Lähdettiin tänä perjantaina poikaystävän mökille viikonloppua viettämään ja lauantaina oli sitten pienimuotoiset sukujuhlat, jonkun ipanan synttärit. Poikaystäväni kyllä tietää etten pidä tollasista tilanteista ja oon vähän huono uusien ihmisten kanssa. Koitin kuitenkin parhaani mukaan hymyillä ja esittelin itseni kaikille. Sen jälkeen en oikein tiennyt miten toimia, kukaan ei jäänyt juttelemaan kanssani enkä itse uskaltanut mennä mihinkään tuikituntemattomien porukkaan mukaan naureskelemaan jollekin jutulle josta en edes tiedä mitään.
Kaiken lisäksi poikaystäväni vielä jätti minut yksin ja lähti etsimään serkkuaan, sanoi vain "mee puhumaan ihmisille", vaikka tietää että mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Menin sitten johonkin sohvalle istumaan jossa kökötinkin loppuajan, välillä poikaystävä ja hänen äitinsä kävivät juttelemassa mun kanssa. Oli koko ajan hirveän ahdistava olo, semmonen etten kuulu joukkoon.
Kun sitten lähdettiin tuolta poikaystävä moitti että miksen puhunut ihmisille enemmän ja sanoi että jätin nyt kaikille huonon ensivaikutelman. Tuli ihan kamala olo.
Pahinta tässä on se että ensi viikolla pitäisi olla taas koko juhannus tuolla mökillä ja varmaan lisää sukulaistapaamisia on odotettavissa.
Miten te muut epäsosiaaliset olette selviytyneet tollasista tilanteista? Ollaan seurusteltu suunnilleen vuos ja vasta nyt oon luonu jonkinlaisen suhteen edes sen vanhempiin :/
Kaiken lisäksi poikaystäväni vielä jätti minut yksin ja lähti etsimään serkkuaan, sanoi vain "mee puhumaan ihmisille", vaikka tietää että mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Menin sitten johonkin sohvalle istumaan jossa kökötinkin loppuajan, välillä poikaystävä ja hänen äitinsä kävivät juttelemassa mun kanssa. Oli koko ajan hirveän ahdistava olo, semmonen etten kuulu joukkoon.
Kun sitten lähdettiin tuolta poikaystävä moitti että miksen puhunut ihmisille enemmän ja sanoi että jätin nyt kaikille huonon ensivaikutelman. Tuli ihan kamala olo.
Pahinta tässä on se että ensi viikolla pitäisi olla taas koko juhannus tuolla mökillä ja varmaan lisää sukulaistapaamisia on odotettavissa.
Miten te muut epäsosiaaliset olette selviytyneet tollasista tilanteista? Ollaan seurusteltu suunnilleen vuos ja vasta nyt oon luonu jonkinlaisen suhteen edes sen vanhempiin :/
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mulla on vähän samanlainen tilanne, vaikkakin sillä erotuksella, että miehen suku on hyvinkin uskovaisia, jota taas minä niinkään en.. Heillä siellä ainakin aikanaan olleet hyvin tarkat "säännöt ja määräykset" miten on sopivaa olla, ja minä kun en niitä täytä.
Aikansa meni, minäkin niissä nurkissa nökötin, eikä kukaan jutellut, mieskin meni omia menojaan. Kenenkään kanssa en osannut enkä uskaltanut jutella, ujo ja arka, kenties osaltaan pelokas minäkin. Ja mieheltä tuli kommenttia, että voit jutella ihan kenen kanssa mistä vaan.. just.
Nyt kolmas vuosi menossa, naimisiin mentiin sun muuta.. Kauhulla odotin seuraavaa reissua ja ihmeen hyvä fiilis jäi! Minulle jopa juteltiin ja tuntui kerrankin, että ehkä joskus kuulun jollain lailla tähän porukkaan..
En tiedä auttaako tämä mitään, toivottavasti sun ei tartte kolmea vuotta odottaa! :) Ja jos nyt jo jonkinlainen suhde vanhempiin, niin olet jo etevämpi kuin minä! Siitä se lähtee!
Mutta sen tähden halusin kertoa, että vaikka nyt tuntuu mahdottomalta, niin ole oma itsesi, minkäs me sille tehdään ettei osata olla vieraassa porukassa. Se on osa meidän luonnetta ja sellaisia me ollaan. Aina voi ehkä oppia ja yrittää, mutta yleensä ajan kanssa luonnistuu edes jollain lailla.
