Jos nyt rääpisin ajatuksiani ruudulle ihan vaan näkökulmia saadakseni...
Ensin, tiivistääkseni, lyhyt historiikki suhteestamme, niistä ongelmakohdista:
- 2 vuotta sitten minä keksin, että tahdon erota. Taustalla on monia syitä, joista tärkeimpinä kaipuu tehdä, mitä tykkää (vallankin seksuaalisromanttisella saralla), se, että mies ei halua naimisiin, kun taas minä haluan ja olen kyllästynyt odottamaan, ihastus ja kasa erinäisiä muita ongelmia.
- Mies ei halua erota ja minäkin päätän jäädä. Saamme sumplittua suhteen kuntoon ja sovimme ns. "semivapaasta" suhteesta: muita saa kähmiä, suudella ja nukkua heidän kanssaan.
- Viime syksynä mies päätyy harrastamaan suuseksiä toisen naisen kanssa ja minä hajoan siihen täysin. Pitkä masennus- ja synkkyyskausi, kipuilua suhteen kanssa.
- Vajaa 2 kuukautta sitten: asiat alkavat näyttää valoisammilta, olen kutakuinkin toipunut masennuksestani - ja voimmekin siirtyä suoraan tuonne ensimmäiseen kohtaan.
Tilanne on siis vähintäänkin mielenkiintoinen... Selvittääkseni ensin ongelmia niin ne varmaan kulminoituvat haluuni "rillutella ympäriinsä" ja sitten tiettyihin jatkuviin riidanaiheisiin. Tiedän, ettei kaipuuta vapaaseen seksielämään pidetä yleisesti hyvänä syynä erota enkä itsekään sitä sellaisena pidä, mutta näitä tunteita on yllättävän vaikea tukahduttaa. Minulla vaikuttaa vielä sekin, että mieheni on ensimmäinen seurustelukumppanini koskaan ja nekin pari seksiräpellystä, jotka minulla oli ennen häntä, sattuivat saman vuoden kesänä, kun tapasin mieheni. Kesällä siis menetin neitsyyteni ja kolmen kuukauden päästä, suurin piirtein, aloin seurustella. Olin tällöin 19-vuotias eikä minulla ole MITÄÄN seuraelämäkokemusta teinivuosiltani. Vaikka järjen tasolla tiedänkin, etten oikeasti ole menettänyt mitään, tunnepuoli ei suostu uskomaan. Haluaisin mennä ja hillua vielä, kun olen nuori ja haluttava. Raadollista, mutta totta.
Sitten on niitä ongelmia. Mies on aina juonut ja hillunut baareissa minun makuuni liikaa, vähintään 1-2 kertaa viikossa, joskus useamminkin. Aiheesta on riidelty lukuisat kerrat, mutta oman näkemyksensä mukaan mies pitää määrää ihan sopivana. Ja kun hän juhlii, hän on useimmiten baarissa tappiin asti. Aikoinaan sain jännittää sitäkin, tuleeko hän ylipäätään kotiin, sillä hän saattoi hyvinkin mennä jatkoille jonnekin. Tämä loppui jossain määrin mielen nuoltua sitä toista naista, koska sain hirveät kohtaukset hänen jatkoiluistaan silloin. Mies siis suostui luopumaan jatkoista, enimmäkseen, mutta muun kohdalla pisti kovaa vastaan. Minä sain kuulla olevani ihan liian tarvitseva eikä mies oikein ymmärtänyt paniikkikohtauksiani aiheesta. Oli turhautunut, kun mikään, mitä hän sanoo tai tekee, ei kuulemma auta. Nyt tämä kantaa satoa siinä mielessä, etten millään haluaisi enää välittää miehen menoista - olen saavuttanut jonkinlaisen tunnekylmyyden ja vastenmielisyyden sitä kohtaan enkä haluaisi luopua siitä, sillä pelkään sitä hirveää olotilaa, joka minulla talvella oli miehen ollessa jossain.
