Niinhän suurin osa ihmisistä vannoo. Kerrasta poikki ja uskoton osapuoli ulkoruokintaan alta aikayksikön!
Kuinka moni teistä on oikeasti näin jaksanut tehdä? Usein se uskottomuus iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, laumauttaa mielen ja hyydyttää veren suonissa. Töihinkin pitäisi kuitenkin jaksaa, vaikka ei saa itkusta umpeenmuurautuneita silmiään auki. Arkea pitää myös jaksaa pyörittää, siivota ja käydä kaupassa, vaikka ei jaksaisi kuin maata sängyssä peiton alla ja odottaa, koska tuskasta tykyttävän sydämen kipu edes vähäksi aikaa hellittää.
Sitten pitäisi jaksaa vielä kääriä hihat ja myös henkiset hihat, heittää puoliso ulos, tai etsiä oma asunto. Jaksaa uuden alkuun yksin ilman puolison tuttua ja turvallista tukea? Tämä on niin hirveä stressitila, että jos selviää sairastumatta, niin on jo voiton puolella. Kuinka sitten jaksaa muut käytännön asiat?
Onko ihminen ihan säälittävä, jos ei kertakaikkiaan vain jaksa, ja on helpompi jatkaa entisellään, tosin romuttunein sydämin ja ilman uskoa tulevaisuuteen. Entä auttaisiko, jos antaisi ajan vähän kulua ja totuttelisi ajatuksiaan suureen muutokseen? Vai olisiko se silkkaa itsensä kiusaamista ja se kerrasta poikki niin, ettei jää kiveä kiven päälle, olisi sittenkin henkisesti se terveellisempi vaihtoehto...
Itse olen nyt kallistumassa tuohon vaihtoehtoon "antaa ajan kulua ja totuttelee suureen muutokseen". Ennen elokuun puoliväliä minulla ei ole käytännössä muutenkaan minkäänlaista kapasitettia ottaa aikalisää ja hoitaa käytännön asioista kuin ne kaikkein pakollisimmat. Töissä on tuplaprojektiputki päällä ja jos sen mokaan, niin olen itse ulkoruokinnassa.
Miten te muut olette toimineet, tai aiotte toimia?
Kuinka moni teistä on oikeasti näin jaksanut tehdä? Usein se uskottomuus iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, laumauttaa mielen ja hyydyttää veren suonissa. Töihinkin pitäisi kuitenkin jaksaa, vaikka ei saa itkusta umpeenmuurautuneita silmiään auki. Arkea pitää myös jaksaa pyörittää, siivota ja käydä kaupassa, vaikka ei jaksaisi kuin maata sängyssä peiton alla ja odottaa, koska tuskasta tykyttävän sydämen kipu edes vähäksi aikaa hellittää.
Sitten pitäisi jaksaa vielä kääriä hihat ja myös henkiset hihat, heittää puoliso ulos, tai etsiä oma asunto. Jaksaa uuden alkuun yksin ilman puolison tuttua ja turvallista tukea? Tämä on niin hirveä stressitila, että jos selviää sairastumatta, niin on jo voiton puolella. Kuinka sitten jaksaa muut käytännön asiat?
Onko ihminen ihan säälittävä, jos ei kertakaikkiaan vain jaksa, ja on helpompi jatkaa entisellään, tosin romuttunein sydämin ja ilman uskoa tulevaisuuteen. Entä auttaisiko, jos antaisi ajan vähän kulua ja totuttelisi ajatuksiaan suureen muutokseen? Vai olisiko se silkkaa itsensä kiusaamista ja se kerrasta poikki niin, ettei jää kiveä kiven päälle, olisi sittenkin henkisesti se terveellisempi vaihtoehto...
Itse olen nyt kallistumassa tuohon vaihtoehtoon "antaa ajan kulua ja totuttelee suureen muutokseen". Ennen elokuun puoliväliä minulla ei ole käytännössä muutenkaan minkäänlaista kapasitettia ottaa aikalisää ja hoitaa käytännön asioista kuin ne kaikkein pakollisimmat. Töissä on tuplaprojektiputki päällä ja jos sen mokaan, niin olen itse ulkoruokinnassa.
Miten te muut olette toimineet, tai aiotte toimia?
Vastaukset 40
Vanhimmat
Minulle toimi parhaiten että mies sai lähteä ulkoruokintaa siksi kun itse vedin happea. Minulle ainakin se toisen katsominen oli liikaa.
Kun aikaa menee päätän mitä tehdä. Mutta kun toinen on siinä vierellä minä ainakin koin että kun vereslihalla olevalle haavalle olisi sivelty suolaa, kirveli niin perkeleesti.
Ei se että toisella oli toinen seksikumppani vaan se kuinka tunteetomasti toinen saattoi pettää ja elää niin kuin mitää ei olisikaan ja kuinka ylimielisesti hän olettaa että pyytämällä anteeksi, homma unohtuu ja vanhaa voi jatkaa kuten ei mitään. Vasta kun heivasin ukon ulos, näin ensimmäisen kerran järkytyksen ja sen vihan miten MINÄ voin olla niin tunteeton että yhdestä ( kiinijäädystä) pettämisestä niin ylireagoin.
Kuten voit havaita päätös kypsyi pikkuhiljaa ja huomsin että yksi pärjään ihan hyvin ja etten taida haluta häntä takaisin koska en usko koskaan luottavani häneen uudestaan. Mutta kuin kiltti koiranpentu mies odottaa sitä anteeksiantoa ( jonka olen jo antanut) sekä takaisinpääsyä( mitä tuskin tulee)
Joka tapauksessa keskity työhön ja kaikkeen muuhun, jätä se parisuhde ja sen tuomat muutokset ( niitä tulee jatkoit tai et saman miehen kanssa, mikään ei palaa koskaa entiseen) ja sen pohtiminen kun alkujärkytys on ohi. Nyt kun on happea saatu niin uskon että jaksan alkaa ajatella sitä elämän muutosta ja avioeroa... tavaroiden jakoa ym...
