Miehet ja naiset, kertokaapas kokemuksianne, etenkin jos olette vastaavassa tilanteessa kuin minä. Meillä on kolme pientä lasta joita hoidan tällä hetkellä kotona. Olen 33 vuotias. Mies käy töissä ja työmatkaa kertyy päivittäin noin 70 km joten voimia kysyy myös pitkät matkat työn lisäksi. Ongelmana on, että mies ei osallistu juuri mihinkään kotihommiin, kesällä leikkaa nurmikon ja pätkii talvella polttopuut, muun vapaa-aikansa käyttää taloremonttiin ja telkkarin katsomiseen. Minä hoidan ja ruokin lapset, pesen pyykit, siivoan, käyn kaupassa ja laitan ruuat. Mies ei saa pyykkejään kaappiin eikä ruokia jääkaappiin saatikka lautastaan edes tiskipöydälle saakka. Sisällä kulkee kengät jalassa ja jos mainitsen, uhkaa nyrkillä tai käy matkimaan. Miehen sukulaiset ovat sitä mieltä, etten anna puolisolleni tarpeeksi omaa aikaa. Minä sen sijaan en pääse edes asioille, ennen joulua olisin lähtenyt yksin, niin potki minua ja kuukausi sitten iski maahan kun suuttui. Seksiä yritän antaa ettei sen takia hermoile, mutta nettitypyt kiinnostaa siitä huolimatta kovastikin, kai se on normaalia sitten. Kahdeksaan vuoteen en ole saanut kunnolla levättyä, edes synnytysten jälkeen enkä raskausaikoina ole päässyt helpommalla. Mies taas nukkuu joka viikonloppu puoleenpäivään. Mies on yrittänyt painostaa minua ansiotyöhön, mutta en aio lähteä, en jaksa kaiken tämän työmäärän keskeltä. Kaiken kukkuraksi minussa on todettu syöpä. Mitä jos kuntoni heikkenee enkä enää jaksa? Saanko kodinhoitajaa tämän kaaoksen keskelle? Sukulaisia minulla ei ole käytettävissäni, he asuvat liian kaukana. En ymmärrä miten olen joutunut tähän tilanteeseen.
Kotitöiden jakamisesta
Aasi vai muuliko?
23582
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
toisin.
Olen nainen ja teen meillä kaikki remonttijutut plus laitan ruokaa, hoidan esim.WC:den pesut.
Mieheni siivoaa ja hoitaa mm. nurmikon ajamisen, useimmiten lumityöt, ikkunanpesun yms.
Poika nyt yläasteella imuroi viikottain mistä maksamme pienen korvauksen vie aina roskat, kompostit yms
Meillä pyritään siihen että jokainen korjaa omat jäljet ja pienimmän lapsen hoitaa kaikki koko perhe.
Meillä ei asu marttyyreitä vaan kumpikin tekee sitä mistä itse tykkää ja kumpikaan ei tapa itseään kotihommilla. Sitten tehdään kun jaksetaan ja kumpi ehtii.
Välillä tulee sanomista jos kaikki ei ole tiptop mutta meillä on minusta aina perus-siistiä eikä sitä nyt voi kaikkea vaatiakkaan kun molemmat käy työssä. Iso omakotitalo joka on vanha takka luo remontteihin ja talveen oman aspektin.
Tämä elämä on niin raskasta kuin itse itsellesi luot paineita. Vähemmälläkin pääsee..:)
Sen vaan sanon että olet kyllä tyhmä nainen jos annat itseäsi hakata. Odotatko yhä sitä viimeistä pahoinpitelyä vai miksi elät väkivaltaisessa suhteessa. Jo seuraavalla kerralla voi mennä överiksi ja sitten voi lapset olla ilman vanhempia. Toinen kirkkomaalla ja toinen vankilassa. Mieti minkä perhemallin annat lapsillesi kun toimit vapaaehtoisena nyrkkeilysäkkinä.