Toinen minua suuresti kyrsivä aihe on se, että suhde on aina edennyt miehen tahdissa. Muutimme yhteen, kun HÄNELLE sopi - minä olisin halunnut jo aiemmin. Naimisiinmeno on luokkaa "sitten joskus, nyt ei tunnu oikealta", vaikka minä olen jo pidempään sitä halunnut. Olemme seurustelleet jo kahdeksan vuotta, mutta ei, naimisiin ei halua "toistaiseksi". Olen yrittänyt niellä mieliharmini, mutta silti se loukkaa ja satuttaa kovasti.
Kolmantena ovat tulevaisuuden suunnitelmat. Minä haluaisin pyrkiä opiskelemaan alaa, joka vaatia muuttoa ulkomaille - mies ei halua muuttaa ulkomaille. Hän ei kuitenkaan näe tätä "kyllin hyvänä syynä erota", koska eihän pääsyni koko oppijuttuun ole edes varmaa eikä tulevaisuudesta tiedä, jne. Minua taas stressaa tällainen enkä haluaisi nyt panostaa suhteeseen vain todetakseni vuoden parin kuluttua, että homma loppuu, kun minä lähden ja mies jää.
Ensin, tiivistääkseni, lyhyt historiikki suhteestamme, niistä ongelmakohdista:
- 2 vuotta sitten minä keksin, että tahdon erota. Taustalla on monia syitä, joista tärkeimpinä kaipuu tehdä, mitä tykkää (vallankin seksuaalisromanttisella saralla), se, että mies ei halua naimisiin, kun taas minä haluan ja olen kyllästynyt odottamaan, ihastus ja kasa erinäisiä muita ongelmia.
- Mies ei halua erota ja minäkin päätän jäädä. Saamme sumplittua suhteen kuntoon ja sovimme ns. "semivapaasta" suhteesta: muita saa kähmiä, suudella ja nukkua heidän kanssaan.
- Viime syksynä mies päätyy harrastamaan suuseksiä toisen naisen kanssa ja minä hajoan siihen täysin. Pitkä masennus- ja synkkyyskausi, kipuilua suhteen kanssa.
- Vajaa 2 kuukautta sitten: asiat alkavat näyttää valoisammilta, olen kutakuinkin toipunut masennuksestani - ja voimmekin siirtyä suoraan tuonne ensimmäiseen kohtaan.
Tilanne on siis vähintäänkin mielenkiintoinen... Selvittääkseni ensin ongelmia niin ne varmaan kulminoituvat haluuni "rillutella ympäriinsä" ja sitten tiettyihin jatkuviin riidanaiheisiin. Tiedän, ettei kaipuuta vapaaseen seksielämään pidetä yleisesti hyvänä syynä erota enkä itsekään sitä sellaisena pidä, mutta näitä tunteita on yllättävän vaikea tukahduttaa. Minulla vaikuttaa vielä sekin, että mieheni on ensimmäinen seurustelukumppanini koskaan ja nekin pari seksiräpellystä, jotka minulla oli ennen häntä, sattuivat saman vuoden kesänä, kun tapasin mieheni. Kesällä siis menetin neitsyyteni ja kolmen kuukauden päästä, suurin piirtein, aloin seurustella. Olin tällöin 19-vuotias eikä minulla ole MITÄÄN seuraelämäkokemusta teinivuosiltani. Vaikka järjen tasolla tiedänkin, etten oikeasti ole menettänyt mitään, tunnepuoli ei suostu uskomaan. Haluaisin mennä ja hillua vielä, kun olen nuori ja haluttava. Raadollista, mutta totta.
Sitten on niitä ongelmia. Mies on aina juonut ja hillunut baareissa minun makuuni liikaa, vähintään 1-2 kertaa viikossa, joskus useamminkin. Aiheesta on riidelty lukuisat kerrat, mutta oman näkemyksensä mukaan mies pitää määrää ihan sopivana. Ja kun hän juhlii, hän on useimmiten baarissa tappiin asti. Aikoinaan sain jännittää sitäkin, tuleeko hän ylipäätään kotiin, sillä hän saattoi hyvinkin mennä jatkoille jonnekin. Tämä loppui jossain määrin mielen nuoltua sitä toista naista, koska sain hirveät kohtaukset hänen jatkoiluistaan silloin. Mies siis suostui luopumaan jatkoista, enimmäkseen, mutta muun kohdalla pisti kovaa vastaan. Minä sain kuulla olevani ihan liian tarvitseva eikä mies oikein ymmärtänyt paniikkikohtauksiani aiheesta. Oli turhautunut, kun mikään, mitä hän sanoo tai tekee, ei kuulemma auta. Nyt tämä kantaa satoa siinä mielessä, etten millään haluaisi enää välittää miehen menoista - olen saavuttanut jonkinlaisen tunnekylmyyden ja vastenmielisyyden sitä kohtaan enkä haluaisi luopua siitä, sillä pelkään sitä hirveää olotilaa, joka minulla talvella oli miehen ollessa jossain.
