Tässä yksi uskottomuustarina. Naimisissa 10 vuotta kolme pientä lasta. Mies jäi viisi vuotta sitten pettämisestä. Tietysti halusin eron. Mies raahasi minua parisuhdeterapeutille (siellä sitten selvisi miehen itsetunto-ongelmat ym. blaah). Rakastan miestäni, mutta en enää samalla lailla. Hän sanoo, että hän näkee sen minun simistäni. Myös säännöllisin väliajoin muistutan häntä asiasta ja kerron mikä paskiainen on. En ole todellakaan päässyt yli asiasta. Muuten arki sujuu ihan hyvin. Mies on nyt koko ajan NIIN tarkka ja jos tulee 15 min myöhemmin kun lupasi soittaa heti. Muutenkin on koko ajan hyvin avoin ja rehellinen kaikesta. Panostaa lapsiimme tosi paljon. On hankkinut meille yhteisen harrastuksen. Haluaa itse käydä parisuhdehuollossa, kun en minä ole yli päässyt. Ero on vakava asia, koska ero otetaan myös lapsista, joten ei sitä hevin tee. En ole päässyt yli, meillä on myös hauskaa ja sitten kun se asia tulee mieleen, niin mies saa kärsiä. Olemme TAAS menossa johonkin suhdekurssille, koska se on kuulemma mieheni mielestä tosi hyvä. On vähän pattitilanne. Mitään uusia pettämisiä ei siis ole ollut ei ennen tai jälkeen tämän yhden. Luottamus ei palaa. Voiko olla onnellinen, jos ei luota? Olisi mukava kuulla mielipiteitäkin. Kritiikkiäkin saa laittaa. Joskus sekin on hyvä.
Yksi tarina!
Marly_34
30888
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
oma mielipiteeni: ei voi olla onnellinen, jos ei luota. Molemminpuolinen luottamus on onnellisen parisuhteen perusta. Asiasta sen enemmän tietämättä on vaikea sanoa mitään, yleensä on helpompi unohtaa yhden kerran humalapettäminen kuin pitempään jatkunut suhde. Miehesi suhtautuminen kertoo, että hän ainakin todella yrittää voittaa luottamuksesi takaisin. Jos kyseessä oli vain yksi kerta, niin yritä tosissaan päästä yli. Jos muistat asian usein, ja miehesi joutuu aina silloin "kärsimään", niin sekään ei ole hyvä. Miehesi ei jaksa loputtomiin yrittää ja sortuu uudelleen vieraaseen syliin.
Ukko vaan pihalle! Menköön sen toisen naisen syliin jonne oli hinku koko ajan päästä vaikka oli koko ajan nainen saman katon alla ja oma vihitty vaimo! En ymmärrä kyllä ollenkaan miksi näille petturi ukoille pitäis yleensä antaa anteeksi ja mennä kaiken maailman terapiohin yms. Kun on toisen petiin halunnut mennä, on siihen AINA jokin syy!!!! Se on päivänselvää että jos mies aidosti ja oikeesti vaimoaan rakastaa, ei varmasti pidä yllä sivusuhdetta toiseen!! Mitä merkitystä on käryn tultua ilmi, miehen toitottaa enää rakkauttaan yms.liirum laarumia vaimoonsa?! Tätä en ole ikinä ymmärtänyt, minä sanoisin tälläiselle äijälle että ; myöhästä se on itkeä ku on jo housuissa! Olkaa petetyksi tulleet vaimot tietoisempia omasta arvostanne ja itsetunnostanne!! Älkää olko pettävän äijän kynnysmattona päivääkään!
Asian päälle pääseminen kyllä onnistuu.Samalla tavalla kuin katuja katuu ja tahdollaan haluaa korjata tilannetta, samalla tavalla petetty voi haluta jatkaa uudelta pöydältä. Puhtaaksi se pöytä ei tule koskaan, mutta uusi alku se voi olla.