Juu, ota ihan rauhallisesti. Radikaalit tempaukset ehtii tehdä myöhemminkin, jos sille vielä tuntuu. Rankkaa se on, tiedän itse. Laihduin ja itkin. Oma juttu taitaa kääntyä nyt niin, että jatkamme yhdessä, taidamme kuitenkin olla parhaat toisillemme... Tulipa tehtyä inventaario suhteessamme, ei välttämättä paha, vaikka aika ironista löytää pettämisestä jotain hyvää. Itse olin aina ehdoton, se on siinä, jos pettää-mielipiteineni. Ei se niin yksinkertaista ollutkaan, kun on pitkä yhteinen historia. Enkä ole mielestäni nynny, vaan oikeastaan järki-ihminen. Ja se toinenkin puoliso näyttää muuttuvan, kun antaa vähän ajan kulua, haihtuu hurmos ja oma vanha taitaa näyttää taas hyvältä...
Minua ärsyttävät suunnattomasti ne palstojen kuningattaret ja kingit, jotka tietävät aina, kuinka toimia. Heidän mielestään pettämisen pitää aina johtaa eroon ja ihminen on aina vastuussa omista teoistaan. En voi muuta päätellä, kuin että heillä on pitänyt olla täydellinen lapsuus, rakastava koti, lapsen itsetuntoa tukeva kasvatus, koska ovat aina osanneet vahvan itsetunnon varassa tehdä oikeat valinnat elämässään. Onnea vaan heille! Sitten on meitä, joille elämä ei ole aina ollut niin helppoa.
Avioliitossani on ollut pettämistä. Medän parisuhde koostui seuraavista ongelmista. Minä en saanut positiivista palautetta itsestäni koskaan lapsena ja nuorena. Vanhempani pilkkasivat ulkonäköäni runsaasti ja se sattui, koska asialle en voinut mitään. Menin jo nuorena aivan sekaisin ja hämilleni, jos joku osoitti kiinnostustaan minua kohtaan, koska niinhän ei pitänyt vanhempieni mukaan käydä. Rakastin sitä, kun minuun ihastuttiin! Sitten tapasin miehen, jonka kanssa menimme naimisiin. Hän toi tullessaan taas miehen mallin perheestä, jossa äiti oli hoitanut perheessä kaikki tunneasiat. Mieheni oli avioliitossa kuin kuollut lahna. Eli mieheni ei osannut antaa minulle huomiota, ja sitä minä olisin tarvinnut. Jos olisin saanut kokea välittämistä, olisin osoittanut sitä myös miehelleni. Vuosien kuluttua tapasin miehen, joka rakastui minuun ja aloitimme suhteen. Lopetin sen sitten myöhemmin, koska en halunnut kuitenkaan ottaa eroa miehestäni.
Asiat ovat nyt kunnossa avioliitossani. Olisimme olleet todella tyhmiä, jollemme olisi sallineet toisillemme, että voimme tehdä virheitäkin ihmisinä, ja silti meitä ei äänestetä ulos. Mieheni on opetellut rakastavaksi, samoin minä. Minä olen kasvattanut itseni rakstamaan myös itseäni. Emme olisi voittaneet mitään kumpikaan, jos emme olisi paneutuneet pettämisen kärjistämiin ongelmiin. Nyt me olisimme kumpikin todella mukavia, viisaita ja rakastavia kumppaneita, jos etsisimme uudet puolisot. Mutta siihen ei ole tarvetta. Meillä menee hyvin. Paremmin ei voisi mennä.
Mieheni ei toiminut oikein, kun hän ei osannut osoittaa rakastavansa minua. Minä en toiminut oikein, kun en osannut selvästi sanoa, mitä mieheltäni kaipasin. Vika ei ole käsitykseni mukaan koskaan vain toisessa osapuolessa. Meillä oli todella köyhät opit parisuhteessa elämiseen kodeistamme.
Mitä meidän pettureiden pitäisi tehdä? Minun nuoruudessani ei edes tunnettu sanaa terapia. Olisiko minun pitänyt tappaa itseni, jotta olisin toiminut näiden halki-poikki-pinoon neuvojien ihanteiden mukaan? Vai eristää itseni jollekin spitaalisten saarelle? Sanokaa nyt te, jotka aina tiedätte vastauksen!
Jos olisi kerrasta poikki, ei esimerkiksi minun työpaikallani olisi naimisissa enää kuin pari hassua paria. Niin paljon syrjähyppyjä ihmiset, sekä naiset että miehet, tekevät.
Näin se menee täydellisiä ei olla, upeaa kun ymmärtää sen ja näkee virheet myös itsessään.
Minäkin olen valinnut parisuhteemme jatkamisen, on helppoja päiviä ja sitten helvetin vaikeita. Ihanaa kun täällä on tälläisiäkin kirjoituksia.
Yhdessä pysyminen vaatii kyllä paljon enemmän kuin kerrasta poikki. Ja miten sitä voisi jättää edes yrittämättä kun sitä helvatin rakkauttakin vaan vielä on.