Haluaa muuttaa susta sosiaalisen tyypin vasten sun tahtoa ja väärin keinoin.
Ensimmäinen neuvo: Älä tee asioita poikaystäväsi pyynnöstä. Luultavasti sosiaalisten tilanteiden pelko vain pahenee, jos sitä alkaa poistamaan väkisin.
Toinen neuvo: Älä lähde noille mitättömille kutsuille. Ei ne siellä sua tartte. Tai jos menet, niin aiemmin poikaystävän pitää ymmärtää, että sua pitää kuunnella tossa asiassa ja että olet yksin jos haluat olla yksin. Tutustuminen pitää lähteä sinusta ja toisaaltaan poikaystävän pitäisi tukea sua vaikeassa tilanteessa, eikä haahuilla jossain muualla. Onkohan se nyt ihan ok se tyyppi?
Muutenkin kunnioituksen puutteelle haiskahtaa koko suhde. Ongelma ei ole sinussa, vaan ensisijaisesti poikaystävässäsi. Sun sosiaalisten tilanteiden kammo on asia joka pitää hoitaa erikseen ja sen jälkeä lähteä tutustumaan vaikka keneen. Teillä on suuren luokan ongelma teidän suhteessa, koska poikaystäväsi ei tue sua eikä yritä ottaa sua huomioon sun tarpeinesi. Ei sukulaiset ole se ongelma, vaan teidän suhde. Keskustelette asiasta ja koeta saada se tajuamaan, ettei asia mene pois tuollai. Koko sosiaalinen tilanne on jo menetetty, jos kammoat sitä paljon etukäteen. Luottamusta ei oikein ole poikaystävääsikään, koska jättää sut omineen eikä siis ole syytäkään luottaa.
Sosiaalisiin ilanteisiin voi auttaa mielikuvaharjoittelu. Miettiä asiat läpi, että mikä siinä pelottaa ja miksi se on niin paha asia. Sit vähitellen keskittyä vaikkapa kaupassa olemaan jonkun vieressä hyllyjen välissä ja olla lukevinaan jotain etikettiä. Tai käydä istuksimassa kirjastossa. Mutta että itsestä lähtisi se yritys tulla toimeen itsensä kanssa toisten läheisyydessä. Joskus voi jotain sanoakkin jollein ja huomata että sehän puhu mulle. :) Kamalaa. :D Näin se pitäisi mennä. Ja sitten pienin askelin sitä edistystä. Pitää saada onnistumisen tunteita sosiaalisista tilanteista, jotta se vähitellen poistuisi se kammo. Ei liian suuria tavoitteita. Mietit mikä tuntuu jännittävälle ja kokeiletkin noita pieniä vieressä olemisia, siten opit mille susta tuntuu missäkin tilanteessa. Mielellään sellaisissa kaupoissa, mistä pääsee kivasti ja nopeasti lähtemään, jossei ole enää kiva olla.
hyvä vastaus. Juuri noin, sinun ei ole pakko mennä, ja joka tapauksessa poikaystäväsi kuuluisi tukea sinua eikä vaatia olemaan jotain muuta kuin mitä todellisuudessa olet.
Suhde kyllä hankaloituu kun toinen on niin sosiaalinen ja itse ei. Miehellä ei oo mitään ongelmaa jutella vieraille eikä se oikein tajua miten muillakaan olis. Tavallaan ymmärrän, onhan munkin vaikea tajuta miten joku voi olla niin sosiaalinen :D
Oon pyytäny poikaystävältä että voisiko hän auttaa mua näissä tilanteissa, ottaa keskusteluun mukaan ja esitellä mua ihmisille ja niin edelleen. Kyllä se sitten aluksi saattaa noin tehdäkin mutta heti jos vaihdan pari sanaa jonkun kanssa se luulee että oon "parantunut" ja nyt mut voi jättää yksin. Ei näin!
Sosiaalisten tilanteiden kammoni ei oo kyllä mitään pahinta laatua, pystyn siis asioimaan kaupassa ym. normaalisti ja kysymään apua jos sellaista tarvitsen. Hankalat tilanteet ovat niitä kun mun pitäisi oikeasti tavallaan antaa jotain itsestäni, tutustua, kertoa juttuja uudelle ihmiselle ja muutenkin semmonen smalltalk. En vaan osaa yhtään. Varsinkin kun tuolla sukujuhlissa oli semmonen fiilis että pitää tehdä vaikutus ihmisiin (poikaystävä on semmonen suvun lellikki, haluavat varmaan että sillä on myös täydellinen tyttöystävä..) niin paineet kasvoivat entisestään.