Mitäpä jos yrität ajatella elämää yleensä: eihän mikään ole täydellistä elämässä muutenkaan, emme me itse eikä kumppanit eikä edes lapset. Kyllä kokemukset rispaannuttavat. Tietty armollisuus kuuluu lähisuhteisiin ja myös itseä kohtaan.
Itse vaimona tein vastaavassa tilanteessa päätöksen halusta antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin. Jos kumppanikin haluaa jatkaa niin kyllä kannattaa yritää.Viikko viikolta uskottomuus haalistui. Samanaikaisesti rakensin itseäni vahvemmaksi, kaikin keinoin. Omat harrastukset, työ,lapset ja itseni hoito vahvistivat.
Lisäksi tein päätöksen, etten kyttää,kysele ja odota ikkunassa kotiin palaajaa. Tulee se kun on aika. Itsenäisyys ja oma elämä rakentaminen ihan vaaan itsensä varaan vahvistaa.
vaikeinta onkin se, että se pöytä ei tule koskaan täysin puhtaaksi... toki onhan minulla halua antaa anteeksi, enhän muuten tässä olisi. Mutta en vain ole pystynyt... Mutta mahtavaa kuulla sinun tarinasi. Eihän tosiaan omaa onnellisuutta saisi velkoa muilta ihmisiltä. Pitäisi olla oma elämä itsensä varaan.
jos eronneesta tulee noin katkera. Onko tämä sitten onnea joka on´seuraus erosta.. Itselläni on hyvä itsetunto, siksi pystyn miehelleni antamaan anteeksi, enkä koe katkeuutta. Kuka ei virheitä tee.. Minä ainakin teen..Mieheni on vain ihminen..
Perheesi saa olla sinusta todella ylpeä.
Nyt annan hiukan kyseenalaisen neuvon ja tiedän, että tämä voi monista kuulostaa tosi rankalta ja väärältäkin, mutta onko sinulla ollut kiusausta tasata tilit? Eli mennä itsekin vieraisiin? Nimittäin joskus se voi oikeasti tuoda itselle helpotusta. Tiedän, että kun tällaisia neuvoja antaa, niin jotkut alkavat saarnata että "eihän se mitään auta" ja "sehän vaan pahentaa tilannetta" mutta tiedätkö että moni petetty on kyllä sillä tavalla saanut ainakin vähän itsetuntoa takaisin. Ja myös pettäjälle on ollut terveellistä maistaa vähän omaa lääkettään. Tietysti jos se on moraalisesti sinulle erittäin vastenmielistä, niin sitten tämä on huono neuvo ja voit jättää sen noteeraamatta.
Tietysti siinä olisi se riski, että avioliittonne voisi hajota. Mutta jos miehesi tosissaan rakastaa sinua ja haluaa pelastaa liittonne, hän kyllä antaa mahdollisen syrjähyppysi anteeksi. Se on jo hänen velvollisuutensakin, koska sinäkin annoit anteeksi hänelle.
kyllä miettinyt tuota tilit tasan juttua. Yksi heikkouksiani onkin se, että "en ole Pekkaa pahempi". Mutta moraalisesti se on minulle vastenmielistä, joten olen sen hylännyt.
No jos on moraalinen kynnys toteuttaa se, niin sitten se kannattaa jättää tekemättä. Omaa moraaliaan vastaan ei kannata toimia. Mutta voithan silti ihan piruuttasi kysyä mieheltäsi, että antaisiko hän anteeksi, jos sinäkin vähän käväiset vieraissa.