Jokainen lähtee aina omista lähtökohdistaan. Ja ne lähtökohdat (tausta, geenit, ympäristö, kokemukset) ovat hänen perustansa, josta ponnistaa. Mielipiteet antavat meille turvaa ja ne toimivat ohjeena. Tilanteen muututtua, meillä on kuitenkin oikeus muuttaa myös mielipidettämme. Omia mielipiteitään tulisikin esittää toteta itselleen. Mutta helposti nämä meidän mielipiteet esitetään totuuksina myös muille, koska ovathan ne totta esittäjälle sillä hetkellä. Eihän lestadiolaisetkaan ilkeyksissään kierrä koteja, vaan koska he ovat tosiaan löytäneet sen totuuden, he haluavat, että muutkin löytävät. Se on vastaanottajan vastuulla punnita, että olisiko toi toisen totuus myös minun totuuteni, vai onko minulla joku muu totuus, ei vähemmän oikea, tai parempi, mutta minun totuus.
tietenkään itse toivo mitään tuollaista kerrasta-poikki käsittelyä, sehän on päivänselvää! Miksi ihmeessä toivoisi, tottakai sitä itsekin haluaisi anteeksi kaikki mokat mitä on elämässään tehnyt.
"Mitä meidän pettureiden pitäisi tehdä?"
eihän kyse ole siitä mitä pettureiden pitäisi tehdä, heidänhän kannattaa toivoa anteeksiantoa. kyse on siitä mitä _petetyn_ pitäisi tehdä.
minä ainakin aion moisessa tilanteessa tylysti kiskaissa nekkuun jokaista asianomaista.
Ps sun miehes on munaton nyhverö, kun on hyväksynyt että vaimo saa ottaa välillä vierasta melaa mekkoon
"Ps sun miehes on munaton nyhverö, kun on hyväksynyt että vaimo saa ottaa välillä vierasta melaa mekkoon"
Hei, tässä on kuulkaa asiaa! NIH! Missä on nykyajan alfa-urokset?
No nytpä löytyi täydellinen mies. kun noin jyrkästi voit suhtautua toisten epätäydellisyyteen, niin sinä vissiin olet täysi kymppi. Olet vissiin totaalisesti naisen toiveet huomioon ottava rakastaja, et tee ylipitkiä työpäiviä, teet teillä kaikki kotityöt ja hoidat lapset eikä sinulla ole koskaan iltoja poikaporukassa epämääräisille pikkutunneille asti. Kuuntelet naistasi, osaat puhua ja pussata ja olet aina valmiina täyttämään naisesi toiveet. Miten me olemme selvinneetkään ennen kuin sinunlaisesi miehet ilmestyivät markkinoille!
"No nytpä löytyi täydellinen mies."
Enpä tiennytkään että uskottoman vaimon hakkaaminen ja ulosheittäminen tekee miehestä täydellisen.
"Miten me olemme selvinneetkään ennen kuin sinunlaisesi miehet ilmestyivät markkinoille!"
tyypillisesti olette naineet jonkun petturin tai juopon, jonka jälkeen olette itkeskelleen ystävättärillenne "kuinka kaikki miehet ovat sikoja".
En tiedä, mikä on, mutta mun mielestä tämän herran kommentit olivat vallan virkistäviä; ainakin naurahdin ääneen nämäkin vastaukset lukiessani, varsinkin tuota viimeistä lausetta. Ehkä siinä on jotain perääkin..? Mutta väkivaltaa en suvaitse missään muodossa.
minä heitin avokin pihalle, ainoa asia mitä mietin, oli se kuinka asiasta ilmoitetaan. sekuntiakaan en miettinyt olisiko meillä ollut mahdollisuuksia jatkaa.
eka viikko töissä oli vähän keskimääräistä tehottomampi, mutta ei merkittävästi. kyllä vitutti kun oli muutenkin töissä hirveä kiire ja tiukat aikataulut. en päässyt edes vahtimaan avokin poismuuttoa, ettei se vohki mitään, kun ei ollut aikaa irrota töistä sitä vertaa.
On ihan totta, että on tyhmää ennakolta sanoa, että se on sitten kerrasta poikki. Eihän ihminen tosiaan voi etukäteen tietää, miten toisen uskottomuuteen reagoi. Ainahan se riippuu tilanteestakin. Monet, jotka uhoavat laittavansa kerrasta poikki, eivät tosipaikan tullen pystykään tekemään sitä.
Toinen ääripää on sitten nämä yltiösuvaitsevaiset, jotka hehkuttavat, että kyllä he ainakin antaisivat kumppanilleen syrjähypyn anteeksi. Niinkään ei kannata etukäteen sanoa, koska anteeksianto voi sitten tosipaikan tullen olla vaikeampaa kuin luuleekaan.
Jos minulta kysyttäisiin, miten toimisin, jos kumppani jäisi syrjähypystä kiinni, vastaisin vilpittömästi ja rehellisesti: "En tiedä. Sen näkisi sitten".
Meillä on sovittu yhdessä että jos toinen käy vieraissa niin se on sitten petetyn käsissä miten edetään.. Luultavasti suhde loppuisi siihen, sillä meillä suhteen perusta on luottamus. Tuleepahan mietittyä perusteellisesti mitä on vaarassa menettää jos syrjähyppyyn lähtee..!
Meillä toitotettiin liput liehuen ja torvet soiden juuri tuota samaa.
Pettämistä se ei valitettavasti estänyt ja pettäjä sanoi, että kuten sovittu, saat sinä siis päättää jatketaanko vai ei. Hänelle kumpikin vaihtoehto sopi hyvin. Jos pidin hänet niin hyvä, jos potkaisen pihalle, niin onhan hänellä se salasuhde, jonka luona jatkaa siitä mihin me jäimme.
Minun vaihtoehtoni sen sijaan oli joko jatkaa sielu vereslihalla pettäjän kanssa, tai sielu verseslihalla yksin.
Parempaa onnea teille.
"meillä suhteen perusta on luottamus"
No, sitä korkeammalta tipahtaa, jos tilanne tule eteen. Loppujen lopuksi harva edes luottaa itseensä niin paljon, että voisi koko elämänsä välttyä kaikilta kiusauksilta.