Ja yleensä pysyttelen noista kissanristiäisistä mahdollisimman kaukana, nyt kun vaan satuttiin olemaan tuolla mökillä niin en oikein voinut sinne yksinkään jäädä.
Oon kyllä kuullu myös monilta jotka on päässy tästä ongelmasta yli että paras keino nimenomaan olis semmonen että vaan pakottais ittensä noihin sosiaalisiin tilanteisiin vaikka kuinka pahalta tuntuu. Jossain vaiheessa se oma hiljasuus alkais nolottaa niin paljon että ihan pakostakin avaisi suunsa ja alkais vaan puhua. En sitten tiedä miten käytännössä toimii :D
Ääh, kyllä ne onkin rasittavia nämä esittäytymistilaisuudet. Kukaan ei oikeasti edes halua tutustua toisiin, mutta kun kutsu kävi, niin vedetään nyt vanhat roolit esiin. Ehkä ei kannata ottaa niin vakavasti, hymyillä vain jos katseet sattuu kohtaamaan ja seisoskella vaikka vaiti jossain porukassa kuunnellen muiden juttuja ja ehkä houkutellen muita puhumaan itsestään ja perheestään. Lapsista ja eläimistä nyt ainakin tulee juttua niin, ettei poikki meinaa saada. :) Ei tarvitse sinun muille todistaa poikaystäväsi puolesta mitään. Musta sellaista on lapsellista vaatia, mutta siihen syyllistyy paljon vanhemmatki "mitähän ne nyt meistä ajattelee" -tyypit.
Teillä on suhteessa ongelmia kyllä ja ehkäpä väärä mies todellakin. Tuntuu kun ei oikeasti kuuntelisi sua. Kuuntelemisella ja kuuntelemisella on eroa. Ette kai sit puhu siitäkään, mille teistä tuntuu? Ei teillä kai ole oikein luottamussuhdettakaan. Olette vielä kovin erilaisia. Mikäs siinä teidän suhteessa sitten on erityisen hyvää? Itse arvostan henkistä yhteyttä niin paljon, että alan ihmettelemään aina sellaisia parishteita, joissa ei osata tunnetasolla olla lähellä toista. Onko siinä sit enemmänkin kyse seksin harrastamisesta ja kumppanuudesta kyse? Kannattaa aina välillä kyseenalaistaa suhdettakin, oikeasti suhde ei koskaan kaadu siihen, että tarkistaa omaa kantaansa siitä, mitä puolisolta oikeasti haluaa. Päin vastoin. Jos puoliso on oikea, niin silloin se vaan tiivistää sitä. Jos taas ei ole... Nopeuttaa asianlaidan tajuamista.
Mutta toiseen ongelmaan...
Auttaa kyllä lähtötilanteeseen tuo, että kaupassa kykenee toimimaan. Mutta sitten sen asian siirtäminen ajatus-asteelle, eli ottaa kontaktia ilman suoranaista tarvetta saada apua. Tuo pakottaminen kontakteihin on väärä tyyli (myöhemmin enemmän asiasta). Anna ennemminkin itsellesi lupa yrittää vähän olla sosiallisempi ja lopeta määrittely "sosiaalikammoinen". Jos määrittelee itsensä joksikin, niin silloin helposti kieltäytyy muuttumasta. Nyt on kuitenkin eroa muuttua väkisin pakolla ja sitten toisaalta hakeutumisessa hiukan jännittäviin tilanteisiin omasta halusta. Se että yrittää saavuttaa pieniä voittoja itsestään. Pelon voittaminen on se haaste siinä ja on tois-arvoista mikä se voitto kulloinkin on. Mutta pieniä askeleita.
