olen jotenkin todella katkera siitä, että jos haluan lapsia, minun täytyy itse synnyttää ne ja kärsiä kaikista niistä kivuista. Tiedän kyllä itsekin, että tämä ajattelutapani on ihan älytön, en ymmärrä itseäni! j aolen todella katkera miehelleni, siis hän haluaisi lapsia, minä en tiedä haluanko. Mutta siis olen todella katkera hänelle siitä, että hänen ei tarvitse synnyttää lasta tai kärsiä. Ehkä en haluakaan lapsia, en tiedä mistä ajatteluni johtuu. Ja kun hän jotain tokaisi varpajaisista, niin tunsin oikein miten viha kihosi itsessäni. Ajattelin, että miten tuo *usipää kehtaa edes puhua varpajaisista tai että lähtee juhlimaan, minähän se olen kärsinyt eikä hänell' ole miään oikeutta juhlia. Tiedän kyllä, että niin pitkään kuin minulla on tämä ajatusmaailma, en tule hankkimaan lapsia. Mutta oikein hävettää että ajattelen näin. En tiedä mistä tämä johtuu...tai että meneekö tämä koskaan ohi. Ehkä pelkään synnytystä niin paljon tai jotain..sairasta..
Mikä minussa on vikana?
outolintu*
241269
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
oli provo?
Et ole suinkaan ainoa. Minä ajattelin aivan samalla tavalla ja ajattelisin kai vieläkin, ellen olisi saanut lasta 40-vuotiaana. En halunnut lasta mutta se onkin sitten toinen tarina, miksi minulla on nyt lapsi.
Minä ajattelin mm. että raskaana olevat naiset ovat erittäin rumia. Nyt olen tottunut heitä katsomaan normaalisti mutta en mitenkään heitä ihannoi, en todellakaan. En voinut kuvitellakaan itseäni maha isona...
Luulen, että sinulla on omakuvan kanssa myös ongelmia (ainakin minulla oli). Älä häpeä ajatuksiasi mutta ei niitä kannata kaikille toitottaa. Minullakin oli vain yksi ystävä, jolle pystyin kertomaan "koko karmean totuuden". Minä en muuten synnyttänyt alakautta. Vaadin sektion, koska psyykeni ei olisi kestänyt sitä "alentavaa olotilaa". Onneksi lääkäri näki tilanteeni ja olinhan jo 40v - tiesin, mitä halusin. Jaksamista.
Oikeesti ap ja pagani, te olette terapian tarpeessa. Kumpikin. Olette oikeassa, tuo on varsin sairasta tuo teidän ajattelutapanne.
Heheh. Psyyke ei kestänyt alentavaa olotilaa :D Mikset tunnusta että olet alhaisen kipukynnyksen omaava paskahousu josta ei ollut edes synnyttämään? Otatko puudutuksen manikyyriä varten? LUUSERI!!!
Ikävää että näin ajattelevat tuomitaan heti sairaiksi ja terapian tarpeessa oleviksi.
Minäkin ajattelin joskus noin, nainen saa kärsiä raskausvaivat ja synnytyskivut...ja on vielä kahlehdittu kotiin sitä lasta hoitamaan. Sillä välin kun mies on vapaa kuin taivaan lintu, ei kärsi kipuja eikä vaivoja. Korkeintaan varpajaisten jälkeen...
Omalta osaltani on pitkä tarina miten tähän päädyttiin enkä tiedä olenko tiedostanut edes kaikkia taustoja. Mutta yksi tekijä on ollut varmaan lapsuuskodin ilmapiiri, missä naiset ja naiseus oli aina jotenkin toisarvoista. Miehet ja kaikki heihin liittyvä oli arvokkaampaa. Kuinka sitten olisin oppinut arvostamaan naisen elämää ja naisena olemista, äitiyttä (kun näin äitiä jatkuvasti haukuttavan jne.)..?
Ylpeys naisena olemisesta on tullut vasta yli kolmikymppisenä, erinäisten kokemusten myötä.
Olen 2kk ikäisen vauvan äiti ja voin kertoa että vaikka pelkäsin katkeroituvani odotusaikana miehelle, kaikki sellainen jäi toteutumatta. Synnytin alakautta ja olen ihan mahdottoman ylpeä itsestäni että tein sen. Mieskin (mukana olleena) kommentoi että kyllä naiset on rautaa ;D
Nyky-yhteiskunnassa ei ole onneksi enää epänormaalia olla lapseton, päinvastoin. Ja tuosta miehesi ruikuttamisesta sen verran että sanot suoraan ettet halua elämääsi pilata, jos se ei hänelle kelpaa niin potkaise pihalle. Ja lopuksi: Et ole outo, olet ainutlaatuinen.
