en tiedä onko tästä jo keskusteltu mutta kaipaisin neuvoja. :)
eli rakas lähtee maanantaina armeijaan, olemme olleet pian 3 vuotta yhdessä ja hän on asunut meillä lähes alusta asti. emme ole olleet kuin muutaman yön erossa koko aikana ja olemme todella kiintyneitä toisiimme. itkin jo varmaan puoli vuotta ennemmin jo ensimmäisen kerran asiaa ja nyt alkaa tulla jo aika kinkkiset paikat, ahdistun ja masennun helposti mikä vaikeuttaa asiaa. en saa nukuttua öisin vaikka väsyttää hirveästi ja nukahdan vasta päänsärkyyn kun olen valvonut niin paljon. asun myös hyvin syrjässä, en ole missään koulussa tai töissä tällä hetkellä, eikä minulla ole autoa eikä korttiakaan koska ei ole rahaakaan juuri. en ole saanut täältä ystäviä vaikka ollaan tässä asuttu jo kauan aikaa. pari kaveria on, mutta heitä näen ehkä kerran pari kuussa kun heillä on muuta puuhaa paljon. itken melkein koko ajan koska en tiedä mitä teen, ei ole ketään kenelle puhua, ei ole voimia kun väsyttää niin paljon. toivoisin että joku keksisi jotain apua tähän kurjuuteen. olen kuullut jo sen että aika menee nopeasti. mutta tiedän myös että jos jotain odottaa koko ajan, aika ei mene nopeasti. pelkään myös että minä tai hän muuttuu armeija-aikana ja eroamme. toivottavasti joku keksii jotain valonpilkettä näihin tunteisiin. :)
eli rakas lähtee maanantaina armeijaan, olemme olleet pian 3 vuotta yhdessä ja hän on asunut meillä lähes alusta asti. emme ole olleet kuin muutaman yön erossa koko aikana ja olemme todella kiintyneitä toisiimme. itkin jo varmaan puoli vuotta ennemmin jo ensimmäisen kerran asiaa ja nyt alkaa tulla jo aika kinkkiset paikat, ahdistun ja masennun helposti mikä vaikeuttaa asiaa. en saa nukuttua öisin vaikka väsyttää hirveästi ja nukahdan vasta päänsärkyyn kun olen valvonut niin paljon. asun myös hyvin syrjässä, en ole missään koulussa tai töissä tällä hetkellä, eikä minulla ole autoa eikä korttiakaan koska ei ole rahaakaan juuri. en ole saanut täältä ystäviä vaikka ollaan tässä asuttu jo kauan aikaa. pari kaveria on, mutta heitä näen ehkä kerran pari kuussa kun heillä on muuta puuhaa paljon. itken melkein koko ajan koska en tiedä mitä teen, ei ole ketään kenelle puhua, ei ole voimia kun väsyttää niin paljon. toivoisin että joku keksisi jotain apua tähän kurjuuteen. olen kuullut jo sen että aika menee nopeasti. mutta tiedän myös että jos jotain odottaa koko ajan, aika ei mene nopeasti. pelkään myös että minä tai hän muuttuu armeija-aikana ja eroamme. toivottavasti joku keksii jotain valonpilkettä näihin tunteisiin. :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihan sama, mikä, minkä satut saamaan. Aika menee paremmin, kun on jossain kiinni. Syvenny opiskeluun, siitä on kuitenkin hyötyö myöhemmin. Aina tarvitset jotain työtäkin tehdä, ei elämä ole palkkää kullan vieressä nukkumista.
Kyllä sinulla on vaikea elämä edessäsi jos tuossa ovat ongelmasi. Toiset ihmiset oikeasti elävät yksin omasta tahdostaan enemmän tai vähemmän. Aloita harrastus, ota itsellesi koira tai kissa tai lähde vaan ulos ja keskustele ihmisille niin ei sinun yksin tarvitse olla. Ei sitä parisuhteessa voi kokoaikaa käsikädessä olla kyllähän sen ymmärrät tai sitten olet vähän yksinkertainen.
Se sun rakkaasi tuntee ihan samoin kuin sinä ja kuvittele nyt mihin HÄN joutuu! Ei tule olemaan ihan lomareissu se intti. Ja juuri siitä syystä hän tarvii nyt entistäkin enemmän sun tukeasi. Jos ja kun teillä on kännykät niin lähettelepä usein viestejä. Hän ei aina ehdi vastaamaan niihin samantien, kuten hyvin ymmärrät, mutta lukee joka ikisen viestisi varmasti innolla ja moneen kertaankin. Kandee siis viestiä rakkaudesta ja tukea sitä miespoloa, joka joutuu siellä kasarmeilla ja mettissä tarpomaan.