Tiedän mitä puhun sillä olen eronnnut väkivaltaisesta avioliitosta.
jos todella olet nainen, et voi millään hoitaa kaikkia ramonttijuttuja tai sitten remonttinne on vain maalausta ja tapetointia. Akan fysiikka ei kestä vääntää lankkua, kiipeillä katolla uusimassa ym. Häpeä!
jos sinä et kykene vääntämään lankkua tai uusimaan kattoa, niin se ei tarkoita sitä etteikö olisi naisia, jotka nä'ihin töihin ovat tottuneet.
En edes ajatellut että siinä on jotain kummeksuttavaa, että nainen pitää remonttitöistä. Pari kesää sitten vaihdoin vanhan peltikaton uuteen. Joo ja ihan itse aluskatteet ja ruoteet sain paikoille. Peltien nostossa oli kaverit apuna, mutta peltejä katolle ei nosta mieskään yksin. Samoin olen uusinut sisäkaton ja nyt työn alla on ulkoterassi.
valehtelee.. Olen itse rempontoinut ok talon, mökin ja rakentanut uuden talon. En toki tee itse kaikkea mutta osaan muurata, hitsata, tapetoida, puutyöt, villoittaa, laatoittaa, höyrynsulut, paneloinnit, asentaa keittökaappeja, asentaa ikkunoita yms.purkaa naulata ja pirun montakin muuta juttua mitä en tässä kaikkia jaksa mainita. Tehty on leikkimökkejä, terasseja valettu rappusia kalliolle, laitureita, saunankin olen kerran itse remontoinit, panelit, tasoitemuuraukset lattiavalu ja lauteet. Niin ja konesaumattua peltiä kun peltimies asensi olin "apupoikana". Sitä ei muuten miehetkään itse asenna vaan on ammattimiehen puuhia. Niin ja mm. sähkötöihin käytän aina ammattilaista mikä nyt varmaan on luonnollista mutta rasiat silloinkin asennan itse..
PS olen muuten naisinsinöörikin joten onko sekin sinusta mahdotonta. Jos mies osaa tehdä niin miksi ei nainenkin???
Meillä työnjako toimii niin ja pirun monta lankkua olen vääntänyt ja tulen vääntämään tulevaisuudessakin niin ja fysiikkaa saa lisää käymällä jumpassa ja siinä se työtä tehdessä voimakin kasvaa..
kuin sinä.
Kotitöillä on turha stressata, hämäsit turhaan otsikossa luulemaan niiden olevan jotenkin tärkeä asia.
Sinun tilanteessasi ne ovat se pienin ongelma johon on turha voimavaroja tuhlata...
Hoida itsesi kuntoon, väkivaltaa ei pidä sietää...
Voi hyrsylänmutka sentään! Ongelma oli siis kotitöiden jakaminen, ei perheväkivalta?
Kaiken kukkuraksi asianomaisella on syöpä. Että sekään ei ole se varsinainen ongelma.
Sinulla on täysin empatiakyvytön mies, pässinpää, suomeksi sanottuna m....u.
Kodinhoitajaa on nykyään vaikea saada lapsiperheeseen, niitä ei riitä vanhuksillekaan.
Kuitenkin kaikitenkin, perheväkivalta on suurin ongelmasi ja paikkasi olisi turvakodissa, että kykenisit näkemään kuinka alistettuna elät.
Se on yksi hailea, saako mies pyykit kaappiin ja ruoat jääkaappiin, jos teidän liittonne perustuu turpaan antamiseen ja henkiseen pieksämiseen.
Ei muuta kuin eropaperit vireille.
Jos mies osallistuisi, minun ei tarvitsisi mainita, en olisi niin kireä eikä mies hermostuisi niin helposti. Perheonnemme kyllä säilyy kun olen vaan hiljaa ja tyytyväinen. Jos hän todella olisi väkivaltainen, olisin saanut turpaani jo ajat sitten. Uskon että nuo tönimiset ovat liittyneet työperäiseen stressiin. Ja syövän saa poistettua, vaikeampaa on muuttaa miehen asennetta. Ongelmani on todellakin kotitöiden jakaminen. Enkä muuten ole mikään marttyyri vaikka tänne kirjoitankin. Käytän elämäni siihen että palvelen perhettäni, eikä se minusta todellakaan ole mikään marttyyri-asenne.
ongelma on sekä sinun että miehesi asenteissa! Selittelet miehesi ala-arvoista käytöstä stressillä ja ties millä... Sorry vaan, mutta vaikka meidän huushollissa on miehen työpaikka ollut uhattuna kolmeen kertaan yt-neuvottelujen ja työtahdin kiristymisen myötä ja kertaalleen itsekin olen ollut samassa jamassa, niin ei ole nyrkki alkanut heilua sen vuoksi!