Omasta mielestäni olisi kamalaa jos mies voisi olla raskaana ja kokea kaikki ne kokemukset ja tunteet mitä raskausaikaan kuuluu. Oli ihanaa kun raskaus oli itselle koko ajan läsnä oleva asia ja sai tuntea lapsen liikkeet, kasvamisen ym. Myös synnytyksestä jäi vain hyviä muistoja.
Vaikuttaa kyllä kovasti siltä, ettet ole valmis ainakaan vielä saamaan lapsia. Ei siinä mitään outoa tai sairasta ole, kaikki ihmiset on erilaisia.. onneksi :)
Mieheni halusi tuntea vauvan liikkeitä ja tarkkaili vatsaani, silitteli ja kuulosteli. Miehet jäävät oikeati paitsi jostakin suuresta ihmeestä. Se nimittäin on suunnaton ihme, että vatsassa polskuttelee elävä ihminen pienine söpöine jalkoineen.
Siitä asiasta tosin olen varma, että jos miehet synnyttäisivät, olisi siihen keksitty jo jokin kunnollinen helpotuskeino, joka olisi kivuton ja nopea. Keisarinleikkauskaan ei ole sellainen.
Aloittajan tunteet ovat ihan normaaleja ja varmasti ohimeneviä ja katkeruus varmaan lähtee pois iän myötä ja siitä pääsee varmasti yli, jos on kunnon parisuhde ja sellainen mies, joka on tukena ja haluaa auttaa ja kannustaa, tulee synnytykseen vaimon tueksi ja turvaksi eikä vaan "katsomoon". Aloittajan ei kannata hankkia lapsia ennen kuin on päässyt irti kiusaavista ajatuksistaan ja ennen kuin hänellä on tasapainoinen parisuhde.
Oma mieheni ei edes puhunut varpajaisista vaan halusi viettää kaiken vapaan ajan vauvan kanssa. Mieheni on onneksi raitis, joten baareissa juokseminenkaan ei ole häntä koskaan kiinnostanut ei ennen eikä jälkeen vauvan. :)
Outolintu, et sinä ole epänormaali. Olet vain ihminen, joka uskaltaa paljastaa sellaisia tunteita, jotka ovat... niin, tabu. Olen kerran kuullut tuoreen äidin itkevän: "Teki mieli paiskata tuo lapsi parvekkeelta alas". Tässä oli kyse synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mutta siitäkään ei saa puhua. Sillä jollekin ULKOPUOLISELLE voi tulla asiasta paha mieli.
Olet mielestäni kypsä käsittämään, mitä vanhemmuus on: se ei ole jatkuvaa possujunailua hattara kädessä.
Kerro miehellesi, mitä lapsi tuo tullessaan. Vähintään sen 18 vuoden vastuun. Ensimmäisinä vuosina turvaa 24/7, imetysaikana sinulla ei ole hengähdystaukoja. Yövalvomiset, korvatulehdukset, hampaiden kasvu. Kasvukivut. Haluat, että parisuhde ja vanhemmuus ovat tasa-arvoisia. Että isä ottaa lapsesta yhtä ison vastuun kuin sinäkin. SINÄ kannat lasta 9kk. Pidät itsestäsi erityisen hyvää huolta, että pienokaisellakin olisi hyvä olla. Aamupahoinvointi, komplikaatiot, tunnemyrskyt. Ne tapahtuvat SINULLE. SINÄ synnytät sen lapsen, kivulla. Selvitä jo etukäteen, tuleeko miehesi missään vaiheessa arvostamaan sinun panostasi.
Vai että synnytys pelottaa? Adoptoikaa.
Et ole yksin, outolintu!
Minäkään en halua lapsia. Minustakin tuntuu usein jotenkin katkeralta, että miehet pääsevät liian helpolla. Naiset joutuvat olemaan raskaana. Naiset joutuvat synnyttämään, imettämään jne. Naiset saavat kärsiä kaiken sen kivun ja tuskan. Mutta onneksi naisilla on tunneryöppyjä, joten niiden kautta voi sitä tuskaansa vähän edes siirtää miehellekin. Eivät pääse liian helpolla.
Olen valmis tekemään lapsia vasta sitten, kun se on miehellekin fyysisesti mahdollista tulla raskaaksi ja synnyttää. Eli ei varmaan koskaan.
