Mies ilmoitti pari kuukautta sitten, että hän ei ole enää onnellinen ja haluaa eron. Samassa jamassa ollaan nyt sitten vielä edelleen..
Itse en erota haluaisi, rakastan miestäni ja haluaisin, että lapsillamme olisi olemassa "kokonainen" perhe. Kaikkeni olen yrittänyt tehdä, että miehen olisi "parempi" olla kotona; saa mennä ja tulla miten haluaa, en vaadi tekemään kotitöitä, seksiäkin saa (aina kun sitä sattuu haluamaan). Mikään ei vain tunnu auttavan. Sanoo, että yhtenä päivänä hän rakastaa minua ja toisena taas mitään tunteita minua kohtaan ei ole. Asuntoa on etsinyt mutta ei vielä yhtään niistä tarjotuista ole vastaanottanut. Ihan kuin hän odottaisi minun tekevän sen lopullisen päätöksen hänen lähdöstään, tavallaan minun pitäisi antaa hänelle lupa lähteä (siltä minusta siis tuntuu). Tuota "lupaa" en kuitenkaan aio hänelle antaa, koska todellakin haluaisin liittomme säilyvän. Jos lähtö tulee, olkoon se sitten kokonaan hänen päätöksensä. Ja jos jälkikäteen alkaa kaduttaa, tietääpähän itse tilanteen möhlineensä. Kaipa aikuinen mies tietää, mitä tekee - tai ainakin oletan, että 30 vuotiaan jo pitäisi tietää..
Pikku hiljaa tämä epävarmuus ja pelko tulevasta alkaa todellakin "syömään naista", ruoka ei maistu ja uni ei tule. Ja kenellekään en osaa asiasta puhua. Noh, ehkäpä tämä edes vähän helpottaa, kun saan asiat sanoiksi puettua. Katsotaan nyt miten tässä tulee käymään. Kun edes jonkinlaisen ratkaisun tähän asiaan saisi..
Itse en erota haluaisi, rakastan miestäni ja haluaisin, että lapsillamme olisi olemassa "kokonainen" perhe. Kaikkeni olen yrittänyt tehdä, että miehen olisi "parempi" olla kotona; saa mennä ja tulla miten haluaa, en vaadi tekemään kotitöitä, seksiäkin saa (aina kun sitä sattuu haluamaan). Mikään ei vain tunnu auttavan. Sanoo, että yhtenä päivänä hän rakastaa minua ja toisena taas mitään tunteita minua kohtaan ei ole. Asuntoa on etsinyt mutta ei vielä yhtään niistä tarjotuista ole vastaanottanut. Ihan kuin hän odottaisi minun tekevän sen lopullisen päätöksen hänen lähdöstään, tavallaan minun pitäisi antaa hänelle lupa lähteä (siltä minusta siis tuntuu). Tuota "lupaa" en kuitenkaan aio hänelle antaa, koska todellakin haluaisin liittomme säilyvän. Jos lähtö tulee, olkoon se sitten kokonaan hänen päätöksensä. Ja jos jälkikäteen alkaa kaduttaa, tietääpähän itse tilanteen möhlineensä. Kaipa aikuinen mies tietää, mitä tekee - tai ainakin oletan, että 30 vuotiaan jo pitäisi tietää..
Pikku hiljaa tämä epävarmuus ja pelko tulevasta alkaa todellakin "syömään naista", ruoka ei maistu ja uni ei tule. Ja kenellekään en osaa asiasta puhua. Noh, ehkäpä tämä edes vähän helpottaa, kun saan asiat sanoiksi puettua. Katsotaan nyt miten tässä tulee käymään. Kun edes jonkinlaisen ratkaisun tähän asiaan saisi..
Vastaukset 13
Vanhimmat
vielä toivoasi, miehelläsi on joku etsikkoaika menossa, saattaa mennä ohitse nopeastikkin.
Kiitos kannustuksesta. Tuota minäkin toivon, että tämä olisikin vain jotain ohimenevää eikä yrittäminen/odottaminen/pelkääminen menisi ns. hukkaan.
myös niin, että miehesi on pelännyt sinun haluavan eroa ja siksi ehdottanut sitä sinulle, tarkistaen näin sinun todellisen kantasi parisuhteenne tulevaisuudesta. Eli hän ei todennäköisesti halua erota, mutta suostuu mikäli sinä haluat. Sinun kannattaisi selvittää onko näin, sillä tälläinen tilanne saattaa johtaa täysin turhaan eroon, vaikka kumpikaan ei sitä tosissaan halua. Toivottavasti ymmärsit tarkoitukseni?