"Tuleepahan mietittyä perusteellisesti mitä on vaarassa menettää jos syrjähyppyyn lähtee..! "
Toivottavasti ette käytä alkoholia, matkustele työn tai loman puitteissa yksin ja välttelette illanviettoa jossain ilman omaa kumppania. Tosiasiassa pettäminen on yleisintä juuri tilanteessa, jossa harkintakyky on hyvinkin kaukan, kuin jossain toisen ihmisen elämässä. N. 50% kumppaneista pettää puolisoaan, n. 89% haaveilee siitä ja n. 70% prosenttia jo elämää nähneistä on pettänyt jotain kumppaniaan ainakin jollain lailla.
Rakastan ja kunnioitan miestäni niin paljon että olen päättänyt etten ainakaan minä häntä petä. Jos alkaa mennä niin huonosti että pettäminen on lähellä niin silloin erotaan tai yritetään korjata suhde (kyllä sen nimittäin huomaa kun alamäki alkaa ja yhteys pätkii). Ihastumisiahan aina tulee parisuhteessa olevillekin, mutta asian eteen ei kannata tehdä mitään, sillä tuskin näin kaikinpuolin ihanaa miestä maailmassa voi toista olla. Ihastumisen tuoman vipinän voi kohdistaa mielummin omaan kumppaniin eikä ihastumisen kohteeseen. Kiusauksia toki joskus on ja humalassa estot ehkä hieman alenevat, mutta minusta on paskapuhetta kun puolustellaan että "olin niin kännissä etten tajunnut mitä tein"- sehän on silti itse tehtyä ja ihan omasta Halusta ja Päätöksestä on vieraissa käyty. Jos on ollut niin sekaisin päästään ettei ole tajunnut koko tilannetta niin sehän on raiskaus tai seksuaalinen hyväksikäyttö ainakin ja on syytä lähteä poliisin puheille?
Mieheni isä petti vaimoaan ja mieheni on tuntenut sen tuskan mitä tuollainen toiminta aiheuttaa perheelle. En ikinä halua tuottaa samanlaista kipua hänelle omalla toiminnallani. Myös tästä syystä mieheni on erittäin pettämis-vastainen. (ja jos joku nyt haluaa ajatella ettei se omena kauas puusta putoa niin ajatelkoon.. ) Jos suhteessa ei ole 100% luottamusta niin en voi sitoutua siihen 100%, koska silloinhan minun on aina varauduttava siihen että minua satutetaan ja pidettävä omia puoliani, eikö? Tällöin en pysty myöskään antamaan kaikkeani päinvastoin kuin nyt.
Uskomme siihen että molemmilla on oltava myös oma elämänsä, omaa aikaa ja ystäviä ym. mutta henkisesti olemme 100% "antautuneet" toisillemme. Emme rajoita toisemme menoja: käytämme toisinaan alkoholia, matkustamme työn ja lomankin puitteissa yksin ja illanviettoakin ystävien kanssa (ilman kumppanin mukanaoloa) harrastamme molemmat useinkin.. Kun on pettämisestä etukäteen puhuttu niin todella tulee mietittyä mitä kaikkea menettää jos menee hölmöilemään, ja se pienentää kummasti kynnystä edes lähteä mukaan tilanteisiin joissa jotakin ikävää voi tapahtua (ja kännispäissäänkin on ihan yhtä hyvin tiedossa tämä asia).
Realisti kun olen, tiedän että ainahan on mahdollista että pettäminen tapahtuu, toista ei voi omistaa eikä tuntea kokonaan. Tällä hetkellä se tuntuu kuitenkin todella epätodennäköiseltä. Olenkin aina sanonut miehelleni, että ihmiset muuttuvat ajan myötä, mutta meidän on pidettävä huolta että muutumme yhdessä. Tarkoitan tällä siis sitä että meidän on hoidettava suhdettamme jotei käy niin että yht' äkkiä huomaamme että olevamme aivan vieraita ihmisiä toisillemme.. Yhteys on siis pidettävä auki, ja se onnistuu vain yhteistä aikaa viettämällä ja keskustelemalla.
En halua ajatella koko ajan "mitä jos" ja epäillä kun ei minulla ole siihen mitään syytä. Sehän juuri tuhoaisi luottamusta ja mahtavaa suhdettamme. Ja jos niin ikävästi tulee käymään että jompikumpi pettää, niin en silti kadu että olen luottanut, sillä tämä on paras tunne maailmassa kun rakastan täydestä sydämestäni ja olen näin läheinen mieheni kanssa. Ja uskon että jos toinen meistä ajautuu vieraan syliin niin silloin on jo muitakin syitä erota (kuten esim. se ettei enää kunnioita ja rakasta toista täydestä sydämestään, puheyhteys on menetetty). Tämän tunteen kerran kokeneena en enää tyydy vähempään..
Miksi siis pettäisin kun minusta tuntuu että minulla on jo unelmieni mies, ja keskustelujemme perusteella uskon että mieheni tuntee samoin. Miksi riskeeraisimme loistavan suhteemme hetken huvittelun vuoksi joka ei todellisuudessa olisi kuitenkaan mitään yhtä mahtavaa mitä meillä on keskenämme? Lähes 10 vuotta olemme jo olleet yhdessä ja en voi uskoa kuinka toista voi rakastaa aina vain enemmän.. =) Töitä ja sitoutumista se vaatii molemmilta, on hyviä ja huonoja aikoja, mutta rakastaan ei koskaan saa pitää itsestäänselvyytenä.. Kun Molemmat näkevät vaivaa ja panostavat suhteeseen, rakkaus kasvaa eikä ole tarvetta katsella tai kokeilla muita kumppaniehdokkaita!
Ihan kuin olisin itse tuon kirjoittanut tuon teorian. Vielä kaksi viikkoa sitten... :-(
Juu, en minullakaan ollut tarvetta pettää sitä upeaa miestä. Ai että se oli ihanaa aikaa silloin. Me kaksi ikuista rakastavaista. Paitsi kaksi viikkoa sitten meni todella kammottavalla tavalla matto jalkojen alta ja samalla koko lattia. Ei tätä painajaista usko kukaan, jos ei itse koe.