Sinulla ei ole lapsia, eli sinä et tiedä asiasta mitään. Sinä sanot että naiset "joutuvat" olemaan raskaana, "joutuvat" synnyttämään ja imettämään. Jos olisi kokenut kaiken sen, et välttämättä puhuisi joutumisesta. Sinulla on melkoisen negatiivinen käsitys koko hommasta, ei se mitään kipua ja tuskaa ole :D Ehkä sun pitää kasvaa aikuiseksi, sitten se ei tunnu enää niin kauhealta ;)
Niin tuttua tekstiä omastakin aiemmasta ajattelutavasta, mutta nyt pienen vauvan äitinä ajattelen toisin. Olen saanut kokea uuden elämän putkahtamisen omasta kropasta ja kasvatan häntä ihastellen joka päivä uusia ihmeellisyyksiä. Palkinnoksi saan sen kaikkein leveimmän hymyn ja lempeimmän kujerruksen. Miksi ihmeessä olisin katkera miehelle/miehille? oma mieheni on kateellinen minulle!
Kun synnytin toisen lapsen, etten enää kolmatta synnytä. Mutta kun aikaa on kulunut, olen valmis taas alottaan koko rumban alusta. Nykyaikasilla kivunlievityksillä synnytys on lastenleikkiä. Entisaikaan verrattuna. Ja jos harrastaa aktiivisesti liikuntaa, niin kipukynnyskin madaltuu. Kaikki imetykset ja yöheräilyt ja rintatulehdukset ei mua pelota. Synnytys on aina kohtalokkain asia naisen elämässä, mutta siinäpä sitten on syytä mennä sinne neuvolaan ja sairaalaan. Hyvin harva synnytys epäonnistuu, siten, että molemmat kuolevat. Ei oo mitään arvioo, mutta sitten siinä on joku riskisynnyttäjä. Esim. lestadiolaisäiti 14. lapsi.
Toi on ihan normaalia! Monet naiset ajattelee noin. Ja en usko et miehet olis yhtään parempia jos tilanne olis toisinpäin! Päinvastoin. Todennäköisesti synnytys olis paljon arvostetumpaa ja kipulääkkeitä kehitetty jo ajat sitten.. Meillä oli ihan samaa ja mies on ollu tosi ymmärtäväinen, koska eihän tällasille tuntemuksille mitään voi. Meillä on nyt ihana lapsi enkä kadu hetkeäkään. Kuitenkin kun olet siinä tilanteessa niin jotenkin siinä saa erilailla voimaa ja keskittymiskykyä. Itselleni tuli ikävä raskautta ja silloin ajattelin et toisaalta miehet jää myös monesta hyvästä paitsi.
Mun mielestä kun länsimaalaiset naiset voi suht. vapaasti valita kenen kanssa perheen perustaa niin suosittelen et olet sellaisen ihmisen kans joka ajattelee asoiista samalla tavalla. Jos pelkäät, niin olet miehen kans joka tukee ja ymmärtää. Me eletään rohkeasti tasa-arvoisessa suhteessa jossa kiinnitetään huomiota sellaisiin asioihin mihin ei yleensä kiinnitetä. Kun kääntää monet tilanteet toisinpäin niin huomaa elämässä todellista, aseenteellista epätasa-arvoa, eikä me haluta ainakaan olla edistämässä sitä.
Ja yks hyvä esimerkki on just noi varpajaiset!! Jos miehet synnyttäis, niin luuletko et naiset olis jossain porukassa ryyppäämässä?! :D HAH!!! naisten"vastaavat juhlat" on vauvajuhlat jossa keskitytään oikeesti tulevaan lapseen,eihän perinteisillä varpajaisilla ole mitään tekemistä edes vauvan kans!!! se on vbaan tekosyy päästä juomaan ku oma nainen makaa väsyneenä ja kipeenä jossain hoitamassa lasta. eli no thanks! tietty jos varpajaisten konseptia muuttais jotenkin niin sit ehkä..Todellakin tiedän et nyt sekä miesten et naisten joukossa mua pidetään jotenkin jyräävänä naisena ja miestäni et hän on tossun alla, mut tää on todella meidän yhteinen mielipide asiasta.
