Elikkäs olen 23-vuotias nainen ja seurustelen samanikäisen miehen kanssa. Olen laihduttanut vuoden aikana 35kg ja vielä olisi matkaa tavoitteeseen 8kg. Samalla muutin elämäntapani täysin; pyrin syömään terveellisesti, ei herkkuja (korkeintaan kerran viikossa kohtuudella), liikun keskimäärin 4-5 kertaa viikossa ja niin edelleen.
Tapasin joulun alla miehen, johon rakastuin palavasti. Ongelma vain on siinä, että hän on ylipainoinen. Syömiset on mitä on, eikä liiku yhtään. Hänkin on sanojensa mukaan laihtunut 20kg, mutta laihdutettavaa on kyllä mielestäni vähintään toiset 20kg, koska vatsan ympärys ylittää reilusti riskirajan.
Hän haluaa laihtua, mutta sitten valittaa siitä, että ihan sama mitä tekee, niin ei vain laihdu. Joo-o, eikai sitä laihdu syömällä lihapiirakoita, hampurilaisia, sipsejä yms. Kyllä hän saattaa sen yhden viikonlopun kestää ilman herkkuja, mutta sitten viikoilla syö "minulta salaa" hampurilaisia yms.. Emme siis näe viikoilla.
Parin viikon päästä olisi muutto yhteen (muuttaa luokseni), mutta pelkään tämän pilaavan minun laihduttamiseni/ruokailutottumukset pilaavat suhteemme. En halua kotiini kannettavan joka päivä lihiksiä, hampurilaisia, ranskalaisia yms. muuta paskaa, mitä en itse voi syödä. Toki herkuttelupäivät on erikseen.
Rasittaa muutenkin hänen "laihduttamisyrityksensä". Saattaa olla koko päivän syömättä, koska haluaa laihtua.. Sitten illalla hakee 3 saarioisen mikropitsaa ja vetää ne nassuun. Miksi ei voi syödä esimerkiksi sitä kananrintaa, riisiä ja salaattia, mitä minä teen itselleni? Ei tarvitsisi sitten nälissään syödä pelkkää paskaa. Tai sitten jos syödään kunnon ruokaa, niin hän syö ihan älyttömiä määriä. Esimerkiksi grillattiin sisäfileitä, joita mies söi 4 kpl (n. 200g pihvi), siihen päälle 400g perunaa, salaattia ja kaksi isoa sämpylää leikkeleiden kera.
Jotenkin tuntuu muutenkin tässä käyvän niin, että syömme kunnon ruokaa yhdessä ja kun minä olen töissä, hän syö salaa kaikkea paskaa. Meillä tulee siis olemaan eri työajat.
Mikään muu suhteessamme ei ole vialla. Rakastamme toisiamme vilpittömästi, mutta tämä häiritsee. En tiedä, voinko asua hänen kanssaan saman katon alla. Voiko tämä oikeasti kaataa suhteemme? En halua, että _ruoka_ pilaa meidän yhteisen tulevaisuuden..
Tapasin joulun alla miehen, johon rakastuin palavasti. Ongelma vain on siinä, että hän on ylipainoinen. Syömiset on mitä on, eikä liiku yhtään. Hänkin on sanojensa mukaan laihtunut 20kg, mutta laihdutettavaa on kyllä mielestäni vähintään toiset 20kg, koska vatsan ympärys ylittää reilusti riskirajan.
Hän haluaa laihtua, mutta sitten valittaa siitä, että ihan sama mitä tekee, niin ei vain laihdu. Joo-o, eikai sitä laihdu syömällä lihapiirakoita, hampurilaisia, sipsejä yms. Kyllä hän saattaa sen yhden viikonlopun kestää ilman herkkuja, mutta sitten viikoilla syö "minulta salaa" hampurilaisia yms.. Emme siis näe viikoilla.
Parin viikon päästä olisi muutto yhteen (muuttaa luokseni), mutta pelkään tämän pilaavan minun laihduttamiseni/ruokailutottumukset pilaavat suhteemme. En halua kotiini kannettavan joka päivä lihiksiä, hampurilaisia, ranskalaisia yms. muuta paskaa, mitä en itse voi syödä. Toki herkuttelupäivät on erikseen.