Hmm... Kun miehesi on sellainen kuin on... Miten ihmeessä kuvittelet, että täältä löytyisi jokin ihmelääke siihen, että hän yhtäkkiä alkaisi vapaaehtoisesti tehdä kotihommia, kun ei niitä ole tähän mennessäkään tehnyt?! Muutos pitää tulla miehen sisältä, ei kannettu vesi kaivossa pysy. Ja kun tyyppi ei vaikuta yhteistyöhaluiselta... Karua sanoa, mutta siinäpähän odottelet. Ja toinen karu totuus on se, että monesti se menee just noin: kotona oleva pienten lasten äiti hoitaa kotityöt, mies käy tienaamassa. Itsellä tosin on vain pari lasta, parin vuoden ikäerolla, mutta ainut kotityö, jonka mieheni tuohon aikaan teki, oli mattojen tamppaaminen. Nyt, kun molemmat olemme töissä ja kotona vietettävää aikaa suurinpiirtein saman verran, mies tekee enemmän kotihommia.
on halventava ilmaus. Mielestäni kukaan näillä palstoilla norkoileva ei etsi "ihmelääkettä" vaan näkemyksiä.
sitten halventava ilmaukseni. Tilanne vaan vaikuttaa näin sivullisen silmiin niin ilmiselvältä, että jäin tuota ihmelääke-sanaa käyttäessäni miettimään, että olisiko oikeasti olemassa jotain muutakin kuin tuo asenteiden viilaaminen kohdalleen... Ihmelääkettä miehesi vaatisi, että hänestä tulisi toiveidesi mukainen, huomioiva kumppani - toiveesi eivät ole epärealistisia, mutta kun mies ei ole samalla "taajuudella", ei jäljelle jää juurikaan muuta kuin oma asennemuutoksesi.
Olin itsekin aikoinani kotiäitinä useamman vuoden ja kyllähän ne kotityät jäivät minun kontolleni. En ajatellutkaan, että miehen pitäisi töiden jälkeen vielä osallistua kotitöihin sen kummemmin. Pyrin tekemään sen minkä kerkesin ja halusin. Kukaanhan ei vaadi tiptop siisteyttä, silittämistä tms. kuin itse kotiäiti. Kaikki on hyvin suhteellista sen suhteen mitä "pitää" tehdä; olet oman kotisi herra, joten laita asiat tärkeysjärjestykseen ja muista, että elämästä saa ja pitää nauttia. Kotiäitivuoteni olivat elämäni parasta aikaa, ei olisi tullut mieleenikään pilata niitä kotitöistä kiistelemällä.
Se, ettei mieheni piittaa kodin säännöistä tms. on toinen juttu ja kannattaisikin selkästi sanoa, että sinua harmittaa/tympäisee kun miehesi lompsii kengät jalassa kun olet vasta siivonnut. Mutta tämäkin on pitkälti näkemyskysymys; jos miehesi piipahtaa sisällä hänestä ei ole järkevää ottaa kenkiä kun taas sinusta on ja rupeat nalkuttamaan, jonka ainoa seuraus on, että miehesi ärsyyntyy.
Omasta hyvinvoinnista ja turvallisuudesta on pidettävä huoli. Näyttää siltä, ette arvosta itseäsi etkä oleta kenenkään muunkaan arvostavan. Koita nyt järjestää elämäsi omaksi ja lastesi parhaaksia, miehesi osaa järjestää oman elämänsä. SInun tehtäväsi ei ole miellyttää miestäsi tai toimia hänen tarpeistaan lähtien.
Vastauksesi aiheuttaa minussa oman toimintani ja ajatusteni kyseenalaistamista. Mikään "jätä se paska"-vinkki ei todellakaan uppoa minuun kun meillä on yhteistä perheenä kuitenkin niin paljon. Eli kiitos tästä vielä kerran.