Mutta onnea teille!
avioliitto toimi noin, kadehtittavan onnellinen jopa appiukon mielestä(joka on päivittäin ollut meidän kanssa tekemisissä). Puheyhteys toimi, asiat jaettiin, oli seksiä, oli sopivasti intohimoa, harrastettiin yhdessä ja erikseen, puoliso oli tuki, turva ja uskottu, oli kunnioitusta ja arvostusta. Niin vain kävi, että mies petti.. Edelleen mies on sitä mieltä, että parempaa vaimoa ei voisi olla...niin 29 vuotta avioliittoa takana. Lapsuudessani Isäni petti äitiäni ja samoin olen minä päättänyt etten koskaan aiheuta sellaista tuskaa kenellekään(saatikka olisin kakkosena!!!) ja periaatteeni on ollut aina kerrasta poikki. Lisäksi mieheni on kuulunut ehdottoman suoraselkäisiin ja luotettaviin miehiin. Nyt olen vaikean päätöksen edessä. Mainittakoon vielä, että miehen syyt pettämiseen löytyvät miehen omasta korvainvälistä ja lapsuuden rikkonaisuudesta. Ja kyllä, luottamus on ollut yli 100%. Ollako vai ei..
"N. 50% kumppaneista pettää puolisoaan, n. 89% haaveilee siitä ja n. 70% prosenttia jo elämää nähneistä on pettänyt jotain kumppaniaan ainakin jollain lailla."
tilastoja revitään hatusta. 35% ihmisistä tietää tämän.
Niinhän se on, koskaan ei voi olla varma muista kuin itsestään.. olen pahoillani puolestasi kuin myös kirjoittajan "been there seen it" ! Tiedän että nämä ovat vaikeita asioita, eikä päätös varmastikaan ole lainkaan yksinkertainen kun tosipaikka tulee.. Vastaavassa tilanteessa luulen, että en pystyisi jatkamaan mieheni kanssa, sillä kaikki mitä suhteessamme eniten arvostan olisi tuhottu. Tottakai elämä olisi yhtä helvettiä pitkän aikaa ilman häntä, mutta vielä pidempi helvetti meillä olisi edessämme yhdessä mikäli en pystyisi koskaan antamaan anteeksi. Tuollaisen tapahtuman jälkeen ei koskaan saa takaisin sitä mitä suhde on kerran ollut.
Jos on kykyä anteeksiantoon niin hyvään suhteeseen on vielä mahdollisuus, joskin erilaiseen kuin "silloin ennen". Uskon että surunne on samanlaista kuin silloin kun joku läheinen on kuollut, epätoivoista menetyksen surua ja koko elämä pirstaleina.. Olkaa kuitenkin kiitollisia että olette saaneet kokea sen suuren onnen tunteen, joka on varmasti ennen tätä ollut kaiken arvoista. Sitä ei varmaankaan ole mahdollista saada takaisin, mutta kukaan ei sitä tunnepankistanne ja muistoistanne myöskään koskaan voi ottaa pois. Monet eivät koskaan koe sellaista rakkautta koko elämänsä aikana, myös se on surullista. Ja myös se pitää paikkaansa että mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi on luopumisen tuska..
kiittää fiksusta kirjoituksestasi. Siltä se alussa tuntui, vaikka miten tekisi niin vastassa olisi helvetti, jota itse ei ole valinnut. Sekin on totta, että olen todella kiitollinen vuosikymmenistä, jolloin olen saanut olla onnellinen. Muutama vuosi aikaisemmin olin todennut anopilleni, miten eräänä elokuun yönä, kun en saanut unta istuin verannallamme mieheni kylpytakkiin kääriytyneenä tähtitaivaalle katsellen ja mietin miten minua on siunattu, hyvä rakastava mies, ihanat lapset ja työ jossa voin sanoa olevani omalla alallani. Onhan minulla vielä paljon:)
Huoh ja kiitos, kirjoititte kaikki paljon mietittävää laidasta laitaan.
Voihan sitä yrittää pettämisen jälkeen ja odottaa. Mutta montako on täällä tapausta jossa pettäminen onkin jatkunut kuitenkin pölyn laskeuduttua, itselleni kävi niin vaikka luulin että kuinka selvitään kaikesta ja uskoin silloin olevamme vahvoja kun uskallamme yrittää ja kuinka ihanaa meillä oli. Mies tosiaankin kesti terapeutit, minun raivoamiset ja kaiken, mutta kuitenkin parin vuoden päästä sama tilanne tulikin esiin oli ilm jatkanut suhdetta miltei heti. Itse koen asian nyt niin, että halusin uskoa kaiken parantuvan suhteen ja kun oli sitä rakkauttakin niin paljon ja historiaa takana. Työpaikallani olen myöskin nähnyt miten nämä suhteet jatkuvat pölyn laskeuduttua vanhan tuttavuuden tai uuden kanssa, aika vähän puhutaan siitä, kuinka monelle näin käykään sitten kuitenkin lopulta, vaikka eihän se ole väärin uskoa sillä hetkellä kaiken jääneen taakse uskoinhan siihen itsekkin ja ymmärrän myöskin kuinka tärkeää se on todistaa muille tämä aisa, mutta se kääntöpuoli kun kuitenkin näyttäisi myöskin usein olevan, että kaiken korjaamisen jälkeen onkin tilanne taas sama, harva täällä on kirjoittanut näistä pettymyksistä ja siitä varmuudesta mitä tunsi silloin kun yritettiin uudellee ja kuinka varma on ollut onnistumisesta ja puolison muuttumisesta ja kaikesta, tällaisiakin tarinoita olisi myöskin kiva kuulla ja saada saman kokeneiden tuntemuksia asioista. Ei aina sitä vakuuttelua kuinka onnistutaan onko ykkönen parempi kuin kakkonen jne....