Pointti on se ettei naisten tarvi tyytyä johonkin vanhanaikaiseen epätasa-arvoiseen asemaan! Kyseenalaistakaa rohkeesti asioita. Tiettyjä asioita ei voi poistaa, kuten sitä et naiset synnyttää. Mut se oikeesti auttaa et vaikuttaa asioihin ja omaan onneensa niin pitkälle ku mahdollista jasit hyväksyy vaan kiltisti mitä ei voi muuttaa ja yrittää siinä pärjätä parhaansa mukaan. Paljon on hyvääkin vauvan odotuksessa, vaikka vaivalloista on saada ihminen maailmaan :) Mut voihan sen ajatella et on se aika ihmeellinen asia myös!! tossa just vieressä yks ihme nukkuu ihanasti :)
Tsemppiä! monesti auttaa et vaan saa purkauduttua ja puhuttu asiasta! :) hyvää kesää kaikille! :)
Äitimyytin sädekehä sokaisee täälläkin! http://www.student.oulu.fi/~vaki/hapea.html#5
Wikipedia: Myytti (kreikaksi mythos, puhe tai taru) on tarina tai uskomus, joka selittää jumalia, yliluonnollisia olentoja tai maailman syntyä.
Ei pitäisi olla siis mitään tekemistä meidän tavallisten kuolevaisten kanssa. Lisäksi, ei ole olemassa oikeita ja vääriä tunteita, vain tunteita.
Minulla myös yksi työkaveri ajatteli samoin.Sanoi,että minkään mukulan takia en ala itseäni repimään.No,hän jäikin vapaaehtoisesti lapsettomaksi ja hankki sterilisaation.Mielestäni ihan oikea valinta sille ihmiselle,vaikka joku sanoikin,että voithan muuttaa mielesi.
Itse olen raskaana tällä hetkellä ja laskettu aika on 10.7. Raskausaikani on ollut ihanaa enkä luopuisi siitä mistään hinnasta. Miestä minulla ei edes ole ollut tukenani. Hän jätti minut jo ennen kuin itse tiesin raskaudestani ja häipyi kokonaan kuvioista minun kerrottua hänelle. Ei halunnut olla missään tekemisissä minun tai lapsen kanssa. Joten itse olen sitä mieltä että on hienoa että me naiset saamme kokea raskauden, että kannamme itse lapsemme ja synnytämme. Koska siten voimme ainakin olla varmoja että meistä tosiaan tulee äitejä, kukaan ei voi raskausaikana karata lapsen kanssa tai olla kertomatta meille että meistä tulee äiti.
Synnytyspelko minullakin on tosin melko kova. Tahdon kyllä synnyttää alakautta koska en halua tahallaan aiheuttaa vatsaani mitään sektio arpea. Mutta minustakin koko synnytys on hyvin alentavaa ja noloa. Siksi aionkin suoriutua synnytyksestäni aivan yksin, lääkärit ovat jo ihan tarpeeksi noloa mutta heitä en ainakaan tunne eikä minun tarvitse katsoa heitä silmiin joka päivä. Ketään muuta en synnytys saliin mukaani ota. En äitiä, siskoa, ystävää enkä ketään muutakaan. Se onkin ainoa hyvä puoli siinä ettei minulla ole miestä, koska en voisi ottaa edes häntä mukaan saliin joten näin vältyn turhalta mielipahan aiheuttamiselta.
Mene vauva-palstoille, se ”tauti” tarttuu ja koht'sillään alkaa kuumottaa vauvoja sinullekin. Vakavasti ottaen, pelkäät varmaankin elinikäistä vastuun ottoa toisesta ihmisestä. Pelko on kaiken ydin, kuviteltu tai aiheellinen, yleensä se on näissä lapsiasioissa enemmän kuviteltua eli mörköjähän sä vielä pelkäät.
Ihan kuin äitiys olisi pelkkää tuskaa... Kyllä siihen sentään jotain hyvää ja ihanaakin liittyy, jota mies ei pääse kokemaan vaikka haluaisikin. Tasa-arvo ei voi täydellisesti toteutua, vähän lapsellista sitä edes toivoa.
Aika radikaalisti esität asiasi, siksi osa provosoituu, niin minäkin ennenkuin luin ajatuksella tekstisi läpi.
Olen 8 kuukauden ikäisen tytön äiti ja aiemmin olen puoliksi vitsillä, puoliksi tosissaan sanonut samoja asioita, mitä sinäkin tunnut mielessäsi pyörittelevän.
Miksi miehet eivät kärsi kuukautisista, synnytyksestä, miksi miehet ovat vapaita elämään lapsesta huolimatta. Ja niin edelleen.
No, tulin raskaaksi ja pelkäsin kuollakseni, ja vielä viikkoa ennen synnytystä itkin miehelleni, että pidä huolta lapsestani, kun minä kuolen synnytykseen.
Mieheni tietysti säikähti ja lohdutteli, sanoi, etten kuole. Tosipuheessa: koskaan et voi tietää.
