Kerron tässä minun tarinani ylipäänsä syömisestä, painon noususta ja laihduttamisesta. Ja ylipäänsä elämästä.
Olin 16-vuotias, kun ensimmäiset ongelmat ulkonäön kanssa alkoivat tulla. Olin lapsena ollut aina rimppakinttu ja todella pieni tyttö. Sitten alkoi tulla naisellisia muotoja ja hieman painokin nousi ja isäni alkoi huomautella asiasta. Aika kiusallisestikin: ettei perseeni mahdu penkille ja olen nin leveä, että... Isäni tarkoitti hyvää, koska halusin saada minut tajuamaan, etten saisi lihota. Mutta minä ahdistuin siitä niin, että aloin pakonomaisesti laihduttamaan (olin siis aivan normaalipainoinen jotain 62-65 kg ehkä, olen n. 164 cm pitkä). Olin lukion toisella kun aloin laihduttamaan. Isäni oli huomautellut asiasta minulle noin vuoden verran sitä ennen. Aloin kysyä häneltä laihdutusvinkkejä. Jätin aamupalat heikolle ja koin syyllisyttä joka suupalasta jonka suuhuni pistin (aamupalan poisjättö ei ollu isän idea, asuin silloin jo yksin). Perheessäni äidiläl on ollut aina painon kanssa ongelmia ja olin siis lapsesta asti kuullut, kuinka isä haukkui äitiä läskiksi, ryhävalaaksi ja vaikka miksikä. En silloin lapsena tajunnut, kuinka valtavasti äiti pahoitti mielensä tästä kaikesta- sitten ymmärsin kun pilkka tuli myös minun osakseni. Alhainen paino oli minulle aina ollut ns. "kunnia-asia", sillä se oli ainoa juttu, mistä minua ei voinut koulussa kiusata. Kaikesta muusta voitiin oikeastaan. Sitten alkoi painosta huomautteleminen kotona ja se oli liikaa. Laihtua piti hinnalla millä hyvänsä. Ja minä laihduin. Kärsin silloin varmasti jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Vähensin kyllä myös ihan järkevästi syömisiä, esim. karkkeja ja annoskokoja ja aterioiden määrää.
No aika kului ja minä pysyin ihan suht samassa painossa, noin 58-60 kg. Mutta pikkuhiljaa paino alkoi lisääntyä. Elämässä oli vaikeita aikoja ja kaikki vaikuttaa tietysti kaikkeen. Vuosi oli n. 2000 silloin. En tiedä mihin painoni nousi, mutta sanotaan näin, että tuli jenkkakahvat ja mahaa ja reisiin hieman. Kasvot myös hieman pyöristyivät.
Sitten hyvä ystäväni sairastui syöpään. Kuljin hänen luonaan sairaalassa, mutta vuoden taistelun jälkeen hän kuoli 24-vuotiaana. Surin niin paljon ystäväni poismenoa ja muutenkin olin alamaissa, niin ruoka ei enää maistunut. Aloin hiljalleen laihtua. Olin enemmän ja enemmän nälässä. Takaraivossa oli tietenkin minulla aina muistuttamassa se, että lihominen on halveksittua (opinhan sen jo hyvin kotona lapsena). Isälläni oli tapana aina säännöllisin väliajoin huomautella painoni mahdollisista muutoksista. Suruaikana ei siis ruoka maistunut. Aloin hiljalleen kasvattamaan ajatusta siitä, että minusta tulisi viimeinkin laiha. Aloin tietoisesti olemaan nälässä. Puolen vuoden jälkeen ystäväni kuolemasta näin jo nälkää suunnitelmallisesti. Aloin laskemaan kaloreita. Yhä enemmän ja enemmän. Lopulta kävin lenkillä ja söin päivässä n. 350-400 kcal. Nälkä oli jotain käsittämätöntä. Laskin kalorit kaikesta, pähkinöistäkin. Söin 8 kpl pähkinöitä ja se vei jo 50 kaloria päivän ruuista. Laihduin tietenkin. Ajatukseni pyörivät vain ruuan ympärillä. Olin sairastunut anoreksiaan, jonka enteitä oli jo nähtävissä silloin kun olin 16-vuotias. Minua punnittiin säännöllisesti, en ollut asian kanssa ihan yksin. Aloin käydä myös syömishäiriöliitto Sylin sivuilla, josta oli minulle valtavasti apua. En tänäkään päivänä tiedä, minkä tasoinen syömishäiriö minulla oli, mutta niin lopulta kävi, että minulla alkoi nälän näkemisestä huolimatta nousemaan paino. Anoreksiasta voi seurata kilpirauhasenvajaatoiminta ja minä sain sen. Eli toisin sanoen syön lääkkeitä siihen lopun elämäni. Kilpirauhasenvajaatoiminta ilmenee mm. siten, että paino alkaa nousemaan. Siitä se minulla huomattiin. En kuitenkaan ole katketa, koska se oli yksi syy, mikä pysäytti hirvittävän nälän näkemisen.
jatkuu...