Kerrasta poikki ja ulkoruokintaan on liian jyrkkä varmasti. Harva taitaa niin tehdä? Helppo sanoa niin, jos ei ole tullut koskaan petetyksi. Sitten kun tulee petetyksi, sitä todellakin on niin rikki ettei jaksa edes heittää toista pihalle. Sitä antaa anteeksi. Itse annoin monta kertaa anteeksi. Jossain vaiheessa vain ei enään jaksanut antaa anteeksi, vaan ero oli enään ainoa vaihtoehto. Toinen osapuoli, pettämisistään huolimatta, väitti rakastavansa eikä olisi millään halunnut erota. Siinä vaiheessa huomasi mitä oli menettänyt omilla teoillaan. Pettäjän ei ole helppo uskoa, että toinen oikeasti jättää pettämisen vuoksi, "ne toiset naiset eivät merkinneet mitään". Ilmeisesti minäkään en merkinnyt mitään kun pettää piti. Toki syytä oli myös minussa, en katso olevani syytön siihen että mies petti.
Sitten kun lopulta päätin erota, senkin ajatuksen kypsyttämiseen meni monta kuukautta. Ei sellaista elämänmuutosta hetkessä halua tehdä. Eroa pohtiessa miettii kaikki hyvät ja huonot puolet avioliitosta. Tekee surutyötä ja valmistautuu selviämään ilman tuttua ja turvallistakin puolisoa. Ero on niin iso muutos, varsinkin jos on lapsia, ettei kai kukaan tee sitä hetkessä. Vaikka kuinka elisi tunnemyrskyssä pettämisen tullessa julki. Ne parit, jotka eroavat ovat varmaan lähes kaikki miettineet eroa pitkään. Ei pidä syyllistää pettäjän jättäjää, ei hän sitä päätöstä kevyesti tee. Ei varmaan niin kevyesti kuin pettäjä päätti hypätä vieraaseen petiin. Yleensä sitä puolisoakin yhä edelleen rakastaa ainakin jollain tasolla, jo pelkästään se tekee avioerosta kipeän. Ne rakastavat tunteet eivät kuole koskaan kokonaan. Mutta joskus avioliitto ei vain toimi, siinä ei anteeksi annot ja peiliin katsomiset auta. Helppo syyttä vain toista erosta, mutta kyllä eroonkin tarvitaan kaksi.
..Yleensä täällä pettämiskirjoittamisen takana on nainen, joka antaa anteeksi ja jatkaa liittoaan. Mut kuinka moni petetyistä miehistä antaa loppujen lopuksi anteeksi ja pitää vaimokullastaan kiinni. Kyl mies ei sitä kestä yleensä, että omaan vaimoon on kajonnut joku muu. Ero tulee ja mies lähtee..oli historiaa tai ei. Jos on hyvännäköinen vielä se petetty kumppani, niin kyl uusia naisia löytää. Nössykät jää vaimojensa helmaan tai muuten huononitsetunnon omaavat...avioliitto ei vain kaikille sovi.
on helpompaa.
jos muuten tuntuu mahdottomalta laittaa kerrasta poikki, niin ei sitä vaimoa tarvi yleensä kuin kerran lyödä kunnolla keskelle naamataulua, niin ottaapi jalat alleen eikä tule takaisin, vaikka itsellä heikkona hetkenä tuntuisi että voisi ehkä sittenkin antaa anteeksi.
silleen minä aion tehdä jos löydän itseni moisesta tilanteesta. poltetun maan taktiikka, se on parasta mitä mies voi tehdä. eikä ne vaimon krokotiilinkyyneleetkaan auta, kun sillan on lopullisesti poltettu takana.
Kuinka paljon aiot jatkossakin kestää valehtelua ja asioiden vääristelyä.
Toisille se ei ole niin iso juttu ja pystyvät unohtamaan. en tiedä anteeksiantamisesta, ehkä.
Itse olen nainen ja kyllä olin ehdoton ja heti kun kuulin miehen touhuista lähdin, siis kyllä se on ihan omassa päänsisässä se miten antaa itseään kohdella. Olin myös hyvin tietoinen ihmisten mielipiteistä ja en tosiaan saanut hurraa huutoja nopean ratkaisuni suhteen.
Miestä monet säälivät kun jäi yksin raukka, hyvä mies.
Lapset 5, 3 ja 1,5vuotiaat pakkasin autoon ja vaan lähdin pyynnöistä huolimatta ei palattu.
Loukkaus oli riittävä syy minulle tehdä päätös miehen jättämisestä.
Ehkä se sitten jonku mielestä oli se helpoin ratkaisu silti se oli minun mielessä ainoa ratkaisu.
Sosiaalitoimiston kautta menin vuokra-asuntoa ruinaamaan kun ei mummulassa voi kauan notkua
3 pienen kanssa.
vaatii rohkeutta!
Olet rohkea nainen ja vahva täytyy sanoa, itse kun ei tullut noin rivakasti toimittua aikanaan. Otit todella vastuun omasta elämästä etkä epäröinyt, kunpa itse olisin osannut enkä pitkittänyt asiaa ja vaikeimman kautta käynyt kaikkea läpi.
Kirjoitat asiaa ja ilmeisesti olet aika taistelijaluonne.
Ei mikään pelkurinteko!
