Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 21 vuotta ja avioliittomme viimeinen kymmenen vuotta on ollut kuin vuoristorataa. Ensin mieheni jäi kiinni siitä, että oli suudellut, halaillut, soitellut ja lähetellyt tekstiviestejä ja sähköposteja työtoverinsa kanssa ja kuusi vuotta sitten minä huomasin ihastuneeni erääseen mieheen työpaikallani. Samoihin aikoihin vanhin tyttäremme sairastui masennukseen, jonka takana oli koulukiusausta yms. Se oli hyvin vaikeaa. Puhuimme monen monta kertaa lääkärin kanssa ja vaikka hän ei tiennyt sitä, että minä harkitsin avioliitosta lähtemistä, hän sanoi, ettei tyttöä saisi nyt lähiaikoina järkyttää. Minä unohdin avioeron ja yritin edes tulla toimeen mieheni kanssa. Olimme ystäviä, jos ei nyt muuta.
Nyt lapsemme ovat jo vanhempia ( 20v , 17v ja 15v ) ja olen alkanut miettiä, että kannattaako minun tuhlata elämääni miehen kanssa, johon en tunne muuta kuin ystävyyttä. En rakasta häntä, muuta kuin ystävänä. Hän on hyvä isä lapsilleen ja hyvä aviomies minulle. Hän ei ole koskaan kohdellut minua huonosti.
Olenko siis kiittämätön jos harkitsen eroa? Minullahan on loppujen lopuksi asiat hyvin ja tunnen syyllisyyttä siitä, että en voi olla onnellinen näin.
Nyt lapsemme ovat jo vanhempia ( 20v , 17v ja 15v ) ja olen alkanut miettiä, että kannattaako minun tuhlata elämääni miehen kanssa, johon en tunne muuta kuin ystävyyttä. En rakasta häntä, muuta kuin ystävänä. Hän on hyvä isä lapsilleen ja hyvä aviomies minulle. Hän ei ole koskaan kohdellut minua huonosti.
Olenko siis kiittämätön jos harkitsen eroa? Minullahan on loppujen lopuksi asiat hyvin ja tunnen syyllisyyttä siitä, että en voi olla onnellinen näin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla samanlainen tilanne. Tosin mieheni ei ole sortunut vieraisiin (tietääkseni), mutta olemme ajautuneet vain kaverisuhteeseen. Hän ei halua erota, mutta kyllä itse vielä haluaisin muutakin kuin että ollaan vaan yhdessä päivä kerrallaan. Sängyssä on suurinpiirtein metri matkaa toisistamme. Kaikki pitävät meitä niin ihanana parina ja perheenä, en edes pysty kelleen kertomaan, että läheisyys ja intohimo on väliltämme kuollut.
ja NAUTTIKAA ELÄMÄSTÄNNE SEN jälkeen yksin.
Ja hukassa oleville ja masentuneille lapsillenne kerrotte aikanaan, että minulta vain loppui intohimo ja kun oli siirryttävä elämään tavallista aikuisen ihmisen elämää, päätinkin ruveta rakentamaan omaa yksityistä onneani - lasten onnen hinnalla.
Ja teitä kiittävät lapsenne. 20-, 17- ja 15-vuotiaille lapsille kannattaa sanoa suoraan, että äiti kyllästyi isäänne.
Muistakaa kertoa lapsille eisim. näillä sanoilla:
"kannattaako minun tuhlata elämääni miehen kanssa, johon en tunne muuta kuin ystävyyttä. En rakasta häntä, muuta kuin ystävänä. Hän on hyvä isä lapsilleen ja hyvä aviomies minulle. Hän ei ole koskaan kohdellut minua huonosti."