Yhteistä. Jaa-a!
"uhkaa nyrkillä, potki minua ja kuukausi sitten iski maahan kun suuttui, seksiä yritän antaa ettei sen takia hermoile, minussa on todettu syöpä."
Yhteistä on, mutta hyvässä vai pahassa. Ilmeisesti sinua on kohdeltu kaltoin koko elämäsi ajan, muuten et noin typerästi hyväksyisi perheväkivaltaa. Annat lapsillesi todella karmean esimerkin!
Mutta tämä minun kertomus on kuitenkin varsin yksipuolinen kuvaus suhteestamme. Pahimmat asiathan tässä tuli lueteltua. Minä kai sitten todella olen niin epänormaali, että sulatan tämmöstä. Mutta kun minulle tämä on normaalia elämää enkä muusta tiedä, vaan oikeasti kaikesta paljon pahemmasta. Esimerkiksi ystäväni ovat paljon tyytymättömämpiä elämäänsä kuin minä, vaikka en tiedä tällaisista asioista heidän suhteessaan. Ja lapsistamme sen verran, että he ovat varmasti onnellisia lapsia, ei ole pelkästään minun tulkintani tämä heidän onnensa, vaan he ovat "onnellisten lasten" maineessa, ihmiset sanovat, miten ovat iloisia, kilttejä ja hyviä lapsia. Ja todellakin; ovat monessa mielessä huomioivampia ja ystävällisempiä esim. muita lapsia kohtaan kuin tuttavieni lapset. Ei tämä todellakaan ole vain minun ajatukseni. Eikä meillä lasten nähden kohtauksia järjestetä, siitä pidän huolen. Säälikää vaan lapsiani ihan rauhassa, se ei paljon paina kun tiedän kuitenkin miten tasapainoisia ja valoisia yksilöitä he ovat. Nyt kysynkin teiltä hyvät ihmiset: millaisia ovat normaalit ongelmat parisuhteessa ja minkälaisia ovat ne perheet joiden lapsia ette sääli? Ja miten nämä lapset, joita ette sääli, käyttäytyvät ja miltä he vaikuttavat?
asia on just noin kuin sanot - eli lapsesi ovat tasapainoisia ja valoisia... Minulla on ystävä, jonka olen tuntenut yläasteen alusta eli 13-vuotiaasta saakka, samoin hänen pikkusiskonsa, joka on meitä kolme vuotta nuorempi. Tytöt olivat tuolloin aina iloisia ja kivoja, koulussa mallioppilaita. Pidin heidän perhettään oikein unelmatapauksena - itseä otti aivoon omien vanhempien ainainen kinastelu "tyhmistä asioista" tai siltä se ainakin silloin tuntui. Käsitykseni muuttui kerta heitolla, kun olimme kaverini kanssa yhdessä riparileirillä. Siellä oli aikaa jutella kaikenlaista - ja niin kaverini kertoi vanhemmistaan. Tunsin vanhemmat päällisin puolin, silloin tällöin kaverini kotona käyneenä. Vaikuttivat tavallisilta työssä käyviltä ihmisiltä, isä hiljaisempi, äiti kova puhumaan. Kaverini kertoi sitten, että heillä on isä pitänyt äitiä aina "otteessaan". Ihmettelin, mitä hän tarkoitti ja sitten vasta ihmettelinkin, kun kuulin, että hänen isänsä välillä "kouluttaa" äitiä läimäyttelemällä ja tönimällä päin huonekaluja ym..! Kaverini sanoi, että vanhemmat eivät varmasti tiedä, että hän ja pikkusiskonsa tietävät asiasta - he ovat nukkumassa, kun tätä "koulutusta" annetaan, mutta että kyllä kummalliset kolahdukset ym ovat heidän huomionsa herättäneet ja he ovat varovasti oven raosta katselleet... Olin kauhuissani ja ihmettelin, miten kaverini ja siskonsa ovat silti niin iloisia ym..? Kaveri sanoi, että heidän on vähän niin kuin pakko: äidin vuoksi he eivät halua isän hermostuvan heillekin ja kostavan äidille, vaan ovat "mielin kielin". Kun kotona kaikki menee hyvin, isä ei "kouluta" äitiä. Ja kun äitillä on välillä mieli paha isän teoista, tytöt halusivat jotenkin tätä lohduttaa, olemalla kilttejä lapsia.