Omasta kokemuksestani voi melko varmasti sanoa että on kahta tyystin erilaista pettämistä. Aikaisemmissa suhteissani yksi mies petti minua humalaspäissään kun olin kaksi viikkoa matkoilla. Oli lähtenyt kavereiden kanssa pitkästä aikaa bilettämään ja törmännyt siellä seksikkääseen naiseen ja humala oli vienyt arviointikyvyn ja he päätyivät sänkyyn. Mies tunnusti heti kun palasin, ja itki ja katui. Tarvitsin hetken aikaa miettiä, mutta päätin jatkaa hänen kanssaan. Mies tuntui oppineen läksynsä, ja sanoi että alkoholi ei kuitenkaan ole mikään tekosyy. Hän sanoi että nyt nyt kun oli miettinyt asioita, hän osasi myös humalassa palauttaa asiat mielessään tärkeysjärjestykseen, ja kieltäytyi jos joku yritti lähennellä. Mies pysyi uskollisena.
Toisessa aiemmassa suhteessa mies petti harkitusti. Epäilin sitä pitkään ja pelkoni toteutui. Hänellä oli ollut toinen nainen puolitoista vuotta, ennenkuin tunnusti ystävänsä pakottamana. Naiivina ajattelin että tunnustus tarkoittaisi myös katumusta. Hän anaeli anteeksiantoa ja kohteli hyvin ja huomioi tavallista enemmän. Ajattelin että kaikki alkaisi jotenkin puhtaalta pöydältä. Kaikki tuntui menevän hyvin ja olo oli melkeinpä yhtä rakastunut kuin suhteen alussa. Mutta arki alkoi taas tuntua, ja mies etääntyä. Vuoden päästä mies jäi rysän päältä kiinni, ja saman naisen kanssa! Silloin silmissä musteni hetkeksi, tajusin millaisen ihmisen kanssa olen elämääni elänyt, kaikki oli ollut valetta. Hän oli kokoajan rakkauden vakuutteluista huolimatta tavannut toista naista. voin sanoa että tunteet olivat sillä hetkellä lieväti ristiriitaisia, enkä meinannut uskoa sitä todeksi. Tunsin itseni niin tyhmäksi. Mielessä vilisi vaihtoehdot mitä tehdä, hetkellisesti jopa pohdin että ehkä mies nyt tajuaisi olla uskollinen kun näkee kuinka paljon minuun sattuu. Kaikkea sitä ajattelee kun yrittää pitää maailmankuvansa ennallaan. Jonkun aikaa harkittuani päätin että en halua elää sellaisen limanuljaskan kanssa, ansaitsen ja lötdän kyllä parempaa. Ja niin kävikin. Nykyään vaistoan jo kaukaa valehtelvat ja epärehelliset ihmiset. Enää ei ole siniset silmät. Entisellä miehellä on nykyään sormus sormessa, mutta tulee toisinaan vastaan sormukseton tuttu toinen nainen kainalossa. Toiset osaavat katua, toiset haluavat kaiken itselleen ja kuvittelevat sen vielä ansaitsevansa koska ovat ovelia.
Meilläkin mies itki ja katui ja hänen sydämensä vuoti lohduttomana verta minun tuskaani sivusta seuratessaan. Minä oikeasti uskoin, että hän sai shokkiterapiana järjenpalautuksen.
Koko juttu alkoi tiistaina illalla. Olin liian tuskainen, itkuinen ja hermoheikko mennäkseni töihin keskiviikosta perjantaihin. Lauantaina jouduin pakon edessä lähtemään erääseen työpalaveriin mukaan. Se kestäisi piinalliset viisi tuntia, 10 - 15:00.
En saanut sinä yönä nukuttua, joten aikaisin sunnuntaina epäluulon vallassa tarkistin miehen kännykän, hän oli asettanut siihen koodatun näppäinlukon. Ahaa. Pengoin esiin hänen liitymänsä paperit ja alkuperäisen pin-koodin. Otin akun ensin hetkeksi pois ja käynnistin puhelimen pin-koodilla uudelleen ja näin puhelin oli nyt lukitsematon. Siellä oli mieheltä perjantai-illalla lähetetty tekstiviesti "Hei :-) Olen vapaalla jalalla huomenna kello 15 saakka. Missä tavataan? ;-)" Soitin kyseiseen vieraaseen numeroon, joka oli tallennettu oudosti paikallisen jalkapallokentän nimellä, eikä kenenkään henkilön nimellä. Sieltä vastasi uninen nuoren naisen ääni.
Sain kuulla pettämisestä parhaalta kaveriltani seuraavana päivänä, avovaimoni olu ollut toisen kaverini kanssa. Otin hänen kamat ja vein eteiseen. Kun tuli kotiin, näytin ovea. Itki ja otti kamansa enkä ole sitä tekoa katunut hetkeäkään.
Tämä on hyvä ratkaisu teille sellaisille, joille ei ole seksiä enempää ollutkaan tunteita puolisoanne kohtaan. Mitään ei menetä, kun mitään ei ole ollutkaan. Kipeitä taitaa olla todeta se, että itse ei sittenkään ole ollut täydellinen tai edes riittävä toiselle, koska on pitänyt puolison kääntyä vieraiden puoleen. Kirpaiseehan se! Vittu, mä en ookkaan täydellinen!!!
"Tämä on hyvä ratkaisu teille sellaisille, joille ei ole seksiä enempää ollutkaan tunteita puolisoanne kohtaan. Mitään ei menetä, kun mitään ei ole ollutkaan."
rakkaudella voi perustella täydellisen passiivisuude ja idiotismin.
nainen joka pettää, on miehelle täysin arvoton. kaiken lisäksi kun petos on samantien koko kaveripiirin tiedossa, ei semmoisen naisen kanssa voi enää julkisella paikallakaan näyttäytyä.
haluaisitko itse seurustella huoraksi tunnetun naisen kanssa?
miehen on oltava valmis tekemään kovia päätöksiä. jos nainen pettää, se on heitettävä ulos ihan sama mikä tilanne on ollut, oli lapsia tai taloa taikka ei. ei sillä ole mitään väliä.
