jalansijaa. Muuten lopputuloksena on sotku, jossa kaikki kärsivät.
Todella hieno kirjotus.
Näitä asian toisia ja karumpia puolia saa kuulla tälläkin foorumilla aivan liian vähän. Silti ne kuuluu erottamattomana osana itse asiaan.
Kiitän näin ulkopuolisena sua tästä kirjotuksestasi ja toivotan voimia päätöksentekoon.
Niin kyllä tuossa vaiheessa pitää lähteä katsomaan se toinen vaihtoehto. Ei voi jättää puolitiehen asiaa, joka on jo sotkenut kaikki kuviot. Ei pitäisi enää yrittää korjata avvioliittoa, koska kuitenkin jäisit haikailemaan sen toisen perään. Nyt teet mihin olet alkanutkin. Ei tule olemaan enää mitään mihin palatakkaan. Se on jo tuhottu. Nyt on aika koettaa hyvää elämää sen toisen kanssa.
mutta itse näen kyllä vielä kaksi mahdollista polkua (tai useamman). Tämä kriisi sai sekä minun että mieheni silmät aukeamaan ja lopulta tajuamaan, ettei parisuhteemme ole kunnossa. Mies on valmiiksi antamaan minulle anteeksi "hairahdukseni" ja haluaisi jatkaa. Kieltämättä tilanne on todella vaikea, sillä suhde tähän toiseen mieheen jäisi näin ollen auki. Toisaalta avioerokin tuntuu mahdottomalta ajatukselta, meillä on miehen kanssa pitkä suhde takanamme, paljon hyvää olemme kokeneet ja rakastaneet toisiamme.
Tilanne on kaikin puolin kamala. Ja kaikki kävi niin yllättävän helposti, että itsekin on vaikea ymmärtää. En olisi ikinä uskonut voivani pettää, ja tässä sitä nyt ollaan. Liian montaa ihmistä on satutettu, kaikkien osapuolten perheet tietävät pettämisestä, mikään ei ole enää ennallaan eikä mitään saa enää ennalleen. Kenties se ei ole pelkästään huono asia, mutta helppo tie ei ole missään nimessä.
Kyllä sun on joka tapauksessa sanottava toiselle ikuiset hyvästit. Muutoin et voi saada kummaltakaan koskaan luottamusta, jolloin olisi tuhottu joka tapauksessa se yritys palata yhteen. Ja älä luule että miehes mitään tosta vaan unohtaa. Koskaan ei palata sille tasolle missä oltiin ennen pettämisiä. Aivan turha luulla mitään sellaista. Anteeksi antaminen ei ole vain sana. Menneisyys tarkoittaa usein luottamusta, mutta eihän teillä ole sitä enää. Jos palaatkin yhteen, niin silloin sun asenne on kertakaikkiaan muututtava. Mä en nyt oikein jaksa tota kuviota niellä. Se että oot saanu toisen miehen eroamaan ja nyt vedätkin sit takaisin päin. Olisimpa kumpi mies tahansa, niin itse en luottais suhun ollenkaan. Et oikeasti ole kummankaan nainen. Sulle tekis ihan hyvää olla erossa molemmista jonkun aikaa. Ja antaa oikeastaan miestenkin miettiä asiaa, että onko se nyt niin vaikeaa erota. Vääristä syistä parisuhteessa... EI siitä koidu mitään hyvää.
saada turpaansa ja kunnolla!
toivottavasti on huara tyytyväinen soppaansa!
Tietenkin lopulliset jäähyvästit onkin heitettävä, se tuntuu kamalalta ajatukselta, mutta muita vaihtoehtoja ei ole, jos jatkamme avioliittoa. Sanoinkin, että mieheni on antanut anteeksi, se ei tietenkään tarkoita sitä, että luottamus palautuisi hetkessä. Jos nyt koskaan.
En myöskään missään vaiheessa luvannut toiselle miehelle jättäväni aviomiestäni. Hän erosi omasta päätöksestään, poden kyllä tämänkin asian tiimoilta syyllisyyttä, vaikka alusta asti teinkin miehelle selväksi, etten halua hänen jättävän vaimoaan minun takiani.