"uhkaillut". En ole sanonut, etten maksa pottuja pottuina. Hän on sanonut, että se vaikeuttaisi avioliittoamme vielä entisestään, mutta antaisi anteeksi. Voishan sitä tietty huijata pettäneensä? Kamala onko minusta tullut sadisti???
hyviä! Siinä se ongelma onkin. Molemmat olette oikeassa!! Lapsille ei vain usein riitä se, että me molemmat rakastamme heitä, he haluavat, että rakastamme heitä yhdessä. Olen 5-vuotta piinannut miestäni. Epäilen suuresti, että hän tekisi sen uudestaan. Terapiat ovat olleen tehokkaita ja huomaan hänen muuttuneen. Hän ajattelee monesta asiasta eri lailla. Hän on oppinut tuntemaan itseään paremmin ym. Mutta eihän tuollaisen jälkeen luottamus täysin koskaan palaa. Mutta toki aika on sellainen asia, mikä parantaa luottamusta. Olen ajatellut, että kunhan nuo lapset vähän kasvavat, niin mietin uudelleen. Kuten sanoin arki sujuu ja lapset jumaloivat isäänsä. Olen myös sanonut miehelleni että katsotaan nyt.
Yksi terapeutti "syyllisti" minua, ehkä aiheesta. Ei siis pettämisestä, siitä toinen on aina yksin vastuussa, mutta siitä että en voi antaa anteeksi. Hän kysyi minulta, että onko minun rakkauteni miestäni kohtaan niin ehdollista, että jos hän ei vastaa odotuksiani, hylkään hänet, vaikka hän ei koskaan enää minua tuolla tavalla loukkaisi?
Vastaa tuolle terapeutille, että omia tunteitaan ei voi käskeä muuttumaan tuosta noin vain. Jos tuntuu siltä, ettei voi antaa anteeksi, niin sitten tuntuu siltä. Ei omille tunteilleen voi valehdella eikä kieltää niiden olemassaoloa. Sitä paitsi mistä tuo terapeutti voi noin varmana muka sanoa, ettei miehesi petä uudelleen. Monet miehet (ja naisetkin) pettävät uudelleen, vaikka olisi kaikenmaailman pariterapiat käyty. Totta kai miehesi vannoo ja vakuuttaa, ettei petä ja uskoo siihen ehkä vilpittömästi itsekin tällä hetkellä, mutta tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Sinulla on täysi syy olla epäluuloinen. Takuulla miehesikin olisi, jos sinä olisit pettänyt häntä.
epäluulo jää.
että kärsit aikalailla liitossasi, vaikka kaikki on kuitenkin aina välillä hyvin.
Totta on se, että luottamusta ei saa koskaan takaisin, ja sehän on se suhteen peruskivi, ainakin minun mielestäni.
Itse sanoisin, että eroa. En ainakaan itse haluaisin koko elämääni miettiä, pettääkö mies vain ei?
Katkeruus voi kasvaa vuosien varrella pahasti. Haluan kertoo tässä yhden pienen tarinan tuosta unohtamisesta ja anteeksi antamisesta.
Keskustelimme tuossa juhannuksen erään sukulaiseni kanssa, hän on jo itsekin 60 vuotias nainen. Hän kertoi omista isovanhemmistaan, jossa mies oli pettänyt nuorena ja jäänyt siitä kiinni. Pariskunnan ollessa yli 80 vuotiaita ( molemmat ovat jo kuolleet jo vuosia sitten), vaimo kaivoi tämän pettämisen päivittäin esiin ja kuulemma sitä ennenkin melkein päivittäin, vaikka tapahtuneesta oli kulunut liki 40 vuotta.
Katkeruus oli kuulemma niin suurta, että sitä ei voinut sanoin kuvailla. Muistan itse kuinka tämä pariskunta esitti aina niin onnellista perhettä, mutta kun he olivat vain omassa perhepiiriissään, tämä haukkuminen ja muu sellainen alkoi. Tämä sukulaiseni vain totesi, että hän ei itse koskaan halua kokea sellaista avioliittoa, ja toiseksi hän ei kuulemma pysty antamaan koskaan anteeksi isoäidilleen tätä hänen isoisänsä kohtelua, vaikka isoisä oli silloin nuorena pettänyt isoäitiä.
Eli ei kannata "uhrata" elämäänsä. Itse ainakin mielelläni viettäisi vanhuuden päiviä muistellen elämääni hyvällä kuin suurella katkeruudella.
Anteeksi antaminen petoksessa on pitkä prosessi.
