Suomalaisista säveltäjistä voin vain surullisena todeta siban manifestoivan imaginaarisia intohimoja kaikkein vähiten kaikkiin aikalais-ja hänen jälkeisiin säveltäjiinsä nähden sekä tästä johtuen kommunikatiiviselta voimaltaan heikoimpia taiteilijoita mitä ajatella saattaa suhteettomaksi paisuneesta suosiostaan huolimatta mikä ei ole missään suhteessa musiikilliseen substanssiin jota vaivaa harmopnisen mielikuvituksen täydellinen puuttuminen, melodisen keksinnän onttous ja sävelkielen maneerisuus staattisuuden ja toisteisuuden kustannuksella intohimottomimmassa sä'veltaiteessa joka ansaitsemattaan on lunastanut paikan kansakunnan kaapin päältä ammattitaitoisempien ja taiteellisesti visionäärisimpien nerojen edestä joita on sotrrettu kuin pientä kansakuntaa ja sen kulttuuriperintöä suurvaltojen poliitisena pelinappulana mutta tuleehan tuota rahaa säästettyä osakerahastoihin kun ei ole mitä ostaa kun parasta ja kiinnostavinta musiikkia ei suomessa lainkaan tahdota levyttää.
imaganaariset intohimot
enthusiasti
1204
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Milteipä säännönmukaisesti juurin se emotionaalisilta dimensioiltaan ja sisällöltään tyhjin sinfoniataide on saanut vakituisen paikkansa repertoaarissa josta mm. mahlerin 9. sinfoniakin on hyvä todiste josta voi päätellä henkisen kapasiteetin kutistuneen pikkuporvarillisen lyyrisyyden, pingottuneen hermostuneisuuden ja suurten orkestraalisten voimien itsetehostuksellisen tarkoituksensa eduksi sisällön köykäisyyden kustannuksella kieltämättä orkesterinkäsittelyn taidokkuudesta huolimatta joka ei kuitenkaan riitä tai kykene jalostamaan imelän sentimentaalisesta yleistunnelmasta subliimia ylevähenkisen tunnevoimaista taiteellista vaikutelmaa sinfoniamuotoon objektivituna, ja toisen luokan vaikutelman syntymistä teoksen valtavista mittasuhteista huolimatta joka ei merkitse samaa kuin syvällisyys kaikesta harmonisen kielen kompleksisuudesta ja kiertyilevien melodialinjojken raflaavuudesta riippumatta, joka irvokkuudessaan tekee vain patologisen vaikutelman neuroottisesta maailmantuskaa potevasta taiteiljatyypistä.
kuunneltuani suomalaista laadukasta sinfoniamusiikkia jota näköjään vain harvat osaavat arvostaa täytyy rehellisyyden nimessä tunnustaa nuoren krohnin, melartinin ja tuukkasen sinfonioiden ylivertyainen emotionaalinen ja kiihkeän retorinen ja lumoava tunnevoima yliarvostettuun mahleriaaniseen gigantismiin nähden jossa tunnelmien velttous, dekadentti rappio, kaihomielinen nostalgisuus saavat ilmauksensa pakahduyttavan inteksiivisdten ja hallittujen sävelnäkyjen sijasta.