Raskausaikani oli helppo, hyvinkin helppo ja nyt jälkikäteen on jopa harmittanut: tuntuu, että jotain jäi kokematta kun en kärsinyt.
Synnytykseni alkoi omia aikojaan ja korkean kipukynnyksen omaavana olin kotosalla kunnes supistukset olivat alle 10 min välein. Tuolloin olin jo 7 cm auki.
Synnytykseni oli nopea ja tietysti tuli repeämiä. Siinä tilanteessa se on viimeinen asia mitä miettii, usko pois.
Otin kivunlievityksen loppumetreillä, kun oli pakko. Olin 9 cm auki, eikä tilanne muuttunut mihinkään enää.
Sen jälkeen olin taivaassa. Ei kipua ja huumorintajuinen kätilö vielä viisasteli omalla tyylillään, tilanne oli pikemminkin koominen kuin kammottava. :)
Suloinen tyttöni syntyi ja kuten olen monille sanonut: kaikki ne yövalvomiset, ja muut vauva-ajan raskaat asiat..ne unohtuu kun vauva hymyilee. Se tulee niin moninkertaisena takaisin, että välillä hävettää kaikki ne synkät ajatukset, mitä mielessä väsyneinä hetkinä pyörii.
Sinun ongelmasi kuulostaa synnytyspelolta. Siihen on omat hoitonsa.
Raskausaika muokkaa ihmistä, eikä se ikuista ole. Vain 9 kk.
Itse olin kaukana vastuullisesta äidistä vielä puolessa välissä raskautta, en voinut kuvitella itseäni äidiksi, kantamaan huolta toisesta ihmisestä.
Hassua, niin sitä muuttuu.
Nyt vain treenaillaan raskaudesta venyneitä vatsalihaksia takaisin timmiksi :)
Kyllä olet täysin normaali, mutta kuulostaa siltä että et ehkä vielä ole valmis äidiksi, jos mielessä liikkuvat vain raskauden ja synnytyksen negatiiviset puolet. Kyllä siinä on paljon asioita mitä myös miehesi joutuu tekemään, etupäässä vauvan synnyttyä ja ehkä raskauden pahimmissa vaiheissa. Meillä ainakin mies passasi kun olin toimintakyvytön synnytyksen jälkeen, ja siinä samassa kantoi vauvaa liinassa24/7 minun nukkuessa synnytyksen jälkeistä väsymystä pois. Tätä jatkui muutama kuukausi, olin niin väsynyt esimerkiksi yöimetyksistä. Isä pystyy osallistumaan melkeinpä kaikkeen paitsi imettämiseen synnytyksen jälkeen ja hoitamaan vauvaa jopa enemmän kuin sinä itse. Meillä isä oli erittäin motivoitunut ja innostunut hoitamaan vauvaa ja jossain vaiheessa hän oli ottanut 3/4 vastuun vauvasta ja antoi minun levätä ja parantua synnytyksestä.
Kannattaa ajatella että raskaana olo ja synnytys ovat sinun etuoikeuksia joita eivät miehet voi koskaan kokea. Minä itse olin synnytyksen jälkeen todella ylpeä itsestäni, että olin saavuttanut ja suorittanut jotain suurta jota ei kukaan voi ikinä riistää pois. Kokemuksena synnytys oli varmaan parasta ikinä mitä minulle on tapahtunut. Nyt tiedän että pystyn melkeinpä mihin vain tuon jälkeen ja se on hieno tunne!
Ihanaa kuulla että on muitakin, jotka ajattelevat samoin! Kylläpä helpottaa.. Mua on jo pitkään painanut se kun olen noista ajatuksista yrittänyt miehelleni puhua, niin hän toteaa että "sitä pitää vaan päättää haluaako niitä lapsia vai ei" , ihan kuin ne pelot sen päätöksen jälkeen häviäisivät ilmaan. Todella yksinäiseltä tuntuu, nyt pitäisi keväällä lasta yrittää.. Pakokauhu iskee!
Miehenhän tarvitsee vain kärvistellä sun tuittupäisyyttäs. Pääsee joo tosi helpolla elämästä :D. Kuvitteles mitä sitten kun saatte lapsen ja mies jää ulkopuoliseksi kun hellyystarpeesi täyttyvät vauvasta --- helppoa kuin heinänteko miehelle varmaan, ei mitään henkisiä tuskia.
Ja mitä sun tuskiin tulee, niin sä itse päätät, miten suhtaudut niihin. Ja muuten se synnytys on kamalaa vain ennen synnytystä ja sen aikana. Sen jälkeen kultaantuu muistot.