Rasittaa muutenkin hänen "laihduttamisyrityksensä". Saattaa olla koko päivän syömättä, koska haluaa laihtua.. Sitten illalla hakee 3 saarioisen mikropitsaa ja vetää ne nassuun. Miksi ei voi syödä esimerkiksi sitä kananrintaa, riisiä ja salaattia, mitä minä teen itselleni? Ei tarvitsisi sitten nälissään syödä pelkkää paskaa. Tai sitten jos syödään kunnon ruokaa, niin hän syö ihan älyttömiä määriä. Esimerkiksi grillattiin sisäfileitä, joita mies söi 4 kpl (n. 200g pihvi), siihen päälle 400g perunaa, salaattia ja kaksi isoa sämpylää leikkeleiden kera.
Jotenkin tuntuu muutenkin tässä käyvän niin, että syömme kunnon ruokaa yhdessä ja kun minä olen töissä, hän syö salaa kaikkea paskaa. Meillä tulee siis olemaan eri työajat.
Mikään muu suhteessamme ei ole vialla. Rakastamme toisiamme vilpittömästi, mutta tämä häiritsee. En tiedä, voinko asua hänen kanssaan saman katon alla. Voiko tämä oikeasti kaataa suhteemme? En halua, että _ruoka_ pilaa meidän yhteisen tulevaisuuden..
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ensinnäkin onnittelut sinulle tuosta elämäntaparemontista ja kadonneista kiloista! Se juuri tuntuu olevan ongelma monille laihduttajille ymmärtää, että siinä laihdutuskuurissa ei ole mitään mieltä jos sen jälkeen palaa vanhoihin lihottaviin kuvioihin. Että todellakin vaaditaan pysyvä muutos elämäntapoihin.
Ymmärrän täysin huolesi. Ja luulisin että vaikka sinun itsesi ei tekisi mieli syödä niitä lihiksiä ym mitä miesysäväsi kotiin tuo niin kyllä semmoisen katseleminen vaivaa. Sinä et voi olla mikään miehesi vahti tässä asiassa, hänen pitää tajuta että se sinulta salaa syöminen ei haittaa sinua samalla tavalla kuin häntä itseään.
Onko mahdollisuutta että istut alas hänen kanssaan ja kerrot suoraan mikä mieltäsi painaa asiassa? Siis tarkoitan että kuuntelisiko hän sinua? Onko hän yleensäkään perillä siitä miten hän voisi muuttaa ruokavaliotaan terveellisemmäksi ja silti syödä hyvää ruokaa? Ehkä hän ei ole ikinä perehtynyt asiaan samalla tavalla kuin sinä eikä ymmärrä miten olisi paras yrittää pudottaa painoaan, eikä ymmärrä ruuan ravintoarvoja. Saisitko hänen liikkumaan mukanasi? Vaikka että kerran tai kaksi viikossa menette yhdessä lenkille, teette siitä yhteisen mukavan aktiviteetin jonka jälkeen vaikka saunotaan tms mukavaa. Onko miehelläsi harrastuksia? Jos elämä tuntuu joiltain muilta osin tyhjältä niin ruuasta saattaa tulla liian suuri "aktiviteetti".
Pyri näyttämään miehelle esimerkkiä ja yritä saada hänet positiivisella asenteella mukaan. Älä syyllistä tai valita kohtuuttomasti koska silloin helposti menee maku koko homasta ja luovuttaa. Älä myös tee asiasta liian suurta, muutakin ajateltavaa pitää arjen keskellä löytyä kuin oma paino ja syömiset. Yritä saada miehesi käsittämään ettei asiassa ole kyse mistään pikakuurista jolla yhtäkkiä tulisi saada uskomattomia tuloksia, vaan elämäntapamuutoksista, joista kiinni pitäminen tuottaa sen hedelmän.
Muista muutama asia. Vain itseään voi muuttaa, toista ihmistä ei koskaan. Jos miehen elämäntavat muuttuvat, se johtuu vain siitä, että hän itse todella haluaa sitä. Siihen asti hän ei todella halua, tai ei halua riittävästi tehdäkseen niitä asioita, joita laihtumiseen ja elämäntapojen terveellistämiseen tarvitaan. Sinun mielipiteesi, painostuksesi, hyväätarkoittava ohjauksesi tai mikään muu ei merkitse mitään.