Miksikö kerroin tämän..? Siksi, ettei aikuisten pidä koskaan aliarvioida lasten huomiokykyä ja fiksuutta! Toivottavasti tosiaan olet 100%:n oikeassa tuossa, mitä omista lapsistasi sanoit...
Tämä menee minun loogisuuteni ohitse, että MITEN pystyy pitämään huolen siitä, että mies ei lasten nähden sinua pahoinpitele?
Sanotko miehellesi, kun hän sinua potkaisee, että please, odota ensin, pyydän lapset pois näköetäisyydeltä? Ja mies tottelee tällöin? Näinkö se menee!
Pelkkä lasten "kiltteys" ei todista mitään, että ovatko he onnellisia ja onko heille terveellistä nähdä, kun äiskää kuritetaan ja uhkaillaan nyrkeillä. Kiltteys voi tulla siitä uhkaavasta ja vaaralliseksi koetusta ilmapiiristä.
Vastaus kysymykseesi, millaisia ovat normaalit ongelmat parisuhteessa, on että normaalissa suhteessa ei tarvitse pelätä sitä, että tulee turpaan, ei nosteta nyrkkiä toisen silmien eteen, ei potkita, ei uhkailla fyysisellä väkivallalla, ei käytetä halventavan rivoa kieltä toista kohtaan, ei anneta seksiä alistumisen vuoksi, eikä muutenkaan pidetä toista kotiorjana.
Normaalissa parisuhteessa on vapauden ja kunnioittamisen ilmapiiri.
kyllä jää lapset 'hyvälle isälle' jos syöpä vie sut mukanaan.
kannattais sitä ajatella lastenkin turvallisuutta, miten kestävät isän kanssa jos on tuollainen, puhumatta siitä millaisia traumoja te aiheutatte heille.
säälin teidän lapsia.
Traumoja...ruikutiruikuti.
Aloittajan lapsetko eivät mielestäsi ansaitse hyvää elämää?
provo; jussia!
Voimia sulle!! Suosittelen John Gray, Mars ja venus törmäyskurssilla, pieni pätkä kirjan takaosasta:".. Miehet ja naiset reagoivat tressiin täysin eri tavoin, ja tämä johtaa usein kärhämiin, väärinkäsityksiin ja mielipahaan - törmäyskurssille. Ja aivan turhaan!.." Hyvä parisuhdekirja josta on varmasti apua!
mutta kun tuon tressin ja kaiken lisäksi sulla on todettu syöpä, en tiedä muuta kuin sen josta itse saan voiman ja kaiken mitä tarvin, usko Jeesukseen; vapahtajaan, parantajaan, pelastajaan, voittajaan, jolle saa antaa kaikki murheet ja jonka puoleen voi aina ja joka paikassa kääntyä, joka aina kuulee, aina on lähellä!
Jos et usko Jumalaan, niin kannattaa edes varmistaa onko Jumalaa, esim. jos Jumala oot olemas niin osoita se mulle!
että jätät osan kotitöistä tekemättä vaikka miehesi vaatteet ja kun miehesi sanoo että miksi ei ole vaatteita pesty niin sanot että ei jaksa kaikkea yksin tehdä ja välillä sanot miehellesi että tänään on sinun vuoro tehdä ruokaa ja rupea vaatimaan oikeuksiasi ja etsi itsellesi harrastu ja yksi tapa on että yksi viikonloppu kuukaudesta pitää olla sinullakin lepoa jos talossa on 3- lasta koska tällä tavalla poltat itsesi loppuun ja kyllä miehesi pitää jälkensä osata korjata ettei kaikkea sinun täydy tehdä. Räjähdät parikertaa kunnolla ja rupea pitämään oikeuksistasi kiinni ja viikonloppuisin herätät miehesi hoitamaan lapsia ja sinun vuoro on levätä joko lauantaina tai sunnuntaina koska se olisi tasapuolista.