Nousee paljon tunteita. Pettymys, viha, voimattomuus ym.
Kestää aikansa ennen kuin tunteet antavat rauhan. Hyväksy tunteesi älä taistele tunteitasi vastaan. Se ei tarkoita, että tunteiden mukaan tulisi toimia, sillä ihminen kykenee ajattelemaan. Tunteista kannattaa puhua, puhuminen on tie helpotukseen. Puhumattomuus johtaa helposti kierteeseen, josta on vaikea päästä pois.
Tapaus ei unohdu. Unohtaminen ei ole anteeksiantamista. Voi sanoa, että anteeksiannossa on anteeksi annettava monta kertaa. On annettava anteeksi itselleenkin. Anteeksiannon kautta voit lakata pitämästä asiaa jatkuvasti mielessä. Luottaminenkin on osaltaan sitä, ettei asiaa pidä jatkuvasti mielessä.
Onko miehesi oppinut läksynsä? Sortuisiko hän enää koskaan houkutuksille ja mikä voisi sortaa hänet? (Mitä vastaat itsellesi?)
Hieno kirjoitus. Häpeän hieman kyllä katkeruutta, mikä minussa on. En itse usko, että mies mokaisi uudestaa (mutta eihän mistään koskaan tiedä, voiko koskaan sano ei koskaan, varsinkin jos näin on käynyt?). En tosiaankaan halua olla se katkera nainen, josta "eräs nainen" kertoi. En tiedä "paranenko". En taida olla kovin eheä, omata hyvää itsetuntoa, joka on varmasti esteenä. Eihän kukaan toinen voi määrittää toisen arvoa loukkaamalla, tai muutoi kaltoin kohtelulla, mutta huonoitsetuntoiset ihmiset antavat ympäristön määrittää mikä on sinun arvo ja siksi sattuu ylitsepääsemättömästi. En saisi velkoa mieheltäni (tai keneltäkään muultakaan), pitäisi ottaa vastuu omasta onnellisuudesta. Toki ei huonoa kohtelua tule sietää, mutta sen rajan löytäminen, mikä on "armahtavaa ja normaalia" ja mikä "kynnysmatto-meininkiä" on vaikea näin läheltä subjektiivisesti tarkastella.
Mun mielestä ei ole niinkään välttämättä kyse siitä, että pystytkö jatkossa luottamaan mieheesi. Todennäköisesti pystytkin, kun mies on ottanut asiakseen tehdä tekemisistään enemmän läpinäkyviä ja panostaa parisuhteeseenne.
Omasta mielestäni inhottavinta on se tosiasia, että mies on kerran, tai useamman kerran valinnut jonkun toisen naisen sinun sijastasi. Ja sitähän se oikeasti tarkoittaa, jos on ryhtynyt luvattomiin puuhiin jonkun toisen kanssa.
Myöskään mielestäni uskottomuus ei ole oikea paikka puhua inhimillisyydestä siinä mielessä, että "me kaikki teemme virheitä, mikä on inhimillistä". Näillä virheillä kuitenkin katsoisin tarkoitettavan sellaisia virheitä, jotka eivät perustavanlaatuisesti loukkaa toisen sisintä ja parin keskinäistä yhteisyyttä.
Valitettavasti siis mielestäni miehesi on rikkonut tiedät, ja palasista liimattu ei tule enää koskaan olemaan sama kuin kuin alkuperäinen. Jotkut kokevat saavansa näistä kokemuksista parisuhteeseensa uutta puhtia, mutta itse en päässyt koskaan katkeruudesta ylitse ja ainoa hoito siihen oli ero. Ehkä olen pieni ihminen, kun en pystynyt antamaan anteeksi, mutta joka tapauksessa oma olo helpottui eron myötä.