Et sanonut mitään miehen koosta tai työstä. Jos hän on isokokoinen raksamies, hänen kulutuksensa on isompaa kuin hintelän nörtin. Eli suoraan ruokamäärien vertailu varsinkaan omiin syömisiisi ei kerro mistään mitään.
Kolmanneksi, meille ihmisille käy monesti niin, että kun itse korjaamme jonkun jutun, sama virhe toisissa alkaa ärsyttää entistä enemmän. Olet itse laihduttanut reilusti ja aiot laihduttaa lisää. Varo kuitenkin, ettei sinusta tule terveys- tai elämäntapapoliisia - kuten sanottu, vain itseäsi voit muuttaa.
Ja lopuksi, ihmissuhdetta ei koskaan pilaa toisen ulkomuoto, olipa se millainen hyvänsä. Mutta ihmissuhteen voi pilata se, miten kumppani suhtautuu toisen ulkomuotoon. Sinun pitää päättää, pystytkö aidosti hyväksymään miehen, vaikka hän ei tekisi olemukselleen mitään (tai vaikka lihoisi lisää). Ja pystytkö elämään samassa huushollissa, jos mies kantaa sinne epäterveellistä safkaa, vai pelkäätkö repsahtavasi. Vasta sitten, kun olet selvittänyt itsellesi nämä jutut, on aika pohtia yhteenmuuttoa (muuton lykkääminen asian pohtimiseksi nyt on helpompi vaihtoehto kuin pistää lusikoita jakoon hetken päästä).
ihmisen kanssa, joka vaatisi minua vaihtamaan elämäntapojani. Ja kiusallani eläisin sitä epäterveellisemmin, mitä enemmän toinen nalkuttaisi.
Onnea silti sulle, on hienoa että sait oman elämäsi muutettua. Olisiko se onnistunut, jos puolisosi olisi vaatinut sitä ehtona yhteenmuutolle? Vai tarvittiinko oma halu muuttua?
En vaadi häntä muuttamaan elintapojaan. Olenkin puhunut tästä vähän hänelle. Kysyin vain, olemmeko liian erilaisia tässä ruoka-asiassa, voimmeko asua yhdessä. Mainitsin silloin myös sen, että luulen häntäkin ärsyttävän minun syömiseni, pystyykö hänkään katsomaan/kuuntelemaan tätä päivittäin.
Hän haluaa ehdottomasti muuttaa kanssani yhteen. Itse olen vielä epäröinyt koko ajan tätä, mutta hän on varma.
Eniten jutussa ehkä ärsyttää se, että hän aina viikonloppuisin vetoaa siihen "en ole syönyt mitään hyvää koko viikolla haluan nyt pitsaa", ja sitten selviääkin jostain, että kyllähän se on sipsipussin ja suklaankin syönyt ja hampurilaisia jnejne.. Miksi pitää selitellä? Olen sanonut, että saa syödä mitä ikinä haluaakaan, vaikka se minua ärsyttäisikin. Ei se minun asiani ole, mitä hän syö.
Tiedän oikeastaan vian olevan minussa. Ja olen kysynyt häneltä, voimmeko koskaan asua yhdessä, kun olen niin tarkka syömisistäni ja hän taas ei.
Oikeastaan en pelkää edes repsahtavani, niin kova itsekuri on. Mutta en jaksaisi olla huonolla tuulella koko ajan vain sen takia, kun joudun katsomaan toisen syövän sipsejä sun muuta herkkuja koko ajan ja itse en niitä voi syödä. Viikonloppuisin on ok, mutta en jaksa sitä päivittäin enkä etenkään sitä salailua.