Olin 16-vuotias, kun ensimmäiset ongelmat ulkonäön kanssa alkoivat tulla. Olin lapsena ollut aina rimppakinttu ja todella pieni tyttö. Sitten alkoi tulla naisellisia muotoja ja hieman painokin nousi ja isäni alkoi huomautella asiasta. Aika kiusallisestikin: ettei perseeni mahdu penkille ja olen nin leveä, että... Isäni tarkoitti hyvää, koska halusin saada minut tajuamaan, etten saisi lihota. Mutta minä ahdistuin siitä niin, että aloin pakonomaisesti laihduttamaan (olin siis aivan normaalipainoinen jotain 62-65 kg ehkä, olen n. 164 cm pitkä). Olin lukion toisella kun aloin laihduttamaan. Isäni oli huomautellut asiasta minulle noin vuoden verran sitä ennen. Aloin kysyä häneltä laihdutusvinkkejä. Jätin aamupalat heikolle ja koin syyllisyttä joka suupalasta jonka suuhuni pistin (aamupalan poisjättö ei ollu isän idea, asuin silloin jo yksin). Perheessäni äidiläl on ollut aina painon kanssa ongelmia ja olin siis lapsesta asti kuullut, kuinka isä haukkui äitiä läskiksi, ryhävalaaksi ja vaikka miksikä. En silloin lapsena tajunnut, kuinka valtavasti äiti pahoitti mielensä tästä kaikesta- sitten ymmärsin kun pilkka tuli myös minun osakseni. Alhainen paino oli minulle aina ollut ns. "kunnia-asia", sillä se oli ainoa juttu, mistä minua ei voinut koulussa kiusata. Kaikesta muusta voitiin oikeastaan. Sitten alkoi painosta huomautteleminen kotona ja se oli liikaa. Laihtua piti hinnalla millä hyvänsä. Ja minä laihduin. Kärsin silloin varmasti jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Vähensin kyllä myös ihan järkevästi syömisiä, esim. karkkeja ja annoskokoja ja aterioiden määrää.
No aika kului ja minä pysyin ihan suht samassa painossa, noin 58-60 kg. Mutta pikkuhiljaa paino alkoi lisääntyä. Elämässä oli vaikeita aikoja ja kaikki vaikuttaa tietysti kaikkeen. Vuosi oli n. 2000 silloin. En tiedä mihin painoni nousi, mutta sanotaan näin, että tuli jenkkakahvat ja mahaa ja reisiin hieman. Kasvot myös hieman pyöristyivät.
Sitten hyvä ystäväni sairastui syöpään. Kuljin hänen luonaan sairaalassa, mutta vuoden taistelun jälkeen hän kuoli 24-vuotiaana. Surin niin paljon ystäväni poismenoa ja muutenkin olin alamaissa, niin ruoka ei enää maistunut. Aloin hiljalleen laihtua. Olin enemmän ja enemmän nälässä. Takaraivossa oli tietenkin minulla aina muistuttamassa se, että lihominen on halveksittua (opinhan sen jo hyvin kotona lapsena). Isälläni oli tapana aina säännöllisin väliajoin huomautella painoni mahdollisista muutoksista. Suruaikana ei siis ruoka maistunut. Aloin hiljalleen kasvattamaan ajatusta siitä, että minusta tulisi viimeinkin laiha. Aloin tietoisesti olemaan nälässä. Puolen vuoden jälkeen ystäväni kuolemasta näin jo nälkää suunnitelmallisesti. Aloin laskemaan kaloreita. Yhä enemmän ja enemmän. Lopulta kävin lenkillä ja söin päivässä n. 350-400 kcal. Nälkä oli jotain käsittämätöntä. Laskin kalorit kaikesta, pähkinöistäkin. Söin 8 kpl pähkinöitä ja se vei jo 50 kaloria päivän ruuista. Laihduin tietenkin. Ajatukseni pyörivät vain ruuan ympärillä. Olin sairastunut anoreksiaan, jonka enteitä oli jo nähtävissä silloin kun olin 16-vuotias. Minua punnittiin säännöllisesti, en ollut asian kanssa ihan yksin. Aloin käydä myös syömishäiriöliitto Sylin sivuilla, josta oli minulle valtavasti apua. En tänäkään päivänä tiedä, minkä tasoinen syömishäiriö minulla oli, mutta niin lopulta kävi, että minulla alkoi nälän näkemisestä huolimatta nousemaan paino. Anoreksiasta voi seurata kilpirauhasenvajaatoiminta ja minä sain sen. Eli toisin sanoen syön lääkkeitä siihen lopun elämäni. Kilpirauhasenvajaatoiminta ilmenee mm. siten, että paino alkaa nousemaan. Siitä se minulla huomattiin. En kuitenkaan ole katketa, koska se oli yksi syy, mikä pysäytti hirvittävän nälän näkemisen.
jatkuu...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.