"Myöskään mielestäni uskottomuus ei ole oikea paikka puhua inhimillisyydestä siinä mielessä, että "me kaikki teemme virheitä, mikä on inhimillistä". Näillä virheillä kuitenkin katsoisin tarkoitettavan sellaisia virheitä, jotka eivät perustavanlaatuisesti loukkaa toisen sisintä ja parin keskinäistä yhteisyyttä. "
tuolla linjalla voidaan todeta, että on täysin inhimillistä olla sillä tavalla epätäydellinen, ettei osaa jeesuksen lailla antaa kaikkea anteeksi, vaan mielummin eroaa.
Se luottamus ei koskaan palaa eikä se suhde koskaan palaudu. Kyse on kyvystä elää suhteessa josta joku vain meni rikki ja poistui lopullisesti.
Olet siis aviossa ilman parisuhdetta ( henkistä yhteyttä)
Tervetuloa joukkoon, itse 10 samassa tilanteessa. Vielä tänäkin päivänä onnistuit kuvaamaan minun tilanteen. Näennäinen rauha ja anteeksi anto on olemassa, mutta unohtaa en voi enkä myöskään koskaan luota mieheen - takaraivossa säilyy aina se tunne siitä pettämisestä.
Minun haluni on paljon raadollisemmat kuin sinun ; haluttomuus kohdata kaikki alusta yksin, yksinjäämisen pelko ja pelko elintason laskusta.... lapset kun kasvoivat kymmenessä vuodessa isoksi.... mutta tilanne on yhä sama.... ja terapiasta en saanut kuin huonon omantunnon.... pitäisi osata jättää kaikki taakse... mutta se vain ei jää...
Olenko onnellinen : en samalla lailla kun aikaisemmin mutta en myöskään onneton.... tyydyn siis tilanteeseen
selkeä neuvo: et ole päässyt viidessä vuodessa asiassa tasapainoon, etkä tule pääsemään seuraavaan viiteen vuoteenkaan, joten hvyäksy tilanne tai eroa. Mutta älä enää kaada asiaa miehesi niskaan. Hän on osoittanut halunsa olla jatkossa uskollinen.
Tässä yhteenvetona kirjoitustenne lukemisen jälkeen:
Minun ei pidä keskittyä siihen, että pitää antaa anteeksi, syyttää toista omasta onnettomuudestani, jolle en "muka" itse voi mitään tehdä.
Asia pitää hyväksyä. Miten sen voisi tehdä?
Ehkä
-hyväksyä, että MINULLE (huom!" iso egoni";) ) on joku voinut tehdä näin
-Riippumatta olisinko ollut ihanampi/parempi, jokainen tekee omat valintansa. Ei ole minun häpeä, jos joku toinen ei tee oikein. Kenessäkään meissä ei ole mitään niin ihmeellistä, että ei aina löytyisi joku parempi, jos ei muuta niin uutuudenviehätys.
-Lopettaa myös itsesyytös (syyllisyys usein sama kuin huono), eli jatkuva huonouden tunne etten riittänyt (tuntuu että erityisesti tuosta olisi jäänyt ihan kuin "mustia jälkiä sieluuni".
-ottaa vastuu omasta onnellisuudesta
-menneisyydellä on se valta, minkä jokainen antaa sille tänää.
Jos tuossa onnistuisin, olisi se iso kasvuharppaus! Niin kuin näkyvissä on, täällä rypee itsesäälissä nainen, joka kokee, ettei voi vaikuttaa omiin asioihinsa paljoakaan. Näin tänään, toivottavasti tilanne muuttuu.
ap kirjoittajalle, et mitä ilmeisemmin pääse pettämisestä ylitse mikä on kuule normaalimpaa mitä luuletkaan, harva uskaltaa myöntää asian käyvän aika ajoin mielessä. Eikä ole myöskään mikään virhe erota, eikä siinä lapsista eroa tule sehän on ihan teistä itsestänne kiinni kuinka saatte lasten asiat ja hoidon onnistumaan keskenänne on paljon onnellisia ero perheen lapsia. Itse olen eronnut pettämisen myötä, enkä tule koskaan sitä unohtamaan miltä tuntuu toisen ihmisen petolllisuus se ei vaan unohdu vaikka ystäviä olemmekin nykyään, mutten pystyisi ikinä exän kanssa yhteen palaamaan, kun kerran on luottamus mennyt se muisto säilyy mielessä iäisyyden.
