Olen todella onnettomassa tilanteessa. Olen ollut saman miehen kanssa kohta 5 vuotta joista 2 vuotta olemme olleet naimisissa. Itse olen 22 ja mieheni on minua pari vuotta vanhempi, lapsia meillä ei ole. Mutta nyt pääni on sekoittanut itseäni paljon nuorempi jätkä ollaan tavattu muutaman kerran enkä ole kertonut hänelle että olen naimisissa.. Emme ole antaneet suhteen mennä sen pitemmälle, hän on ihana! ja pystyn kertomaan hänelle kaikki asiani ja huoleni ja hän kuuntelee minua ja näyttää ymmärtävänkin hyvin, olemme samalla aaltopituudella. Oma mieheni ei jaksa kuunnella turhanpäiväisiä ongelmiani:( ja hän on muutenkin täysin erilainen..meidän suhde on aina ollut miten sen sanoisi sellainen että minä puhun ja hän vaan myötäilee. Nyt olen täysin rakastunut tähän nuorempaan jätkään ehkä osaksi sen takia koska hän ymmärtää minua.. Tilanne tuntuu pahalta koska minulla on vielä vahvoja tunteita omaa miestäni kohtaan!! Olenkohan täysin normaali, kun tunnen näin?? ja miksi rakastuin itseäni nuorempaan hädin tuskin täysi ikäiseen ihmiseen. Kuitenkaan en voi tunteilleni mitään, olen yrittänyt lopettaa tämän nuoremman kanssa, enkä halua loukata häntä, koska hän on kanssa rakastunut minuun. Mutta samalla en halua loukata omaa miestäni, ja aviero tulisi olemaan kuitenkin todella vaikea meille kummallekin. Itse olen hyvin tunteellinen ihminen ja osaan ilmaista omat tunteeni ja haluni. Mutta mieheni taas on kun minun vastakohta hän ei halua näyttää tunteitaan eikä ehkä osaakaan tuntuu vaan että erkaannun kokoajan kauemmaksi ja kauemmaksi omasta miehestäni jonka kanssa olemme kuitenkin taivalteneet yhteistä elämää nyt vappuna 5 vuotta. Voisiko kaikki johtua siitä että olemme tässä pisteessä kun menin aikoinani mielestäni liian nuorena naimisiin. Kihloihinkin menimme jo kun olimme tunteneet 3kk. ( en tiedä) ja tämä on todella vaikeeta.
haluisin vaan heittäytyä rakkauden vietäväksi ja antaa sen viedä minua. Tuntuu että elämästäni ei tule mitään, kun ajattelen kokoajan vain tätä ihanaa ihmistä, onko iällä mitään merkitystä jos on rakastunut ja minusta tuntuu että tämä on oikein.
Mutta miten kertoa tämä miehelleni!! hän ei koskaan tule ymmärtämään minua.
Mutta onko siinä mitään pahaa jos minä kaipaan rakkautta ja helliä tunteita ja olen nyt löytänyt ihmisen joka pystyy sen minulle antamaan.
Toivon että joku voisi vastata minulle jotain lohduttavaa, ja vielä parempaa jos joku joka on tämän kaiken itse kokenut.
Pettää en haluaisi!! mutta eikö tämäkin ole jo pettämistä kun mielessäni pyörii toinen??
Kertokaa joku viisaampi!!
ja kiitokset kaikille jotka jaksoivat lukea!
T. Onneton-81
haluisin vaan heittäytyä rakkauden vietäväksi ja antaa sen viedä minua. Tuntuu että elämästäni ei tule mitään, kun ajattelen kokoajan vain tätä ihanaa ihmistä, onko iällä mitään merkitystä jos on rakastunut ja minusta tuntuu että tämä on oikein.
Mutta miten kertoa tämä miehelleni!! hän ei koskaan tule ymmärtämään minua.
Mutta onko siinä mitään pahaa jos minä kaipaan rakkautta ja helliä tunteita ja olen nyt löytänyt ihmisen joka pystyy sen minulle antamaan.
Toivon että joku voisi vastata minulle jotain lohduttavaa, ja vielä parempaa jos joku joka on tämän kaiken itse kokenut.