Kun kaupassa asioiminen kuitenkin sujuu, niin olisiko seuraava askel sitten keskustella jonkun asiakkaan kanssa ihan sanan verran tai joku lausahdus. Mikä nyt sit sattuis kuulostamaan kivalle. Tai myyjälle sanoa muutakin kuin moi tai hyvää juhannusta. Mikä nyt sit sopii tlanteeseen kulloinkin. Mitähän ite oon heittäny hmm... Ainakin kerran kävin ostamassa pelkästään vessapaperia ja tuli siinä mieleen lentävä lause jolla sain vastauksekseni kikattelua... Laitoin rempseästi vessapaperit siihen liukuhihnalle ja sanoin: Vessapaperia... Ettei tuu hätä käteen. :D Siis ihan tyhmä juttu, mutta jotain vain luonnollista, kun sattu kerran mieleen juolahtamaan. :)
Periaatteessa pakottaminenkin saattaisi kyllä onnistua, mutta on siinä riski että luovuttaa väärässä kohtaa kesken sen yrittämisen, jonka jälkeen oletkin aivan varmasti syvemmällä kuin koskaan asian kanssa. Kun useinhan se ensimmäinen kerta on aina vaikea ja sitten seuraava helpompi monessakin asiassa, niin siten voisi toimia se pakottaminenkin. Mutta riippuu aika paljon myös siitä kammon rakenteesta, että mitä siinä sosiaalisessa tilanteessa pelkää. Ja mitä itseltä siinä odottaa. Ja mitä kuvittelee muiden olevan ja ajattelevan. Pakottaminen voi toimia joillekin. Ennemmin suosittelisin niitä pieniä askelmia, jolloin ei romahdeta ainakaan jonnein syvälle eikä odotukset itseään kohtaan tule lisäpaineeksi. En tavallaan ymmärrä sitä, että miten kovassa paineessa voisi onnistua olemaan rento keskustelussa, jos se keskustelu on juuri se ongelma.
Tuohon smalltalkiin... Itse en todellakaan viihdy kaikkien seurassa enkä halua niiden kanssa heittääkään mitään rempseää juttua, enkä ole seurallinen ihminen. Tulen toimeen tavallaan "esityksellä" vaikka miten muodollisissa tilanteissa, mutta en todellakaan ystävysty tai edes muista ketä oon tavannu ja mitä jutellu jossain juhlitteluissa. En ole sellainen tyyppi. Enkä halua olla. Se on mun valinta. Joskin jos siellä sit sattuukin olemaan joku jonka seurassa viihtyy, niin saatan unohtaakin paikan, mutta noin muuten... Juhlinnat ei ole mua varten.
Tosiaan tuollainen mökkitilanne on melkeen pakko jollain tapaa olla mukana. Hyvä suunnitelma voi auttaa. Siis käsikirjoitat oman olemisen siellä ja unohdat sellaisen tilanteessa elämisen. Mietit etukäteen missä istut. Ehkä jossain hieman taustalla ja hymyilet jutuille ja kuuntelet sujuvasti. Et kuitenkaan ota vaikkapa osaa keskusteluun, vaan seuraat vierestä ja olet vaan läsnä. Pitäköön muut sua sit vaikka ujona. Sehän on ihan ok olla ujo. Joskin se oleminenkin voi olla vaikeaa ja pelätä vaikkapa läheisyyttäkin. No silloin voi miettiä etukäteen miten voi päästä tilanteesta kauemmas, vaikka poistumaan hetkeksi tai vaikka loppuillaksi, jos tuntuu sille. Anna lupa itsellesi käydä välillä vaikka mökissä jollain valkoisella valheella. Jos teillä olisi miehen kanssa luottamussuhde, niin voisitte kivasti valehdella vaikka yhdessäkin jotain. Että nyt mennäänki pusuilemaan kun tuli sellanen olo. :D Tai voit sanoa, että tuli vähän huono olo. Eikä se edes olisi vale. Hyvällä suunnittelulla poistaa paineet siitä, että ei pääse pois tilanteesta joka ahdistaa.
tykkäätkö lapsista?
Kirjoitit sukujuhlien olevan jonkun ipanan synttärit. Olisitko voinut yrittää lähestyä poikaystäväsi sukua lasten kautta? Menisit katsomaan lasten leikkejä ja juttelemaan heille. Lasten kautta voi laajentaa keskustelua muuhunkin.
Noilla sosiaalisilla tyypeillä on tosi vaikeaa tajuta, että jollekin tutustuminen on hankalampaa kuin heille. Poikaystäväsi oli hiukan tökerö, kun jätti sinut heti muutaman sanan jälkeen oman onnesi nojaan.
Tiedän, miltä Sinusta tuntuu. Vaikka sanot, jotta "vihaat poikaystävän suvun tapaamisia", onko kuitenkaan kyse vihaamisesta? Luulen, että annoit vain nimen tuolle omalle tunteellesi siksi, ettet ole sinut omien sosiaalisten pelkojesi kanssa. Minua ei voinut auttaa mielikuvaharjoittelut, ei hypnoosi, ei ryhmäterapia, ei itseni niskasta ottaminen, ei mikään, ehkä hetkellisesti. Jokaisesta avopuolisostani olen ollut mustasukkainen. Olipa mies miten hyvä tahansa ja sanonut rakastavansa, silti en uskonut täysillä.