Minulle tekisikin varmasti hyvää pistää molemmat suhteet hetkeksi jäähylle. Näin oikeastaan teinkin jo, mutta päätin kuitenkin palata mieheni luokse ja antaa avioliitollemme vielä mahdollisuuden. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee ja palautuuko luottamus ja pystynkö unohtamaan tuota toista miestä. Vääristä syistä en haluakaan olla parisuhteessa, mutta mistä oikeastaan tietää milloin pitää luovuttaa? Yrittämättä sitä ei ainakaan tiedä. Päätöksen teko on vaikeaa ja raskasta, lopuminen vielä raskaampaa.
Sitten annat sille päätöksellesi kaiken tuen. Ehkä teillä on vielä saumaa. Asiat jotka on tehty, on tehty ja turha niissä on rypeäkkään. Se että aloit sompailemaan oli sen tason virhe, että jonkin aikaa tekee ihan hyvääkin potea syyllisyyttä, mutta ei se ketään kyllä auta sun syyllisyys. Joten taidampa kertoa sulle, että ei se mies sun mielikses sitä naistaan jättänyt, vaan itse halus jotain enemmän. Jokainen elää omaa elämäänsä ja olis se toinenkin mies voinut kieltäytyä seksistä eikä saattaa itseään tuollaiseen tilanteeseen. Ihan hyvä että eros.
Koeta nyt tajuta, että itse teet valinnat keneen ihastut. Kyllä näin on. Se että flirttaatko henkilöiden kanssa, joiden kanssa saattaa olla vaarallista flirtata, se on sun valinta. Ja jos meet varattuna kertomaan heille olevas ihastunut heihin, sekin on sun valinta. Jos on varattu, silloin ainoa kelle kerrotaan tunteista on se oma mies. Kavereille eikä muille tutuille flirtata. Koska niistä saattaa kehkeytyä jotain mielihaluja. Jos teet valinnat hyvissä ajoin, mitään tunteita ei koskaan ennätä syntyä. Jos syntyykin, niin silloin irtautuu niistä, jättää vaikka duunin jos se sitä vaatii tai välttelee siellä henkilöä.
Mutta nyt avoimuutta teidän suhteeseen. Muutoin luottamus ei palaa. Jos suhde luodaan tunnetasolla, niin silloin kiintymys on aivan eritasolla. Aivan takuulla ongelmat oli tavallaan teissä molemmissa, vaikka syy pettämiseen olikin sussa. Sä asiat sille mallille laskit. Mutta... On aika tästä eteen päin. Ensin mennyt pitää käsitellä, sitä ei voi tehdä, jollei kaikkea paljasteta. Ei tarvitse kertoilla teidän seksileikeistä yksityiskohtia, se ei kuulu sun ja miehes suhteeseen, sen sijaan teidän suhteen ongelmat pitää tiedostaa. Sitten jättää ne ongelmat taakse ja sen jälkeen luoda uudenlainen suhde. Kehityskykyinen suhde. Avoimuutta! Ennen kaikkea vaikeissa asioissa. Mutta babysteps. Pienin askelin. Jos olisit voinut keskustella tunteistasi miehesi kanssa ennen pettämistä, niin varmaan ei koskaan olisi tilanne mennyt sinne pettämiseen asti. Ei olisi tapahtunut kaikkea.
Jotta voisi kertoa arkaluontoisiakin asioita, niin vastuu on kuuntelijalla. Että sille voi kertoa asioita ja että sekin kertoo asioita, jos sen mieltä jokin painaa. Jos toisella tuntuu ihastumista johonkuhun, niin miksei sitäkin voisi kertoa puolisolle. Sitten vain sen puolison reaktiot pitää ottaa todesta. Vaikka jättää duuni. Suurilla uhrauksilla luodaan suuri luottamus. Tuskin kuitenkaan suurin osa liitoista on koskaan niin vahva, että tuollaisia voisi toiselle kertoa. Koittakaa löytää se oma keskitie avoimuudessa. Keskustelkaa.
Itsekyyden hedelmä on sellainen, että sitä kannattaa todella itse maistaa. Suloiselta se maistuukin. Mutta kipristeleekin vatsassa.
Kiitos esimerkistä.