Pettää en haluaisi!! mutta eikö tämäkin ole jo pettämistä kun mielessäni pyörii toinen??
Kertokaa joku viisaampi!!
ja kiitokset kaikille jotka jaksoivat lukea!
T. Onneton-81
Vastaukset 7
Vanhimmat
Puutun lähinnä ikäkysymykseen. Ei sillä ole merkitystä, jos molemmat ovat kypsiä vastuunsatuntevia aikuisia.
Onkohan tämä 18v niin paljon sinua kypsempi, ettei viiden vuoden jälkeen tunne samoin kuin sinä nyt eli ehkä vähän liian nuorena sitoutunut.
Eteesi tulee vielä monta ihastuttavaa ihmistä ja sinä valitset suuntasi.
Vanhempi ihminen harvoin katuu aiempia tekojaa, yleensä katumisen syy on tilaisuuksien käyttämättä jättäminen. Kokemustakin on.
Voi olla että se ihastus menee ohi, mutta entä sitten.
Parempi olla edes hetken onnellinen, kuin pitkään "turta muumio".
Sitäpaitsi voihan se onnistuakkin, ja elätte uuden kanssa onnellisen elämän.
Entisen kanssa tuskin niin käy, kun syvimmät tunteet mieheesi ovat selvästikkin kadonneet. Pelkäät vain muutosta, niinkuin me kaikki teemme.
Takaisin et niitä tunteita saa koskaan, ystävyyteen on mahdollisuus.
Rakkauden tunnetta ei voita mikään. Nauti ja elä täysillä, kuuntele sydäntäsi.
Elät ainoaa elämääsi, älä tuhlaa sitä nykyiseen liittoon joka tuntuu kertomasi perusteella olevan kehityskelvoton. Katuisit kuitenkin.
Ensinnäkin silmiini pisti teidän nuori ikä mennä naimisiin. Se "rakastuminen" tuntuu silloin noin 20 v niin hienolta ja on niin kiva alkaa leikkiä kotia, mutta nyt noin 30 vuoden elämänkokemuksen ja yhden eron kokeneena voisin vaikka vaatia lakiin naimisiinmenokieltoa alle 30 vuotiaille!! Kuka 20 vuotiaana edes tuntee itseään ihan oikeasti?? Hyvä kun nyt on pikkusen alkanut selvitä kuka olen ja miksi olen tällainen.
Tunteellisena ja herkkänä ihmisenä huomasin myös sen, että kerroit kuinka nykyinen miehesi ei oikein ole samalla tunnekartalla kanssasi. Tiedän kokemuksesta kuinka rasittavaa se on. Ei kerro tunteista ennen kuin kunnolla tenttaat, ei pysty puhumaan avoimesti mistään vähänkään kipeistä asioista ennen kuin tenttaat ja kun vähän ajan päästä ei enää haluais "aikuista" ihmistä jatkuvasti tentata...
Sanomattakin selvää, että ikinä ei 9 vuoden aikana oikeasti riidelty exän kanssa. Kaikki vain nieltiin ja pidettiin sisällä.
Itse ainakin kaipasin ihmistä rinnalle, joka elää tätä elämää täydellä tunteella! Se tarkoittaa myös välillä kiivaita yhteenottoja, mutta myös kiihkeitä sopimisia! :) Nyt mulla onneksi on sellainen mies rinnalla, jonka kanssa saa räiskyä ja rakastaa täysillä!
Ne muut vanaht tädit saa kirjoittaa tänne mitä haluaa,
mutta sanon näin: OLET LIIAN NUORI!
TOTTA KAI miehen(ja naisen) pitää kuunella, tukea ja auttaa. Se uusi mies vaikuttaa sellaiselta. Voi olla ettei hän ole se oikea sinulle. Mutta se tarkoittaa että jossain on joku kenen kanssa tulet hyvin toimeen, joka rakastaa, kuuntelee jne.
Jos tuntuu siltä että sun mies ei ole se oikea(kiva, mukava =>melkein mut ei ihan...), niin parempi erota nyt kun ei ole lapsia ja 15v. avioliittoa ja olet sellainen vanha täti joka valittaa et elämä meni ohi. ;)
Olet 22 ja vielä nuori! Menit naimisiin nuorena, voi olla että piti vähän odottaa. Voiko olla että rakastat häntä "ystävänä"?