En tiedä, menee jo niin sekavaksi kun en itsekään tiedä mistään mitään. Tähän kyllä liittyy monia muitakin asioita, mitkä varjostaa tätä lisää ja saa pojan roskaruuan syömiseen tuntumaan vielä pahemmalta. Esim. meillä kun oli kaukosuhde, matkustimme tätä väliä vain minun autollani. Maksoin siis bensat, ruuat, jopa miehen 500e:n maksamattomat laskut yms.. Hän ei maksanut käytännössä mitään (pari kertaa kuussa kahvit). Ymmärrän toki, jos ei pysty. Mutta se vitutti, ettei voinut maksaa yhteisestä ruuastakaan mitään, mutta kyllä aina viikonloppuisin piti saada kaksi kertaa n. 10e:n roskaruoka-ateria. Kyllä siihen vain rahat yhtäkkiä riittivät, kun loppujen lopuksi en niitä enää halunnutkaan maksaa.
Ehkä tästä jäi jotenkin vähän paska maku suuhun? En tiedä itsekään. Ei se nimittäin aluksi häirinnyt ollenkaan.
Niin ja siis miehen koko. Ikinä ei ole liikuntaa harrastanut. Harrastuksiin kuuluu/on kuulunut lähinnä tietokoneella pelaaminen.. Painaa nyt luultavasti n. 120kg, pituus 185cm.
Tottakai miehen kulutus on isompi kuin omani! Reilustikin. Saa siis syödä niin paljon kuin haluaa. Lähinnä vituttaa se, että pitää kituuttaa päivä syömällä todella vähän ja sitten illalla hakeekin pari pitsaa ja hampurilaista. Tai sitten saattaa yhtäkkiä syödä hirveitä määriä normiruokaa. Esim. jos käydään kaupassa ja ostetaan pussillinen leipää, on se leipäpussi tyhjä saman päivän aikana, vaikka en itse ole siitä yhtään ehtinyt syömään... Plus tietenkin muut syömiset vielä päälle.
Mies kyllä väittää haluavansa laihtua ja sanookin laihtuvansa sitten kun asuu kanssani. Ja olen kyllä yrittänyt neuvoa, miten saa laihdutettua, siis mies on itse sitä kysynyt.. Mutta ei hän tee mitään sen eteen. Sanoo vain, että "ihan sama mitä teen, mutta ei paino tipu yhtään..". Ei hän ole sen eteen tehnyt mitään.
Jo ekassa viestissäsi kiinnitti huomiota tämä: "Tapasin joulun alla miehen, johon rakastuin palavasti.". Suhteenne on ruhtinaalliset puoli vuotta vanha, se on alkanut roihuten ja olette suunnitelleet yhteenmuuttoa, paitsi ettet olekaan itse ollut ihan varma. Sitten kun lukee muitakin pointtejasi eli nyt jo päätään reilusti nostavaa katkeruutta taloudellisesta menojen jakamisen epäsuhdasta välillänne, kuva vain selvenee. Miehen kilot alkavat näyttää hommassa "hyvältä viholliselta". Olet ehkä tulossa siihen vaiheeseen, jolloin alkuhuuma jo pikkuisen hellittää ja alat nähdä miehen sellaisena kuin hän on eikä sellaisena, miksi hänet olet alkuräjähdysromanttisessa mielessäsi piirtänyt. Ja kun asiat alkavat jurppia, niin jostain tulee vain se viimeinen niitti, johon asiat tuntuvat kaatuvan. Sinulle se näyttää olevan miehen kilot ja syöminen.
Jos mietitään ruokajuttua, niin puhut aika syyttelevään sävyyn. On vaikea uskoa, että kun täällä vuodatat noin katkeraa tekstiä, osaatko miehellekään puhua ilman syyttelyjä? Ja voit olla varma, että jos et osaa eli kaadat katkeruuden sappeasi hänen niskaansa, niin heti tilaisuuden tullen hän pakenee ... nakkikioskille. Ihan samalla tavalla kuin alkoholisti, jota vaaditaan muuttumaan, miehesi lupaa sinulle muuttavansa tapojaan. Ja ehkä jopa sillä hetkellä uskoo itsekin siihen hiukan. Mutta kun hän pääsee pälkähästä eli sinun piinapenkistäsi, hän pakenee mielihyväänsä roskaruokaan.
