Minulla on tapana syyllistyä lähes kaikesta mitä läheiseni tekevät tai jättävät tekemättä. Myös häpeä on minulle hyvin tuttu tunne. Ehkä sitä myöten myös kateus. Olen jo keski-ikäinen kahden lapsen äiti ja tuntuu etten pääse eroon tästä katalasta taakasta joka ottaa yhä uudelleen valtaansa. Minulla on kaksi sisarusta, joista molemmat jollakin tasolla alkoholin ongelmakäyttäjiä ja tästä syystä aiheuttavat ajoittain häpeällisiä tilanteita. Viime aikoina olenkin jättänyt heidät kutsumatta esim. järjestämiimme juhliin joissa alkoholia on tarjolla. Ja kuinkas muutenkaan, koen tästä sitten syyllisyyttä. Omat lapseni, jotka jo lähes aikuisia, ovat valinneet hieman "erilaisen" tavan elää elämäänsä. Ei rikoksia eikä päihteitä mutta elämä ei ole ihan ns. "normaaleitakaan raiteita" mennyt. Lapsuuden kodissamme isä oli alkoholiongelmainen mutta ei väkivaltainen tms. Oma liittoni on ollut mielestäni turvallinen ja pääosin onnellinen nousuineen ja laskuineen. Mutta - yhä uudelleen tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä miksi lapseni eivät ole ns. "normaaleita", häpeän tunnustaa miksi sisarukseni eivät ole kutsulistalla. Koen huonommuutta verratessani elämääni perhekeskeisiin ja lapsistaan ylpeileviin ihmisiin. Olen myös ehkä katkera miksi minulle on käynyt näin, vaikka uskon että olen itse elänyt omaa elämääni melko tasaisesti ja normien mukaisesti. Jatkuvaa selittelyä muiden tekemisten takia. Vaikka ei tietenkään tarvitsisi olla... Miten siis pääsen eroon näistä minua kalvavista tunteista?
Irti syyllisyydestä
kärsivä
5610
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aivan suotta murehdit muiden tekemisistä tai olemisista!
Sinä olet hoitanut oman osuutesi kunnioittavasti, saanut lapsesi aikuisiksi. Entä sitten jos he ovat valinneet omanlaisen tapansa elää omaa elämäänsä? Anna itsellesi tilaisuus nauttia siitä ja tunteesta että et ole heistä enää (kohta) vastuussa. He ottavat itse omat ohjakset käsiinsä. Tukena tietysti tulet aina olemaan mutta älä suotta murehdi heidän tavastaan elää- niin kauan kun se ei ole laitonta tai tuhoavaa.
Mitä taas tulee sisaruksiisi, he aivan varmasti itse tiedostavat viinankäyttonsä. He ovat tietoisia miksi sinä, tai kukaan muukaan, ei halua heitä juhliaan pilaamaan. Ovathan he jo jättäneet käyntikorttinsa. Siis heidän itsensä täysin aikaansaamaa!
Tuo huonommuudentunne lapsistasi on niin aiheetonta kuin olla voi! Ajatte sitä positiivisena yhtälonä: erilaisuus (niinkauan kun se ei ole tuhoavaa tai laitonta) rikastuttaa ihmiskuntaa. Jos me kaikki olisimme tasapaksuja loistomenestyjiä, missä olisi se yhteiskunnan väri?
Aivan hyvällä omallatunnolla voit alkaa nauttia elämästäsi ja jättää muut elämävn omaansa. Suunista energiasi kehittävään ja tuottavaan. Uskon että sinulla on annettavaa yhteiskunnalle heti kun rikot nuo sinua sitovat, isejärjestämäsi kahleet ympäriltäsi.
Mieti vaikka että kumpaa haluat enemmän; lastesi elävän elämäänsä kuten sinä haluat, vai lastesi elävän elämäänsä sillä tavalla mikä tekee heidät onnelliseksi? Olisitko tyytyväinen jos he olisivat sinun mittapuullasi "normaaleita", mutta vihaisivat itse elämäänsä? Sekö poistaisi syyllisyytesi?
kilpirauhasen vajaatoimintaa ja ilman lääkitystä se tekee minulle tuollaisia oireita joista kerrot. Jatkuvasti on syyllinen ja häpeilevä olo, milloin mistäkin. Sekä hirvittävä väsymys ja voimattomuus ja kykenemättömyys mihinkään aloitteisiin. Siivoamaan alkaminenkin yhtä tuskaa, vaikka hyvin tietää ettei se mikään työläs toimenpide edes ole. Keskittymiseen en kykene ollenkaan joten lukemista ei edes kannata yrittää.