Itse yrittäisin puhua mieheni kanssa kaikesta mitä minua vaivaa, ja saada "palautetta." Jos homma ei toimii, sun ikäisenä ei kannata vielä mennä terapiaan ainakin mun mielestä.
Päätä mitä teet nopeasti ja hyvää kesää sulle!!!
Joku tuossa kirjotti ettei kakskymppistenpitöis mennä naimisiin, kun eivät vielä tunne kunnolla itseään. En voi puhua kun omasta puolestani mutta olen ihan samaa mieltä, vaikka olenkin kakskymppinen. En vois kuvitella meneväni naimisiin nyt. Vaikka kuinka olisin rakastunut niin se "tahdon" ei sitä rakkautta muuta syvemmäksi tai paremmaksi, joten kannattaa vain katsoa että kestääkö juttu ja jos niin hyvä, sitten voi pitää ihanat sukuhäät kun on tarpeeksi varma asiasta. Ei liian nuorena kannata kiirehtiä.
Ja sitte Mairelle:
Minusta sinun pitää tehdä nyt niin kun sinusta itsestä tuntuu. Mutta yritä ajatella myös niin, että tuntuuko se valinta jonka teet hyvältä vielä kahden tai kolmen vuodenkin päästä. Siis se, että jättäisit miehesi voisi avata sinulle ja tälle nuoremmalle miehelle aivan ihmeellisen ja ihanan hetken tässä elämässä, kenties upean loppuelämän teille molemmille. Tai voisi käydä niin, että loppujen lopuksi teidänkahden jutusta ei tulisikaan mitään mutta silti et katuisi sitä ,että jätiti miehesi vaan sinusta tuntuisi helpottavalta ja löytäisit jotain vielä ihanampaa. Mutta voisi käydä myös niin, että tuntisit tehneesi elämäsi virheen. Mitä mieltä olet, onkohan miehesi onnellinen avioliitossanne? Olisiko teidän syytä keskustella asiasta vai tuntuuko sinusta siltä, että et enää edes halua yrittää? Jos siltä tuntuu niin johtuuko se siitä, että olet oikeasti todellakin kyllästynyt vai siitä, että koet nyt niin ihanaa huumaa ja hullaantumista, että sinusta vain tuntuu, että liittosi on tyhjä tai riittämätön sinulle?
Iällä ei minusta ole mitään merkitystä näissä asioissa. Joku voi olla kehittyneempi kuin toinen. Eivät kaikki kolmekymppisetkään kovin aikuisilta vaikuta. Toki nuorilta aikuisilta saattaa puuttua elämänkokemusta.
Ja vielä pettämiseen. Jokainen määrittelee sen varmaan erilailla omassa suhteessaan. Toisille pettäminen on vasta sitä, että harrastaa seksiä jonkun kanssa. Minusta se on kuitenkin sitä, että tuntee jotain ihmistä kohtaan niin paljon, että pitää miettiä kumpi ihminen on ihanampi tai tärkeämpi. Varmasti itse tiedät sen, että petätkö vai et mutta kuten sanoin minusta pettämiseen ei tarvita seksiä. Hyvä kaveruus on kuitenkin eri asia kuin se, että siinä oltaisiin pettämässä jomman kumman avio/avopuolisoa. Jos mietit että miltä sinusta tuntuisi, jos miehesi tekisi sinulle samoin, niin saat aika hyvän kuvan siitä, että onko se pettämistä. Jos se tuntuu sinusta pahalta, että miehesi tekisi sinulle samoin niin silloin sinä varmana itse luokittelet sen pettämiseksi, mutta jos se ei sinusta tunnukaan pahalata niin sitten se ei ole pettämistä. Toisaalta se voi myös tarkoittaa sitä, että sinulla ei enää olekaan niin vahvoja tunteita miestäsi kohtaa, jos sellainen asia ei sinua pahemmin liikauta.