Jos juttuni kuulostaa ikävältä, niin sen tarkoitus ei ole olla sitä vaan herättää sinua hiukan. Nimittäin miettimään, miksi kaadat epävarmuutesi toisarvoiseen asiaan? Jos tosissasi haluaisit elää juuri tämän miehen kanssa saman katon alla juuri nyt, hänen syömisensä eivät hommaa kaataisi. Mutta ehkä syynä on, että rakkaudenhuumasi parhaan hehkun jälkeen et ole vakuuttunut miehestä ylipäätään? Tai pelkäät, että hänestä tulee sinulle taloudellinen taakka, kuten on jo hiukan meinannut tapahtua? Tai mitä ne muut ongelmat ovatkaan, joihin vain vihjaat? Mutta et vielä oikein uskalla itsellesikään tunnustaa, että tarvitset lisäaikaa avoliittoajatuksen miettimiseen ja keskität siksi huomiosi toisarvoiseen? Ekassa viestissä sanoit "Mikään muu suhteessamme ei ole vialla", mutta näissä muissa tuli jo paljonkin katkeruutta. Miksi peittelet itseltäsi, että et ole valmis avoliittoon nyt?
"Mies kyllä väittää haluavansa laihtua ja sanookin laihtuvansa sitten kun asuu kanssani."
Jokainen alkoholisti, tupakoitsija, väkivaltaongelmainen tai kuka tahansa, jolle on luettu ukaaseja muuttumisesta on sanonut tuon saman miljoonia kertoja. He muuttuvat aina heti "sitten kun...", seuraavaa kertaa ei tule jne.. Teet tietysti juuri sellaisia johtopäätöksiä kuin katsot itsellesi sopivaksi, mutta molempien osapuolten edun vuoksi, tee ne reilusti ja rehellisesti. Älä syytä miehen syöpöttelyä (mikä oikeasti ei ole sinulta millään tavalla pois), jos kyse on omasta epävarmuudestasi.
Näin se varmasti on. Kyllä jotenkin sisäistän sen, että ongelma on minussa. Olenkin arkaillut yhteenmuuttoa, sillä minusta on liian aikaista. Mutta en voi siihen enää vaikuttaa.. Kaipa tämä sitten on jonkinnäköistä oman sitoutumiskammoisuuden peittelyä. En tiedä. En todellakaan tiedä. No muutto on edessä, toivotaan ettei kaikki mene persiilleen.
"Mutta en voi siihen enää vaikuttaa."
Kaikkeen voi aina vaikuttaa. Joskus asioiden hoitaminen on hiukan hankalaa, kuten se varmasti teillä tässä tapauksessa olisi. Mutta mahdotonta on vain hyvin harva asia.
Mutta jos aiot pitää kiinni muutosta, niin sinulla on edelleen vaihtoehtoja. Pidät huolen, että mies osallistuu kustannuksiin omalla osuudellaan ja huolehdit, ettei niistä muistakaan asioistanne tule ongelmaa. Ja muutat omaa ajatteluasi tämän ruoka-asian suhteen. Annat miehen olla oma itsensä, olethan siinä tapauksessa valinnut muuttaa juuri sen miehen kanssa yhteen. Kannat vastuun omista päätöksistäsi ja annat miehen tehdä samoin omalta osaltaan.
1. Ainoastaan sinä itse VOIT vaikuttaa asioiden kulkuun. Siihenkin muuttaako mies luoksesi vai ei. Sinulle on annettu valtavan suuri valtti: oma valinta. Käytä hyvä nainen sitä! Mies EI muuta asuntoosi ellet sinä itse anna hänen tehdä sitä. Jos hän on jo sanonut asuntonsa irti, vuokraisäntä 95%varmuudella antaa hänen jatkaa asumista ilman vuokrasopimusta kunnes on ottanut uuden asunnon/ vuokraisäntä vuokralaisen. Mitkään mutkun, mutkun mutkut ei vaikuta asiaan. Hän voi asua vaikka kesäsoluasunnossa muutaman viikon kunnes loytää uuden asunnon.
2. Miehellä oikeaoppinen ateriointi ei ole mennyt jaontaan. Saattaa hyvinkin olla että ruoan väärinkäytto on korvien välissä. Kolmannen neutraalin osapuolen puuttuminen asiaan saattaisi tuoda toivotun tuloksen. Toisaalta jos miehessä ei ole tuon verran selkärankaa että ei kykene edes huolehtimaan tuon vertaa itsestään, sinun on paras miettiä kahdesti haluatko todella tuon ihmisen kotiisi 24/7. Siirry kohtaan numero 1.