"Kipeitä taitaa olla todeta se, että itse ei sittenkään ole ollut täydellinen tai edes riittävä toiselle, koska on pitänyt puolison kääntyä vieraiden puoleen. Kirpaiseehan se! Vittu, mä en ookkaan täydellinen!!!"
niinpä. eihän tuosta voi vetää muuta johtopäätöstö kuin että jotain puuttuu, ts. tilanteeseen tuskin on olemassa korjausta. siispä siippa samantien ulos vaan, ennenkuin pettää uudelleen.
Mies/nainen, joka heittää toisen ulos pettämistilanteessa paljastaa myös sen lisäksi, että hänellä ei itsellään ole elämää, ei siis seiso omilla jaloillaan. Jo on itsetunto heikoissa kantimissa, jos se yhdestä pettämisestä musertuu. Jo on itsetunto heikoissa kantimissa, jos kavereiden mahdolliset mielipiteet vaikuttavat asiaan! Ja tiedoksi: huora on vasta sitten, kun seksistä ottaa maksun. Ei ennen.
"Mies/nainen, joka heittää toisen ulos pettämistilanteessa paljastaa myös sen lisäksi, että hänellä ei itsellään ole elämää, ei siis seiso omilla jaloillaan"
Mitä ihmettä???? Eikö se pikemminkin ole täysin päinvastoin, kun kerran uskaltaa elää yksin?
ei seiso omilla jaloillaan...hmpfh.
"Jo on itsetunto heikoissa kantimissa, jos se yhdestä pettämisestä musertuu. "
eihän tuolla ole mitään tekemistä itsetunnon kanssa, vaan kumppanin luotettavuuden. jos pitää luotettavuutta tärkeänä niin sitten pitää, ei se itsetunto tai sen puute asiaa miksikään muuta.
" Jo on itsetunto heikoissa kantimissa, jos kavereiden mahdolliset mielipiteet vaikuttavat asiaan!"
ja on ihan höpöhöpöä väittää etteikö ne vaikuttaisi. tottakai ne vaikuttaa, myös siihen suuntaan ettei kovinkaan moni kehtaa kavereiden nähden alkaa esimerkiksi vehtaamaan jonkun toisen kanssa vaan niitä sivusuhteitakin piilotellaan kaikkien katseilta.
tässä tämä taas nähdään. miksi se on naisille niin helvetin tärkeätä että kaikenmaailman uskottomuudet pitää antaa anteeksi? sitten taas hetken päästä itketään sitä että miksi miehen pettämiseen suhtaudutaan niin paljon lievemmin. nii-in, miksiköhän? olisko siksi koska naisten mielestä "Mies/nainen, joka heittää toisen ulos pettämistilanteessa paljastaa myös sen lisäksi, että hänellä ei itsellään ole elämää, ei siis seiso omilla jaloillaan"
jos taas itse pelkäätte, että saatte reissujenne jälkeen mieheltänne lättyyn ja kenkää, niin älkää jakako sitä tuheroanne ympäriinsä! niin helppoa se on!
ja edelleen pettävä vaimo on miehelle nollan arvoinen.
Minä olen kostonhimoinen ihminen. Nainen. Ensimmäinen tunteeni tilanteessa, jossa minua on jollain lailla petetty on aina VIHA. Samoin, jos puolisoni kohtelisi minua väkivaltaisesti, tuntisin ensimmäisenä juuri vihaa tätä henkilöä kohtaan, joka kohtelee minua näin. Ja vaikka tilanne olisikin se, että olisimme olleet kymmeniä vuosia yhdessä ja meillä olisi yhteisiä lapsia, jolloin olisin ensiksi surullinen ja epätoivoinen, tulisi se viha esiin kyynelten jälkeen. Jos mies pettäisi, minulla olisi kolme vaihtoehtoa. Voisin raivostua kunnolla, käydä väkivaltaiseksi. Vahingoittaa häntä, huonossa tapauksessa tappaa hänet. Ei taida kannattaa, mutta tilanteessa se ei olekaan päällimmäisenä mielessä. Tai ehkä voisin kerätä voimani, kaikki itsetuntoni ja -arvostukseni rippeet ja sanoa: ulos. En kestä sinua silmissäni. Pystyisinkö siihen? Tai kenties se viimeisin vaihtoehto, jos suuni puhuu ilman minua ja päästän hänet takaisin luokseni. Sanon antavani anteeksi, mutta en voisi koskaan tarkoittaa sitä. Kerroin olevani kostonhimoinen, minä maksaisin samalla mitalla: pettäisin häntä vuorostani. Sehän ei tietenkään ole kovin hedelmällistä. Mutta keinot tilanteen mukaan: jos olemme olleet yhdessä vasta vähän aikaa, voin hyvin heittää hänet ulos, samoin jos me olemme olleet yhdessä pitkään, mutta meillä ei ole pieniä lapsia. Melko siististi poikki, siitä alkaa ylämäki. Jos taas meillä olisi paljon lapsia tai pieniä lapsia, olisimme olleet aina niin läheiset ja luottaneet, olisimme tunteneet ne kymmenet vuodet ja hän tulisi jättämään minut, sanoisi, että hän lähtee sen toisen kanssa ja että voisin pitää lapset, että hän tekee vielä joskus uusia, tai jotain vastaavaa, saattaisi minut vallata jokin sairas omistushalu, sellainen ajatus, että kuollut mies on parempi kuin toisen mies. Tästä ei seuraisi hyvää minulle, lapsilleni eikä varsinkaan miehelle. Toisen naisen ei kävisi kuinkaan ellen saisi heitä kiinni itse teosta (toinen syy tälläiselle toimintatavalle), sillä minusta pettäjä on aina syyllisempi kuin kakkonen. Ja pettämiseen kostomielessä syyllistyisin vasta ihan lopussa.
Ei ole tässä maailmassa muuta niin heikkoa asiaa kuin miehen kunnia.