No, nämä oli vain tällasen parikymppisen nuoren naisen kommentteja. Vanhemmat tietää ehkä paremmin.
minä voin sulle kertoo miltä se tuntuu olin itte 33v naimisissa ja erosin suin päin eli niikuin sinä sanot että olet rakastunut.mutta ajattele ensin mikä teillä on huonosti eli mitäs.haluat paremmin sinä rakastat miestäsi.elä tee sitä sen rakkautesi takia minä tulin kans takas häntäkoipien välissä niikö sanotaan.ajattele hyvä tyttö viellä ennenkö teet mitä et voi perua.terveisin veksi.
Hei Marie!
Tiedän tunteen! Voimia Sinulle!
Aluksi: älä syyllistä itseäsi! Tilanne johtuu varmasti muistakin asioista kuin sinusta ja ihastumisestasi (taustoistanne, miehesi luonteenpiirteistä, aiemmmista ongelmistanne jne.)
Toiseksi: puhu asiasta! Miehellesi, ystävillesi, jollekin luotettavalle taholle, ammattiauttajalle. Ongelma _VOI_ ratketa ja tilanne selvitä.
En yritä leikkiä "parisuhdeterapeuttia" tms, mutta ajattelin, että ehkä muutama lause asiasta voi auttaa sinua. Tilanteesi ei ole helppo; toivon että saat apua jostakin.
Itse menin naimisiin kesällä 2002. Seurusteltu oli vuodesta -95. Luulisi siis olleen harkittu homma... Mutta ei asiat silti aina mene niin kuin toivoisi... vaikka siis "teini-ihastuksesat# tai nuorena naimisiinmenosta tms ei olisikaan kysymys.
Ongelmia meille alkoi tulla naimisiinmenokevänä. Kaikenlaista, mutta siinä määrin vakavaakin sitten, että sairastuin masennukseen. Josta kärsin edelleen, onneksi tosin jo lievempiasteisena. Syytä / syitä en vieläkään tiedä tarkkaan - samaan kevääseen mahtui paljon...
Kuitenkin viime syksyyn mennessä suhteemme voi sen verran huonosti, että aloin ihastua muihin... Totaalisesti, salamannopasti, ymmärtämättä itsekään mistä oikein oli kyse. Kerranhan jonkun "kohtalonkumppanin" uudelleen löytymisen vielä ymmärtää, mutta minullekin niitä "totaalitapauksia" sattui useampi peräkkäin. Kertoo jostakin muusta kuin "kohtalosta".
Kenenkään kanssa en - Luojan kiitos - mennyt sänkyyn. Olo voisi olla vaikka kuinka huono ja halpa... Mutta syyllinen ja huono olo tuli tietysti jo siitä, että tajusi tuntevansa erittäin vahvoja "ei-sallittuja" tunteita muihin. Eikä tuntenut hallitsevansa tilannetta. Kuten ssinäkin kerroit, en halua miehelleni pahaa, ja toisaalta tunnen itseni petturiksi liikuessani ilma sormuksia ja antaessani tietyille ihmisille "valehdeltua" toivoa.
Me olemme vielä naimisissa. Mieheni tietää ihastuksistani (ei toki aivan jokaista yksityiskohtaa mutta pääasiat...)
Oleme yrittäneet puhua ja ratkoa ongelmiamme.
Yksi erittäin todennnäköinen "selitys" tällasille "päättömille" ihastuksille nimittäin (ainakin monen asiantuntijan mielestä) on se, että suhteesta puuttuu jotakin, jota toinen (tai molemmat) kipeästi kaipaa.
Meillä se jotakin on nimenomaan hellyys, herkkyys, tunteikkuus, toisen huomioonottaminen, helliminen, hellien sanojen sanominen jne. Eli mieheni on vastakohtani (vähäpuheisempi, "teknisempi" / materialistisempi, erilaisen kotikasvatuksen ja arvomaailman saanut, vastakkaiselta puolelta Suomea kotoisin, avioeroperheestä jossa vanhemmat eivät ole missään tekemisissä...) Hän ei ole tottunut näyttämään tunteitaan. Vaikka niitä siellä "kovan" kuoren alla onkin. Onhan hän sen "Tahdon" kerran vakain aikein sanonut (kuten sinunkin miehesi).