"miksi kaadat epävarmuutesi toisarvoiseen asiaan?"
miehen huonot elintavat ja reilu ylipaino eivät ole mitään "toisarvoisia asioita".
Minä olen jo vanhempi nainen. Elämäntapamuutoksen olen tehnyt jo parikymmentä vuotta siitten. Elämäntapani ovat vähän poikkeavat: joogaan, meditoin, olen kasvisyöjä, en polta enkä juo. Herkuttelen ja juhlin muilla tavoin kuin makkarangrillaajat. Itse en voisi ryhtyä enää suhteeseen jossa miehen elintavat olisi todella erilaiset. Olin pitkässä liitossa miehen kanssa jonka kanssa meillä alkoi eriytyä elämäntavat toisistaan. Se oli yksi pieni syy erossa. Exäni joi, söi lihaa ja ikinä emme mitään tehneet yhdessä mistä olisimme molemmat pitäneet. Itse olisin kaivannut seuraa lenkeille ja luontoon, mies kaipasi ryyppäävää naista ja kotibileitä. Nyt hänellä on sellainen. Meillä ei enää loppujen lopuksi ollut mitään yhteistä.
Jos vielä miehen otan, niin katson että miehellä on samanlainen elämäntapa, esim. ruokavalio ja samat kiinnostuksen kohteet. Esim. että voisimme tehdä ruokaa yhdessä ja liikkua yhdessä. Ei tulisi mieleenkään että mitään hampurilaisia haistelisin. Varmasti tulet kyllästymään tuollaiseen pitkällä aikavälillä. Miehelläsi tuntuu olevan syömishäiriö. Sinä et sitä voi parantaa.
Myös nuo rahajutut ei kuulosta hyvältä. Minun suhteessani minä maksoin vuosikaudet esim. pesukoneet ym. ja kyllä se katkeroittaa.
Onnittelut upeasta elämäntaparemontista!
Oma askeleeni on piakkoin keventynyt -10kg. Ehkä juuri siitä syystä kykenen samaistumaan tilanteeseesi: jos mieheni ja elämänkumppanini ei olisikaan samoilla linjoilla kanssani juuri tässä asiassa, joka on itselleni valtavan tärkeää, en tiedä mitä tekisin. Tunnen mielipahaa ja ahdistusta pelkästä ajatuksesta. Vieläkö teidän on mahdollista pitää omat osoitteet? Tutustua ja katsoa elämää eteenpäin?
Tosin itse olisin niin tunteideni vietävissä, että todennäköisesti ottaisin miehen kotiini asumaan. Vaikka järki sanoisikin toista. Rakkaus.. Haluaisin katsoa mitä tapahtuu, yrittää tosissani ja tarvittaessa taistella yhteisen tulevaisuuden puolesta. Ruuasta tekisin neutraalin alueen, josta ei ole pakko puhua. En loisi paineita toiselle/ huonoa omatuntoa hänen syömisistään, vaan pikemminkin testaisin itseäni. Itselleni tulee lähtemättömän hyvä ja onnistunut olo aina kun olen kieltäytynyt syömästä jotain, mistä tiedän olevan haittaa painonpudotukselleni. Tästäkin hyvästä olosta voi oppia paljon. Jatkaisin edelleen aktiivista, liikunnallista arkeani, mutta toisinaan hidastaisin tahtia ja pyytäisin miestä mukaan. Ihan vain kävelylle ulkoilmaan. Ei lenkkeilemään/ urheilemaan/ hikoilemaan, vaan aikaa parisuhteelle. Mieheni pyysi aikoinaan minua, ja siitä se sitten lähtikin. Ensin piti todistaa itselleni, että minäkin pystyn siihen. Hyvä olo kävelyn jälkeen oli siihen päälle hyvä lisäpotku, yhä lisääntyvälle ja itsenäisemmälle liikunnalle. Kävelemään lähdin alkuun kuitenkin pelkästään mieheni mieliksi! Harrastamaan tuskin olisin alkanut, ellei kävelyt itsessään olisi palkinneet niin hyvin omia tarpeitani. Liikaa ei siis saa odottaa kävelyiltäkään (tai edes ylläpitää sen suhteen tausta-ajatuksia), mutta nauttia kannattaa ehdottomasti!