Toinen minua suuresti kyrsivä aihe on se, että suhde on aina edennyt miehen tahdissa. Muutimme yhteen, kun HÄNELLE sopi - minä olisin halunnut jo aiemmin. Naimisiinmeno on luokkaa "sitten joskus, nyt ei tunnu oikealta", vaikka minä olen jo pidempään sitä halunnut. Olemme seurustelleet jo kahdeksan vuotta, mutta ei, naimisiin ei halua "toistaiseksi". Olen yrittänyt niellä mieliharmini, mutta silti se loukkaa ja satuttaa kovasti.
Kolmantena ovat tulevaisuuden suunnitelmat. Minä haluaisin pyrkiä opiskelemaan alaa, joka vaatia muuttoa ulkomaille - mies ei halua muuttaa ulkomaille. Hän ei kuitenkaan näe tätä "kyllin hyvänä syynä erota", koska eihän pääsyni koko oppijuttuun ole edes varmaa eikä tulevaisuudesta tiedä, jne. Minua taas stressaa tällainen enkä haluaisi nyt panostaa suhteeseen vain todetakseni vuoden parin kuluttua, että homma loppuu, kun minä lähden ja mies jää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
-- Jatkuu --
Mutta sitten on tietysti sitä hyvääkin. Miehessäni on paljon hyviä ominaisuuksia - en kai muuten olisi ollutkaan hänen kanssaan näin pitkään. Ja aivan erityisen vaikeaa tilanteesta tekee se, etten haluaisi satuttaa miestäni. Olen sitä tyyppiä, joka vääntyy vaikka kahdeksikoksi pitääkseen toisen onnellisena. Välillä mietinkin, että olenko jäämässä omasta halustani vai olenko työntämässä omat haluni syrjään vain, jotta en satuttaisi miestäni. Olen tietysti jo loukannut häntä pahasti, kyllähän hänellä on jonkinlainen käsitys ajatuksistani, minkä lisäksi just 1,5kk sitten märehdimme tuota viimeisintä ihastustani ja sen tuoksinassa minä käytännössä uhkasin miestäni erolla - ei mitään huippuhetkiäni. Kadun sitä valtavasti jo ihan siksikin, että tekee pahaa ajatella, että olen satuttanut miestäni sillä tavalla.
Nyt ihmettelen sitten, että mitä oikeastaan tekisin... Pitäisikö vain yrittää niellä halu seikkailla ja kaikki mieliharmit ja pysytellä suhteessa? Vai pitäisikö ottaa itseään niskasta kiinni ja sanoa, että haluan oikeasti erota? Jotenkin jälkimmäinen kauhistuttaa minua valtavasti enkä oikein osaa määritellä, miksi. Uskon, että mieheni selviäisi erosta, hän on aika vahva tyyppi, vanhempi kuin minä ja kyllä minä itsekin selviäisin, mutta jokin kauhistuttaa minua silti. Kun ajattelen itsekseni näitä asioita, niihin saa jotain selkeyttäkin, mutta kun puhun miehen kanssa, en saa puristettua ulos itsestäni eroa edes vaihtoehtona - osin ehkä juuri sen uhkaukseni vuoksi. Minulta on ikään kuin mennyt oikeus puhua siitä, teinhän niin pahasti jo.
Että limbossa ollaan. Johonkin suuntaan täytyy jossain vaiheessa mennä, mutta mihinköhän sitä sitten... Vaikuttaa siltä, ettei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Ahdistaa tavattomasti ja syyllisyydentunto on massiivinen. Että ei tarvitse siitä huolehtia...