Olemme puhuneet asiasta ja olen ihan _pyytänyt_ häntä yrittämään. Vaikka se hänestä kuinka tuntuisi "turhalta lepertelyltä", jopa "näyttelemiseltä" tai "pehmoilulta". Olen yrittänyt kertoa, että minulle se olisi tärkeää. Ja että sillä olisi hyvä vaikutus suhteeseen. Ja että minäkin olisin valmis tekemään jotakin mikä häntä miellyttää vaikka en itse jostakin tällaisesta asiasta niin kiinnostanut olisikaan.
Edelleen minunkin sisikunnassani silti vaikuttaa tuo mainitsemasi halu "seurata sydäntä", antaa mennä, antaa itselleen mahdollisuus siihen kauan kaivattuun helyyteen.
Viimeisimmän (ehkä sen vakavimman) ihastukseni kanssa olemme sopineet olevamme ystäviä. Hän on ihana ihminen: herkkä, tunteellinen jne. Toivon että voimme pysyä ystävinä, vaikka kipeää tekee näinkin.
Päätin kuitenkin (mm. ammattiauttajan, puolen vuoden harkinnan, vanhempien ja ystävien neuvojen ja miehen nöyrän pyynnön perusteella) vielä yrittää. Olemme menossa pariterapiaan ym.
Pelissä on kuitenki paljon. Niin kuin varmasti teilläkin. Ja vaikka sydän kuinka muuta väittäisi, pitäisi tosiasiatkin yrittää muistaa: ihastuksesta ei tiedä vielä kaikkea (hänessäkin on niitä joitakin vähemmän hyviä puolia), "kyllästymisvaihe" voi olla edessä myös uudessa suhteessa ja pahin "kauhukuva" voi olla se, ettei ihastuksen kohde haluakaan vastata vakavampiin tunteisiin (kuultuaan esim. naimisissa olosta / erosta).
En osaa varsinaisesti neuvoa Sinua muuten kuin kehottamalla (oman kokemukseni perusteella), että yrittäisit kertoa miehellesi asiasta. Mahdollisimman hienovaraisesti mutta rehellisesti. Ja niin, että kerrot, että Sinullakin on paha olo asiasta, ettet missään nimessä nauti tilanteesta tai ole hankkiutunut siihen tarkoituksella.
Heti alkuun kannattaa ehdottomasti korostaa sitä, että ET ole edennyt pidemmälle ihastuksesi kanssa. Miehille todellisin pettäminen tapahtuu sängyssä, se loukkaa heitä moninkertaisesti mihinkään muuhun verrattuna. Kaiken muun he antavat helpommin anteeksi.
Jos suhteessanne mielestäsi vielä on toivoa, kannattaisi ehkä ehdottaa miehellesi pariterapiaa tai muuta ongelmien selvittelytapaa. Minun mieheni kieltäytyi terapiasta ehdottomasti. Kunnes muutin joksikin aikaa pois kotoa. Etäisyys / yksin olo vo tuoda yllättäviäkin muutoksia.
Toivon, että ongelmanne selviävät. Monet erot ovat turhia. Usein yrittäminen kannattaa / olisi kannattanut.
Joskus ero kuitenkin on se ainoa oikea vaihtoehto. Kun olet kuunnellut sydäntäsi, miettinyt, ehkä puhunut asiasta, harkinnut jne, ja sitten edelleen tuntuu, että esim. ihastuksesi on sinulle se kaikein oikein, niin uskalla tehdä päätöksiä. Sinulla on oikeus olla onnellinen!
Sitä päätöstä minäkin mietin. Vielä kesän. Sitten on aika katsoa tarkasti peiliin ja kumppania silmiin. Onko tämä se liitto jossa haluan loppuelämäni olla... Tuleeko miehestäni lasteni isä...
Te olette vielä nuoria, älkää hätiköikö.
Mutta toisaalta liian monta vuotta elämän suurimpia asioita ei pidä pelätä kohdata ja päättää.
Jaksamista Sinulle!
Jos haluat kirjoittaa, niin jatkan aiheesta mieluusti. Se kun on itselläkin se päivän/viikon/kuukauden/vuoden polttava kysymys...