Tein lapset ja kävin sukujuhlissa lääkkeen voimalla. (Mieheni suku oli kaupungin kermaa). Lääkäri määräsi minulle beetasalpaaja lääkettä, siis sydänlääkettä, tilanteisiin, joissa tulisi jännitystila. Kävin myös opistotasoisen koulun noiden lääkkeiden voimalla. Kukaan ei voinut uskoa minusta, että olen jännittäjä sosiaalisissa tilanteissa. Olin puhelias ja nauravainen, kivannäköinen nainen. Mutta kun se tunne tuli sisältä jostain ilman varoituksia. Ja jo viikkoja ennen jännitin tulevia juttuja. Sydänlääkettä vain pistelin suuhuni, jotta selviän.
Kuinka ollakaan, lasten isä otti ja jätti minut seitsemän vuoden avoliiton jälkeen ja tuosta tilanteesta selvitäkseni työpaikkalääkäri määräsi minulle erilaista lääkettä. Nyt olen ollut maailman onnellisin ihminen ilman jännityksiä jo kahdeksan vuotta. Ei ole mustasukkaisuutta. Ja voin mennä tilanteeseen kuin tilanteeseen, olipa edessäni kuka ihminen tahansa. Ja silti tunnen olevani se oma itseni. Elämä helpottui! Vaikka söisin loppuikäni näitä lääkkeitä, niin sekään ei haittaa. Kun sain nämä lääkkeet, niin huomasinkin niiden olevan täsmälääke paniikkihäiriöön. Ja tavallaan sehän minulla on ollutkin lukion toiselta luokalta asti tuonne eroon saakka. Nyt olen 48 v ja olen elämäni kunnossa.
Jos olisin saanut nuo täsmälääkkeet jo lasten isän kanssa ollessa, tuskin minusta olisi tarvinnut edes erota.
Paras hoito sosiaalisiin pelkoihin tai osaamattomuuteen on "siedätyshoito", toisin sanoen mennä mukaan juuri sinne missä on vaikeaa. Kaikkeen tottuu, niin myös seurustelemaan ihmisten kanssa. Jos jäät tilanteista pois, ne tuntuvat jatkossa vielä ahdistavammilta. Kun menet mukaan ja palopttaudut rohkeasti juttelemaan, huomaat ettei se olekaan mahdotonta ja opit vähitellen sujuvampaan kansssakäymiseen.
Unohda siis ohjeet jäädä tilaisuuksista pois, päätä kestää vähän epämukavuutta ja ala "harjoitella" saadaksesi tulevaisuutesi mukavammaksi.
Mutta en pakonomaisuudesta. Ja sillai että ei mene suoraan pahimpiin asioihin vaan ensin tutustuu yksittäisiin ihmisiin ja vähitellen. Sitten taas siitä että pitääkö jokaisen ollakkaan joku juhlakalu, niin siitä voidaan väitellä vaikka kuinka pitkään. Mun mielestä ei ole mitään järkeä koittaa jokaista tunkea samaan muottiin. Kyllä yksilöissä on eroja. Ja joskus hiljaisempi on hyvästäkin. Ero on kuitenkin siinä, että sulla on vapaus valita oletko muiden seurassa vai jäätkö pois koska pelkäät.
Enkä kehoittanut jäämään pois valheilla, vaan käyttämään niitä syinä poistumiseen, jos tuntuu pahalta. Itse olen joskus joutunut painostamisen ansiosta burnoutin partaalle ja sen seurauksena meinasi jäädä myös sitten harrastuksetkin kaikki pois. Että kyllähän se on paskapuhetta että painostamalla saa jotain hyvää aikaan. Kun sain sitten jonkin aikaa huilata ja lähteä omaan tahtiin liikkeelle, niin ongelmat poistu. Joskin... Myönnettäköön, että kyse oli aika monen asian hoitamisesta yhtäaikaa ja pakko pakko pakko... Kyllä pakko on kaikista huonoin asia stressaavaan tilanteeseen. Vielä jos ei pääse millään tilanteesta eroon. Omalla halulla sen sijaan kykenee rentoutumaan ja pelkotila vähenee kun huomaa olevansakin rento. Ei jännitä sitä jännittämistä jne.