Vaikuttaa ainakin mun mielestä siltä, että kannattaa erota. Ainakin kokeeksi. Muutatte erilleen. Ei sun tarvitse siitä ihmisestä luopua silti kokonaan. Ajan kanssa sen näkee mitä toinen merkkaa ja haluaako sitä siihen vierellensä elämään vai onko helpompi elää yksin. Eihän nuo asiat yhdessä yössä tapahdu. Totta kai nyt tuntuu pahalta erota, mutta joskus sen kivun kokeminen kannattaa. Ehkä tuollaista vapaudenkaipuuta voi olla mahdotonta tukahduttaa, onko se merkki siitä että et saa kaikkea suhteessanne, tai et tietenkään saa, mutta niitä oleellisimpia asioita mitä suhteelta kaipaat? Tuskin tulet saamaan jatkossakaan, jos tilanteenne on pitkään jatkunut samanlaisena. Toinen vaihtoehto voisi olla jonkinlainen terapia, mutta en tiedä, ei ole niistä kokemusta, joten en tiedä miten ne yleensä toimivat. Ei kannata pelätä elämää, joskus on pakko tehdä niitä ratkaisuja, jotta jokin elämässä voisi muuttua, vaikka helppoa se ei tietenkään tule olemaan.
Ymmärrän miten vaikeaa varmasti on ollut kestää miehen sekoilut toisten naisten kanssa. Onhan se luonnostaankin ihan normaalia että jos jotakuta rakastaa oikeasti, niin ei sit halua jakaa kaikkien kanssa. Yhteen on meidät tarkoitettu, mutta mikäli rakkautta ei ole niin silloin on syytä erota.
Ei näytä hyvältä. Tuskin itsekään nautit tästä seurustelusta, miksi siis jatkat jatkuvaa mielipahaa. Tää mies ei halua sitoutua sinuun vaan katsella muitakin ja voi koska tahansa jättää sinut kun sopivampi löytyy. Ero sattuu jonkin aikaa, mutta aikanaan varmasti tunnet helpotusta ja sitten saisit mahdollisuuden löytää jonkun joka oikeasti rakastaa täydellä sydämellä. Tai sitten elät yksin, vapaana ja ilman näitä murheita
Tuo 8 vuotta on tarpeeksi pitkä aika oppia tuntemaan toinen.
Mies jota sinä lukijoille kuvaelet on täydellisen itsekeskeinen oykkäri. Hän näkee ja kokee sinut ilmaisena ja turvallisena vakipanona. Miksi maailmassa hän haluaisi laillistaa yhteisen elonne. Sehän asettaisi velvotteita hänelle. Sinun kanssasi hän saa kaiken haluamansa ilmaiseksi: sinut kotona ja kun mieli tekee rillutella (juopotella huorata) kodin ovet ovat vapaasti auki, voi tehdä aivan niinkuin itsestä tuntuu, milloin tahaansa. Sinun raivoamisesta ja nalkutuksesta huolimatta!
Sinun halusi taipua 8ksi miellyttävksesi muita on täydellisen tarpeetonta. Mitähän jos kaivaisit selkärankasi esiin, seisoisit suorassa ja edustaisit juuri sinua itseäsi Theofanoa.
Kaikki tuo aika jonka tulaat mieheen: sydänsuruun, riitoihin olisi niin miljoona kertaa paremmin käytetty jos toteuttaist itseäsi haluamallasi tavalla. Siis ulkomaille oppiin tai toihin, jatko-opiskeluun, kehittämään itseäsi!
Aikaa ei voi pysäyttää, olet jo heittänyt sioille aivan liian suuren osan elämästäsi. Noita vuosia et koskaan saa takaisin. Ne ovat mennyttä.
Ota, Thefano, nyt kunnolla itseäsi niskasta kiinni ja todella ala kehittämään itseäsi! Maksimoi Luojan sinulle lahjaksi antamansa aivokapasiteetti äläkä nollaa itseasi tuon typeryksen kanssa! Aivojesi ja tietomääräsi laajentuessa tulet aivan varmasti tapaamaan kunnon seuralaisen joka on älyllisesti samalla tasolla kanssasi, joka arvosta sinua aitona henkilonä, ei vain vakipanona.