Kyllä me on asioista puhuttu ja olen tehnyt miehelle selväksi, etten todellakaan missään nimessä haluaisi erota.
Ehkä tämä on jotain 30-kympin kriisiä, nuorena yhteen mentiin eikä paljon kokemuksia ehditty muista keräämään, tiedä häntä..
kyllä se kolmenkympin kriisi saattaa olla kuitenkin taustalla, mutta jos hän haluaisi todella erota, ei hän odottaisi sinulta vahvistusta eroon. Ehkä hän ei todellakaan vain tiedä itsekkään, mitä varmasti haluaa elämältään.
Selvinnee kyllä aikanaan ja uskon sinun kuitenkin liittyvän kiinteästi siihen, joten kärsivällisyyttä tarvitset edelleenkin, niin kyllä siitä vielä hyvä tulee.
Mietin vain, miten kauan jaksat itse elää tuollaisessa tilanteessa. Tilanteesi täytyy olla äärimmäisen stressaava. Miten pitkälle olet valmis uhraamaan omat tarpeesi sen edessä, että saat miehen pidettyä itselläsi? Pystytkö elämään enää koskaan tämän miehen kanssa siten, ettet miettisi, koska hän taas saa tällaisen juupas eipäs kauden? Huomaatko, miten vastuutat itseäsi miehesi käytöksestä? Vika miehen käytökseen ei ole sinussa itsessäsi, vaan miehellä on jokin juttu, miksí hän toimii näin. Oletko muutoinkin parisuhteessanne/perheessänne vastuunkantajana? En suinkaan kehota sinua eroamaan miehestäsi, mutta mieti, miten pitkälle olet valmis elämään näiden miehesi oikkujen mukaisesti. Sinulla on oikeus hyvään elämään eikä tuollaiseen pompotteluun tarvitse kenenkään itseään arvostavan ihmisen suostua. Emme voi sitoa ketään itseemme, emme edes aviopuolisoitamme niin surullista kuin se onkin.
Olet oikeassa, tunnen olevani jollain tapaa syyllinen siihen, että suhteemme on tässä jamassa. Tämä johtuu viime syksyn tapahtumista (olin itse vähän vastaavanlaisessa mielentilassa kuin puolisoni nyt), jätin hänet liian vähälle huomiolle, pidin itsestäänselvyytenä jne. Eroa en kuitenkaan missään vaiheessa halunnut.
Ja taas olet oikeassa, olen tosiaankin ollut aina perheessämme se vastuunkantaja ja henkilö, joka on viime kädessä tehnyt isot päätökset. Ehkä siksi mies nytkin odottaa minun tekevän tämän eroamispäätöksen. Onhan se kuitenkin varmaan kaikista perhettämme koskeneista päätöksistä suurin ja lopullisin.. Sen olen kuitenkin päättänyt, että minä en loppupelissä ole se, joka tämän perheen rikkoo - sen kaikista suurimman päätöksen saa mies tehdä tällä kertaa ihan itse.
ajatellut asiaa ehkä siltä kantilta, että oletkin ehkä yrittänyt liikaa?
Jos et mieheltäsi mitään vaadi ja annat tulla ja mennä miten lystää, hän ei ehkä tunne oloaan kauhean rakastetuksi.
Moni mies nykyään valittaa tuntevansa itsensä turhaksi ja "ulkopuoliseksi" perheessä, jossa nainen hoitaa kaiken, käy töissä ja tekee vielä kotityötkin.
Mies on periaatteessa silloin turha.
Enää ei ole miesten ja naisten töitä vaan naiset tekevät kaikki työt.
Miehen on vaikea olla onnellinen, jos hän ei tunne itseään perheelleen mitenkään korvaamattomaksi.
Olin itse viime syksynä vähän vastaavanlaisessa mielentilassa kuin puolisoni nyt mutta tuo kausi meni omalta kohdaltani ohi. Eroa en missään vaiheessa halunnutkaan, jonkinlaista arkeen kyllästymistä kai se oli. Pidin puolisoani itsestäänselvyytenä enkä huomioinut häntä tarpeeksi. Nyt siis käytökselläni ehkä koetan hyvittää hänelle tuota mennyttä syksyä enkä siksi koe yrittäväni liikaa.