Miksiköhän ihmiset eivät koskaan opi elämään epäitsekkäästi ja hoitamaan niitä ihmissuhteitaan ajoissa, vaikka jo päiväkodeista lähtien siihen valmennetaan? Unohtuuko lapsena saadut opit aikuisena? Kiitos, anteeksi, sovitaan, anna toisellekin karkkia, kädestä ei saa ottaa jne.... Tuntuu että aikuiset ei osaa enää näitä.
Ihminen on tyhmä ja erehtyväinen. Ei tietenkään (ja onneksi) kaikki. Mutta niin sitä vain löytää itsensä tilanteesta, johon ikinä ei olisi uskonut päätyvänsä.
Tiedän leikkineeni tulella. Ja tiedän että se oli väärin. Mutta tunteiden viemäksi on yllättävän helppo heittäytyä, vaikka järki sanoisikin muuta. Sen takia juuri pitäisi välttää tuollaisia tilaisuuksia, ihminen on helppo. En minä pettänyt pahuuttani. En edes osaa järjellisesti sanoa, että miten näin pääsi käymään.
Jokaisen pitäisi panostaa siihen olemassa olevaan parisuhteeseen, johon on sitoutunut. Ja jos siitä ei tule mitään, asia on hoidettava pois alta ennenkuin lähtee rakentamaan mitään uusia pilvilinnoja. Tämän läksyn olen nyt oppinut, kantapään kautta.
Kaikki vaihtoehdot ovat tällä hetkellä vaikeita. Korjatako rikottua, rakentaako uutta huteralle pohjalle vai pyyhkäistäkö kaikki pois ja aloittaa alusta yksin ja riskeerata se, ettei saakaan koskaan sitä, mitä on tulevaisuudelta toivonut.
piti kirjoittaa että ihminen on heikko, ei helppo ;). Tosin sitäkin kyllä...
Jos epäilet mitä sun kannattaa tehdä, niin olet väärän miehen kanssa. Sitoutuminen saadaksesi sen miehen luottamaan suhun, ei ole oikein vakuuttavaa. En usko teidän saavan suhdettanne kuntoon enään. Se vaatisi todella paljon uhrauksia sinulta ja ajattelutavan muutosta kummaltakin. Ja paljon työtä suhteen eteen. Ja sittenkin voisi tulla ero, kun kumpikin oikeasti oppivat mitä haluaa elämältä. Muutos on aina kasvattava kokemus ja jos se tehdään yhdessä, se voi joko yhdistää tai eroittaa. Riski pitää ottaa joka tapauksessa, jotta näkee mahdollisimman nopeasti näkemään onko suhteesta mihinkään. Ja tällä en tarkoita sitä, että kykeneekö mies antamaan kuukaudessa tai kahdessa anteeksi, vaan sitä että kuinka läheisiä olette ja yrityksen määrästä. Ja suosittelen todellakin parisuhdeterapiaa, jos miehesi on sun mielestä ainoa oikea. Jos ei ole, niin miksi jäät?
Elämä on riski. Kummassa riskeeraat sen tulevaisuuden oikeasti? Mutta ihan sama mitä teet, kunhan siihen sitoudut täysillä ja pidät tosiaankin ton linjan jatkossa, ettet anna itselles tilaisuuksia pettää. Tahdon voima ei ole riittävä, kun himo saavuttaa riittävän pisteen. Tähän voisi laittaa vertaukseksi vaikkapa alkoholistin, joka maistaisi vähän alkoholia päivittäin. Ihan vähän vaan. Vaikka ykkös olutta. Niin jossain vaiheessa se sortuu. Tai jos se olisi Alkossa töissä tai vaikka baarissa töissä. Rakkaus on huume siinä kuin joku muukin. Aiheuttaa mielihyvää. Mielellään sitä saisi enemmän, jos pääsee alkuun.
Sun kohdalla syyt petokseen lienee juuri siinä että annoit ajatukselle pikkusormen. Annoit siis tunteille luvan kasvaa ja haaveille luvan voimistua. Noh, se että opit asiasta jotain, on hyvä. Joskin se auttaisi oikeastaan eniten uudessa suhteessa. Teidän suhteen paikkaamiseen se ei riitä ollenkaan. Se on vain asia jonka pitäisi olla itsestään selvyys.