Kuitenkin: On onni saada jakaa arki samanhenkisen kumppanin kanssa. Mieheni tukee ja kannustaa eteenpäin, sekä tekee itsekin töitä oman hyvinvointinsa eteen. Keskustelemme päivän syömisistä ja satunnaisista repsahduksista pilke silmäkulmassa, suunnittelemme yhdessä yhteisiä aterioita ja ostoksillakin olemme pitkälti samoilla linjoilla. Mieheni saattaa ostaa silloin tällöin jotain roskaruokaa kotiin, kun samaan aikaan itse syön pinaattikeittoa. Samoin meillä on aina keksejä tms. kaapissa (nekin mieheni ostamia), mutta niistäkin on helppo kieltäytyä. Elämän pieniin iloihin laskettakoon ne hetket, kun tulen kaupasta kotiin ja silmät tyytyväisyyttä loistaen kertaan miehelleni, kuinka seisoin lähes 5minuuttia karkkihyllyillä epäröiden ja lopulta lähdin pois tyhjin käsin. Rakkaani hymyilee ja naurahtaa "hienoa kulta!", sillä hän tietää kuinka iso saavutus se minulle on. Rivakat lenkit koirien kanssa ovat meidän juttumme, meidän aikaamme. Silloin ei taustalla ole televisiota/ tietokonetta, astiankoneen täyttöä, pyykinpesua, opiskelujuttuja, tai mitään muutakaan. Silloin voimme keskittyä kaikkein parhaiten toisiimme ja toistemme kuulumisiin. Ja nämä lenkit ovat meillä päivittäisiä.
Vaikka mieheni tuki onkin minulle kaikki kaikessa, tiedän että pysyisin "kurissa ja nuhteessa" syömisteni ja liikkumiseni kanssa myös, vaikka tilanne olisi toinen. En laihduta miehelleni, vaan itselleni täysin itseäni varten. Helppoa ja kivutonta yhteiselo ei takuulla olisi, mutta en usko että täysin mahdotontakaan?! :)
Sinun ei todellakaan kannata muuttaa yhteen miehen kanssa jos jo ennen muuttoa epäilyttää koko touhu. Yhteenmuuton pitäisi olla iloinen asia - ainakin suunnitellessa. Monet "onnellisetkin" yhteenmuutot päättyvät muutaman kuukauden jälkeen, kun huomataan ettei ollakaan samaa maata. Jos tiedät jo nyt, että ajatuksenne poikkeavat ETENKIN sinulle tällä hetkellä tärkeässä asiassa eli laihduttamisessa ja sen jälkeen terveellisten elämäntapojen säilyttämisessä, sanoohan sen järkikin ettei kannata pilata suoritustasi yhteenmuutolla, sillä stressi ja kiukuttelu miehelle ei ainakaan parannu elämänlaatua...
Sinuna iloitsisin uudesta kehostani ja keskittyisin itseeni, kun olet sen aloittanut. Unohtaisin hetkeksi miehet, sillä niitä on maailma pullollaan. Tämänhetkinen kumppani tuskin on sinun valittusi jos rakkaus alkaa jo tuossa vaiheessa rakoilemaan ja raha-asiatkin on jo ennen muuttoa persuksellaan (miten olisivat suhteessa?).
Pidä huoli itsestäsi. Lähetä pojan kloppi vaikka mamman patojen äärelle kasvamaan.
Oli syy ahdistukseesi mikä tahansa, niin suosittelisin, että pistätte yhteenmuutto -ajatuksen nyt hetkeksi jäihin. Jos yhtään tuntuu siltä, että jokin mättää, niin ei missään nimessä pidä muuttaa saman katon alle! Sen täytyy tuntua molemmista hyvältä ja luonnolliselta askeleelta.
Onnittelut elämäntaparemontista. Pitäisikö siihen vielä kuitenkin lisätä elämäntapaasi tukeva mies?