Mutta oikeassa olet, tiedän itsekin pari pariskuntaa, kenellä tilanne on juuri tuollainen, mitä kuvailit, eikä hyvin mene parisuhteessa.
oletteko keskustelleet keskenänne asiasta mielestäni teidän tulisi mennä jonkun ulkopuolisen ihmisen kanssa keskustelemaan ongelmistanne esim.avioliittoneuvojalle tiedän kokemuksesta miltä sinusta tuntuu on paha olla,mutta asiat voi kääntää aina positiiviseksi jos vain molemilla teillä on halua siihen toivoisin ainakin niin että ei kävisi niin kuin minulle ero on aina ikävä ratkaisu.
Olen yrittänyt saada puolisoani esim. perheneuvolaan puhumaan asioista mutta hän sanoo (perinteinen suomalainen mies) ettei osaa puhua asioistaan kenellekään ulkopuoliselle eikä näin ollen suostu tapaamiseen yksin eikä yhdessä, ikävä kyllä.
Tänään hän muuten jo ilmoitti ottaneensa itselleen asunnon (alkaen 1.5.) mutta sitten keskustelumme päätteeksi sanoi, että peruu asunnon vastaanottamisen. Syyllinen olo tulee jo itsellekin, kun tuntuu, että en osaa päästää miestä vapaaksi (sanoi tosin ettei itsekään tiedä haluaako lähteä vai ei). Lapsillehan se olisi myös kova paikka, jos isä lähtee..
Olisko kenelläkään vinkkejä, mitä minä voisin tehdä? Oletteko te ikinä olleet tilanteessa, että se kipinä puolisoon on sammunut mutta jotenkin saatu uudelleen syttymään?
Omassa parisuhteessani on samanlainen tilanne mutta itse olen se joka haluaisi lähteä pois, eli olen tavallaan miehesi asemassa. Avovaimollani on täysin samoja ajatuksia ja tuntemuksia kuin sinulla. Itse haluaisin myös lopettaa suhteeni mutta en vain voi/osaa tehdä sitä. Itse haluaisin että kumppanini sanoisi että erotaan että voisin "hyvällä omalla tunnolla" lähteä suhteesta. Rakkaus minun puoleltani on vain hiipunut koko ajan ja haluaisin tapailla muita naisia. En ole pettänyt kumppaniani vaikka tilausuuksia on ollut. Mieleni vain tekee löytää sellainen nainen joka tuntuu oikealta.
Kehottaisin vain juttelemaan miehesi kanssa ja antamaan hänelle lisää tilaa. Älä painosta häntä ja anna hänen tehdä alotteita esim läheisyydessä. Ehdota itse vaikka parin päivän breikkiä jolloin te molemmat saatte miettiä asioita tahoillanne. Toivottavasti asiat ratkeaa! Tsemppiä!!!
Olipa todella mukava kuulla miehinen mielipide vastaavasta tilanteesta!
Minusta tuntuu, että puolisoni ajattelee ihan kuten sinäkin. Että hän ikään kuin odottaa, että minä antaisin luvan eroon (ei huonoa omaatuntoa kuten sanoitkin).
Ja ihan kuten ehdotitkin, olen jättänyt enimmäkseen aloitteenteon läheisyyteen puolisolle (jos hän ei minusta kerran pidä, tuskin hän innostuu hirveästi ajatuksesta, että haluan häntä halia ja pussailla). Kyllä hän yrittää ainakin parhaansa ottaen huomioon erittäin vaihtelevat tunteet minua kohtaan. Seksin suhteen olen joutunut olemaan se aktiivisempi osapuoli eikä puolison luulisi suihinotosta tms. pahastuvan - toivon ainakin =) Vai mitä luulet Sepi, pitäisikö tämäkin jättää mieluummin miehen harteille, siis aloitteen teko seksin suhteen?
Lasten takia parin päivän breikki on aika hankala järjestää, muuten ajatus kuulostaa kyllä hyvältä.
Jotenkin tuntuu, että pikkuhiljaa alan itsekin ajatella enemmän ja enemmän eroa yhtenä selvänä vaihtoehtona - tottahan toki minäkin haluaisin tunteilleni jonkinlaista vastakaikua, ja jos hän ei sitä minulle enää voi antaa, ehkä joku toinen vielä on olemassa minua varten.. Tuntuu vain niin hölmöltä, että vielä vuoden vaihteessa mies kertoi rakastavansa minua ja toivovansa, että tästä vuodesta tulisi nyt "meidän vuosi"..