Sä olet hänen linkkinsä ulkopuoliseen maailmaan, nainen kaikkien niiden jätkien seassa ja jo siksikin sä olet erityisen tärkeä hänelle.
Eikä kannata vollottaa puhelimessa tai tekstareissa sitä ikäväänsä, sillä hän ei voi sua siinä auttaa, ahdistuu vaan entisestään koska kuulee miten onneton sä olet. Kannattaa olla urhoollinen ja keskittyä kuuntelemaan silloin kun hän purkaa omia tuntojaan, sillä saatat olla ainut jolle hän kykenee puhumaan inttijutuista ihan rehellisenä. Muille jätkile esitetään että jaksetaan, mutta usein se on likkakaveri jolle uskotaan ne epätoivoisetkin ajatukset kun väsyttää ja tympäsee jne. Silloin sun pitää olla vahva ja rohkaista miestä mäessä eikä vaan voivotella ja hyssytellä ikävää.
Ja kuten tuolla joku jo kirjoitti: kannattaa keksiä itselle tekemistä. On sitten jotain kerrottavaakin kun tapaatte tai soittelette eikä maailma pyöri vaan sen kaipuun ympärillä. Aloita vaikka joku harrastus jos et opiskelemaankaan päässyt. Lue kirjoja, hakeudu ihmisten pariin. Silleen niitä uusia kavereitakin tulee ja varmasti paikkakunnalla on muitakin tyttöjä, joiden kulta on intissä.
joo, itse asiassa hankittiinkin kullan kanssa juuri pieni koira :D tämä on niin pieni paikka että kaikki tuntee kaikki, täältä en ainakaan enää 15 vuoden jälkeen uusia kavereita löydä. ja ajattelinkin hankkiutua johonkin työharjoitteluun sitten kun saan nukkumisasiani kuntoon, tosin varmaankin toiselle paikkakunnalle koska täällä on vaikea liikkua ilman ajokorttia jota en tosiaan omista eikä ole pahemmin paikkojakaan työharjoittelijalle. kouluun hain yhteishaussa mutta en päässyt kun en ollut lahjakas ylä-asteella ja todistus on sen mukainen. tuen kyllä poikaystävääni ja häntä ei enää niin paljon jännitäkään armeija kun ollaan juteltu ja lueskeltu esitteitä yhdessä :) tämä alkuaika, pari kolme ensimmäistä kuukautta vaan tuntuu niin toivottoman vaikeilta olla ihan yksin kun ei ole muita "ystäviä" kuin oma kulta. "Sä olet nyt entistäkin tärkeämpi"-kommentti ainakin piristi, kiitos paljon :) lisää vinkkejä otetaan vastaan jos joku vaikka olisi samassa tilanteessa oleva herkkä persoona :D
ollut intissä puoli vuotta, jäljellä toinen mokoma 6 kk :( On tää nyt vähän helpompaa ku aluks, tosin opiskelin aika ahkerasti keväällä, joten se auttoi kun koulussa oli paljon kavereita ja muutenkin tekemistä :D
Kesäl ollu vaikeempaa ku ei tuota tekemistä ole kauheasti ollut. Joten hanki jotain! Harrastus, työ, opiskelu tai jotain :D Onneksi itsellä taas opinnot jatkuu syksyllä..
joo, nyt se sinne lähti ja on vähän hysteerinen olo kun ei vaan olis millään uskonu että se sinne oikeesti lähtee. :/ sisko koittaa keksiä mulle aktiviteettia mutta jotenkin ahdistaa kun itku vaan tulee, en edes jaksais enää itkee mutta tulee vaan, niin on kurjaa mennä mihinkään rannalle mukaan tai mitään kun muille tulee sitten kurja olo kun oon niin rasittava ja itkunen koko ajan :D outo olla kun on tottunu että se kulti tässä pyörii koko ajan ja tulee luo, ja kun on tehny kaikki arkiset asiat yhdessä niin tuntuu kurjalta pestä edes hampaita :( :D
että asiat olisivat vieläkin huonommin. Et näkisi kultaasi yli vuoteen. :) Itseasiassa puoleentoista. Sitä täällä lusitaan, mutta tosi rakkaus kestää tämänkin koettelemuksen. ^^