Oman kokemukseni kautta voin kertoa, etteivät ihmiset muutu jollei heillä ole sisäistä pakkoa. Monet haluavat muuttua, mutta silti he elävät ahdistuneena huonossa elämässään.
Mietin tällä hetkellä eroa avomiehestäni, koska meillä on niin erilaiset elämäntavat: hän syö vain roskaruokaa, valvoo yöt tietokoneen äärellä, nukkuu monta tuntia töiden jälkeen, nukkuu viikonloput, meillä on niukasti yhteisiä menoja ja kiinnostuksia, seksi ei toimi ja meillä ei ole enää yhteisiä tavoitteita. Emme ole koskaan oikein oppineet tuntemaan toisiamme ja emmekä halua enää perhettä (ts. minä haluan lapsia ja mieheni ei kuulemma niitä haluakkaan).
Olin epäileväinen jo suhteen alussa, mutta olin silloin liian rakastunut nähdäkseni metsää puilta.
> Mies kyllä väittää haluavansa laihtua ja sanookin laihtuvansa sitten kun asuu kanssani.
Tämä ei ole uskottavaa. Miehellä ei ole mitään käsitystä laihduttamisesta: koko päivä syömättä ja sitten 3 pitsaa.
On helppo luvata ja ehkä huomaat ettei mitään tapahdukaan ja sitten olette jo yhdessä. Onko toinen työtön, kun voi muuttaa luoksesi?
Miten jaatte elämisen kustannukset, kun hän muuttaa asuntoosi? Vessapaperit, sähkölaskut ja tietenkin ruokakulut...
Jos muuttoa ei voi perua, sano, että kahden kuukauden jälkeen arvioitte tilanteen uudelleen. Onko yhteiselo ollut sellaista kuin kumpikin toivoo, onko laskut jaettu oikeudenmukaisesti, onko miehesi aloittanut elämäntaparemontin, kuten oli luvannut, jne.
Jos sinusta ei ole kiva asua miehen kanssa, joka iltaisin syö sipsejä, niin ei ole pakko.
Tsemppiä laihduttamiseen ja onnittelut jo kadotetuista kiloista :)
Toista ei voi muuttaa... jos ei toinen halua. Mutta jos kyse on asiasta, jota toinen ei ole vain saanut aikaiseksi, mutta mikä häntä periaatteessa kiinnostaa ei siinä mitään pahaa ole tukea sitä - varsinkin kun tarkoitus on hyvä. Mutta jankkaamiseksi ei saa mennä, ja jokainen saa päättää itse.
Mieheni syö nykyään paljon terveellisemmin erityisesti koska, minä teen ostoslistat ja kokkaan (hänen kanssaan) terveellisemmin ja se ruoka on hyvää ja usein.
Ap: mietipä omaa historiaasi: silloin kun et vielä laihduttanut: miltä muiden kommentit tuntuivat, ja miksi et syönyt niin hyvin kuin nyt ja urheillut? Olisi joku voinut kääntää pääsi?
"Ap: mietipä omaa historiaasi: silloin kun et vielä laihduttanut: miltä muiden kommentit tuntuivat, ja miksi et syönyt niin hyvin kuin nyt ja urheillut?"
Erinomainen huomio. Ei pelkästään ap:lle vaan ihan jokaiselle, joka suhtautuu kovin paatoksellisesti näihin terveysasioihin. Kannattaa muistella, kuinka helppoa tai houkuttavaa oli ajatus laihduttamisesta (tai tupakoinnin lopettamisesta tms.) silloin, kun sitä ei vielä itse ollut saanut aikaiseksi. Aika moni varmasti suhtautui asiasta paapattaviin kanssaihmisiin luvalla sanoen nuivasti. Euforia tulee vasta sitten, kun oma juttu on saanut hyvän alun tai peräti tavoite saavutettu. Ja silloin unohtuu helposti, että ensimmäisen askeleen otto oli se vaikein ja aletaan vaatia sitä muiltakin. En sano tätä sillä, etteikö terveiden elämäntapojen tavoitteleminen olisi hyvä asia. Mutta kannettu vesi ei kaivossa pysy...