Jos sinulla on nämäkin muut oireet kuten minulla niin kannattaa tarkistaa se verenkuva siitä kilpirauhas-arvoista. Tämän tuloa kun ei huomaa itse vaan se hiipii paikalle kutsumattomana vieraana.
Itse olen myös keski-ikäinen kahden nuoren äiti ja puolisokin löytyy.
Tuo syyllisyyden tunne kaikesta mitä muut tekevät tai jättävät tekemättä on tuttu tunne. Tosin minä olen aikuisiässä päässyt siitä eroon. Lapsuuteni oli kyllä ihan hyvä. Siihen aikaan kyllä kasvatettiin siihen, ettei lapset saa väittää aikuisille vastaan ja pitää istua hiljaa kun aikuiset keskustelevat. Syyllisyyden tunne juontanee kouluaikaani. Opettajani alakoulussa oli loistava syyllsitämään minut kaikesta mitä koulussa tapahtui. Eikä lapsi osaa siihen mitään sanoa. Jos nykyisin puhutaan koulukiusaamisesta, niin olis sitä ennenkin - opettajakin taholta. Mutta se on aivan eri juttu...
Nuorena aikuisena veilä tunsin selittelyn tarvetta, jos joku työkaveri tai ystävä teki jotain, vaikka asia ei olisi koskenut minua mitenkään. Oman mielipiteen ilmaisu on vieläkin vaikeaa, vaikka olen ammatissa jossa joutuu olemaan esillä koko ajan. Onneksi itseään voi kehittää esim. Ei sanomisessa. Ja olen tajunnut, ettei minun tarvi kantaa vastuuta kaikesta mahdollisesta.
Huonommuden tai alemmuuden tunne kumpuaa varmaan samoista kouluajan kokemuksista. Järki sanoo aivan muuta kuin tunne, mille ei mahda mitään. Mutta itselleen voi puhua järkiperäisesti. Nyt yo-juhlien aikaan taas tuli jokin alemmuden tunne siitä kun omat lapset eivät ole akateemisesti sivistyneitä. Kuitenkin he ova koulunsa selvittäneet, ammatin löytäneet ja yksi jo parisuhteenkin aloittanut. Aivan täyspäisiä, fiksuja nuoria.
Mutta kaikki serkut kummankin vanhemman puolelta ovat lahjakkaita ja pitkälle opiskelleita tai opiskelevia. Mutta ei sekään takaa elämän onnellisuutta.
Mutta miten päästä eroon? Puhu itsellesi "järkeä". Eli ajattele tietoisesti, täysin järkiperäisesti tämän hetken asioita. Mieti miten muiden tuntemiesi elämän tarinat ovat edenneet, jos niitä tiedät. Samanlaisista lähtökohdista olevilla voi olla yhtö hyvin kuin sinulla, tai "paremmista" lähtökohdista olevilla voi mennä huonommin. En tarkoita että kukaan olisi toistaan parempi ihmisenä, vaan elämän tilanteita. Jokainen kuitenkin elää oma elämäänsä.
Kiitos teille vastaajille tuestanne ja ymmärryksestänne! Järjen tasolla ymmärrän kyllä kantavani minulle kuulumattomia taakkoja mutta sen tiedon siirtäminen tunnetasolle ei oikein ota onnistuakseen. Ehkäpä minun todella vain täytyy jaksaa yrittää itseni "aivopesua" edelleen. Olen miettinyt mistä moinen syyllisyyden ja huonommuuden taakka on saanut alkunsa mutta en osaa sitä edes jäljittää. Minulla kun ei ole juurikaan kokemusta koulukiusaamisesta tms. Ehkäpä minä jo vanhainkodissa osaan keskittyä vain omaan elämääni ja olla avoimen tyytyväinen siihen! Se jää nähtäväksi...