tällaisen jälkeen ei jää kuin huonoja vaihtoehtoja. Teki niin tai näin, aina väärin päin. Pienempi paha pitäisi valita ja mikä se on kenellekin?
tuohan se on totuus! Pettäminen varmasti käy mielessä, ei anteeksi antaminen todellakaan tarkoita asian hyväksymistä tai unohtamista, mutta sen kanssa oppii elämään.Jopa olemaan onnellinen, räsymattoon tuli tummia raitoja, toisallta kirkkaat erottuvat selkeämmin:) Punnitse tarkkaan vaihtoehdot ja tee ennen kaikkea itsesi kanssa töitä, uuteen suhteeseenkin asian vie helposti mukanaan. Tärkeää on itsesi kannalta pääst'ä eteenpäin, miksi rankot asialla itseäsi? Niin kuin tuossa on todettu miehesi on oikeasti katunut, haluaa sinut, perheensä. Rakastatko oikeasti miestäsi vai ehdollisesti? Eikä se suinkaan tarkoita "kynnysmattona" olemista. Varmasti kelpaat kelle vaan;) eli itsesäälinsuo on aika petollinen, siltä voit omalla päätökselläsi, omilla vahvuuksillasi nousta, kunhan uskot selviämiseesi. Vaihtoehtona on katkeroituminen Ja totta tuokin, jos joku sanoisi mikä on se pienempi paha, ikävä kyllä/onneksi jokaisen itse se on päätettävä.Toivotan onnea valitsemallesi päätökselle!
" Rakastatko oikeasti miestäsi vai ehdollisesti?"
kaikki rakkaus on ehdollista. jos ei olisi, pettäminen, väkivalta, alkoholisoituminen, kylmä kohtelu, seksittömyys tms ei saisi rakkautta lakastumaan.
ei todellakaan ole. Lastaan rakastaa ehdoitta, puolisoaan voi rakastaa ehdoitta. Ei rakkaus lakastu nappia painamalla, jos joku sairastuu, käyttäytyy huonosti tms. Jos asetetaan ehtoja millainen, miten käyttäytyy, niin silloin rakastan... eheei se ei ole rakkautta toista kohtaan. Toista rakastetaan sellaisena kuin on, eri asia millaista käytöstä sietää toisen taholta.
taidan jäädä. Mies on käsitellyt selkeästi omia ongelmiaa ja on päässyt sinut monissa asioissa itsessään ja se näkyy arjessa. Hän ylipäätään osaa ottaa meitä muita paremmin huomioon ja tuo myös selkeästi omia toiveitaan esille (mitä ei aiemmin niin tuonut). Hänestä on myös tullut parempi työntekijä, ainakin palautteesta päätellen. Hän on itse eroperheestä.
Minä voin huonommin nyt mitä ennen tätä. Jos yrittäisen keskittyä omaan "paranemiseen" irrallaan miehestä. Keskittyisin vain itseeni. Ihminen, joka tuntee omat psyykensä osa-alueet pystyy myös ehkä ymmärtämään muita. Toi oli hyvin sanottu Ihmisiä voi rakastaa, vaikka heidän tekosiaan ei sietäisikään (eikä kuulu sietää kaltoin kohtelua).
Näyttäisi, että "pohjakosketus" on käyty, sen jälkeen on suunta ylöspäin. Näin minulla meni. Kaikki olisi pitänyt jo olla hyvin, mutta pahaolo jatkui. Kunnes päätin kääntää uuden lehden ja katsoa homman loppuun. Elän tätä päivää, tässä hetkessä enkä vatuloi vanhoja.Yllätys, oloni koheni ja olen tosi kiitollinen, etten tehnyt liian nopeaa päätöstä erota. Oma mieli on pahin, mutta myös parantavin.
jatkoa sinulle ja perheellesi.