Yksikseni olen asiaa pohtinut. Suurin osa kaveri- ja ystävyyssuhteista muodostetaan nuoressa iässä ja opiskellessa. Entäs sen jälkeen, kun opiskeluelämä loppuu ja loppuelämä on pelkkää työn tekoa? En pysty kuvittelemaan, että työpaikalta saa enään kavereita, joiden kanssa vapaa-ajallakin voi viettää aikaa tai jos näin tapahtuu, niin tuntuu vähän harvinaisemmalta tapaukselta.
Itse olen vielä siis nuori 19v poika, joten minulla vielä riittää aikaa (toivottavasti) muodostamaan uusia kaverisuhteita. Olisi kiva vain kuulla muiden kokemuksia.
Itse olen vielä siis nuori 19v poika, joten minulla vielä riittää aikaa (toivottavasti) muodostamaan uusia kaverisuhteita. Olisi kiva vain kuulla muiden kokemuksia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ystäviä tulee ja menee iän myötä. Suhteita solmitaan nuorena, pysyviäkin. Mutta ei se mahdotonta vanhempanakaan ole. Harrastusten, eri työpaikkojen ja matkustelun sekä mahdollisen ulkomailla asumisen myötä tutustuu erilaisiin ihmisiin vanhempanakin. Jotkut niistä jäävät tuttaviksi joku jopa ystäväksi. Toiset ovat mukana kuvioissa vähemmän aikaa, toisen enemmän, jokunen pysyvästi.
Omista nuoruuden ystävistäni on jäänyt elämänikäiseksi vain pari ystävää. Loput ovat ajan myötä haihtuneet jonnekin kuka mistäkin syystä. Ja sitten on vanhemmalla iällä tullut pari hyvää ystävää lisää plus muutamia tuttavia. Onpa pari entistä seurustelukumppaniakin jäänyt ystäväksi/tuttavaksi.
Ja jos perustaa perheen niin puolison/lasten myötä saattaa tulla myös kavereita. Mahdollisuuksia on paljon, muitakin kuin vain ne nuoruuden/opiskeluaikojen ystävät. Itse olen jo 44v joten nimimerkillä "kokemusta on".
Itse olen aikuinen nainen 20-vuotiaan tytön äiti. Asuimme 12 vuotta ulkomailla ja palasimme suurin toivein (hullut!!) kaksi vuotta sitten Suomeen. Tyttö on ollut työvoimatoimiston järjestämällä kurssilla, sen jälkeen isossa sairaalassa osastotyössä. Hän on erittäin sosiaalinen, avoin ja kontaktia ottava ihminen, mutta juuri sellainen ei ilmeisesti Suomessa saa olla. Hän on saanut yhden ainoan ihmisen kanssa läheisemmän hyväksyvän suhteen työpaikalla. Hän kertoo että häntä pidetään "hulluna" koska hän puhuu, on sosiaalinen! Kahvihuoneessa kuulemma kukaan ei tervehdi tullessaan sisään, siellä istutaan mykkinä kivipatsaina ja katsotaan karsaasti jos uskaltaa puhua, nauramisesta puhumattakaan! Olen itsekin ihmetellyt miten vaikeaa ja suorastaan sula mahdottomuus on lähestyä ihmisiä. On jokin näkymätön terässeinä edessä mistä ei lähemmäs pääse. Me olemme vain me kaksi, tytöllä ei ole ystäviä eikä ole minullakaan. Kyse ei ole yrittämisestä mutta kun aina törmää tähän hirveään kylmyyteen ja "hulluksi" leimaamiseen ei enää jaksa edes yrittää. Asia on mennyt siihen pisteeseen että olemme muuttamassa taas pois Suomesta. Maa josta tulimme ei ollut paratiisi mutta riittävän toimeentulon sai, ihmiset olivat ihmisiä eikä viinalle haisevia öykkäreitä tai kivipatsaita. Olemme niin pettyneitä Suomeen!! Vastaus siis on: ei täällä saa ystäviä, en tiedä millainen pitäisi olla että kelpaisi?! Enää en halua kyllä kelvatakaan.
myös itse olin ulkomailla muutaman vuoden, kun eli sosiaalisessa ympäristössä ja palasi tänne, huomasi eron sosiaalisessa käyttäytymisessä.
Itseänikin harmittaa, kun täällä Suomessa tuo sosiaalisuus on niin harvassa. En itsekään ole mikään hölöttäjä, mutta onhan se mukavaa, jos joku tulee ottamaan avoimesti kontaktia. Vaihto-oppilaaksi ryhtyminen kyllä houkuttelisi nähdäkseni millaisia ihmisiä tuolla ulkomailla on.
itselläni kouluissa ei syntynyt yhtään ystävyyssuhdetta, mikä olisi kantanut yli koulun aikaiselle ajalle.