HEI!
En tiedä mistä aloittaisin no meidän perheeseen kuuluu minun ja mieheni lisäksi kaksi pientä lasta minä hoidan lapsia kotona ja mieheni tekee päättötyötä koulussa. Ongelma on kun meillä ei ole minun mielestä mitään muuta elämää enää kun miehen koulu ja kotona jököttäminen...ja tuntuu että rakkauskin olisi häipynyt...mieheni kyllä sanoo että onhan meillä muutakin ja pitää minua kaikista parhaampana naisena itselleen. Sanokaa mikä minua vaivaa yritänkö minä vaan liikaa saada elämää paremmaksi siis liian hyväksi ihmiselle?? Ollaan alettu riitelemäänkin aivan turhistakin asioista...yleensä kyllä minä olen se joka keksii joskus väkisinkin sen jutun josta on pakko saada riitaa!!! Sanokaa mitä me tehdään?? Minkälaista muiden perheitten arki on Mitä teette miehenne kanssa vai onko se vaan päivästä toiseen samanlaista elämää??? Sitten meidän elämää varjostaa sekin kun miehelläni on todettu skitsoaffektiivinen häiriö ja hän on ollut aika monesti psykiatrisessa sairaalassa mutta nyt on ollut kohta yksi ja puoli vuotta terveenä mutta minä en oikeen vieläkään uskalla luottaa siihen että hän pysyy terveenä....en pysty elämään itse normaalisti kun pelkään lähes päivittäin että milloin romahtaa taas koko maailma.....tuntuu että tämä elämä vaikuttaa kohta varmasti jotenkin lapsiinkin negatiivisesti jos kukaan tässä talossa ei uskalla elää eikä pysty oleen onnellinen.....Mitä teen?????
En tiedä mistä aloittaisin no meidän perheeseen kuuluu minun ja mieheni lisäksi kaksi pientä lasta minä hoidan lapsia kotona ja mieheni tekee päättötyötä koulussa. Ongelma on kun meillä ei ole minun mielestä mitään muuta elämää enää kun miehen koulu ja kotona jököttäminen...ja tuntuu että rakkauskin olisi häipynyt...mieheni kyllä sanoo että onhan meillä muutakin ja pitää minua kaikista parhaampana naisena itselleen. Sanokaa mikä minua vaivaa yritänkö minä vaan liikaa saada elämää paremmaksi siis liian hyväksi ihmiselle?? Ollaan alettu riitelemäänkin aivan turhistakin asioista...yleensä kyllä minä olen se joka keksii joskus väkisinkin sen jutun josta on pakko saada riitaa!!! Sanokaa mitä me tehdään?? Minkälaista muiden perheitten arki on Mitä teette miehenne kanssa vai onko se vaan päivästä toiseen samanlaista elämää??? Sitten meidän elämää varjostaa sekin kun miehelläni on todettu skitsoaffektiivinen häiriö ja hän on ollut aika monesti psykiatrisessa sairaalassa mutta nyt on ollut kohta yksi ja puoli vuotta terveenä mutta minä en oikeen vieläkään uskalla luottaa siihen että hän pysyy terveenä....en pysty elämään itse normaalisti kun pelkään lähes päivittäin että milloin romahtaa taas koko maailma.....tuntuu että tämä elämä vaikuttaa kohta varmasti jotenkin lapsiinkin negatiivisesti jos kukaan tässä talossa ei uskalla elää eikä pysty oleen onnellinen.....Mitä teen?????
Vastaukset 32
Vanhimmat
Meillä on lapsia yhteensä neljä. Kaksi on vähän alle kouluiän ja kaksi alle vuoden. Puoliso hoitaa lapsia kotona ja minä käyn töissä. Aika pitkälti illat ja vapaapäivät kuluvat kotona ollessa ja riidellessä. Joskus sitä kyläillään sukulaisilla tai sitten porukka käy meillä kylässä. Minä en ole kauhean halukas yleensä menemään mihinkään, kun väsyneenä pääsen töistä kotiin. Ymmärrän kyllä, että puolisollani olisi taas kauhea tarve päästä pois kotoa jonnekkin ennen kuin seinät kaatuvat päälle. Kyllä ne huvit aika pitkälti siinä on. Tuntuu parisuhde olevan aika jumissa, enkä osaa enää aina sanoa mikä siinä toisessa viehättää. Viime päivinä ajatukset ovat enemmän ja enemmän alkaneet harhailemaan eron suunnalle. Ei vain sytytä, eikä tunnu pahemmin puolisoakaan sytyttävän. Ellei olisi pieniä lapsia, olisin helpottanut meidän kummankin elämää erolla jo aikaa sitten.
Onko täällä ketään, joka olisi jollain keinolla selvittänyt tällaisen "vaiheen" parisuhteessa?
Siis selviytymistarinoita kehiin. Mitkä oli konstit ja kannattiko?
En suinkaan toivo teidän perheellenne mitään pahaa, päin vastoin. Mutta joskus kun luen tuollaisia perhetarinoita, tulee väkisinkin mieleeni, että onko niitä lapsia pitänyt tehdä noin monta, jos elämä menee sitten liian arkiseksi. Meinaan, että ei kai se arkisuus ole hypännyt kotiinne sen neljännen lapsen jälkeen yht´äkkiä? Eikö mitään merkkejä ole ollut ilmassa aiemmin, että olisi osannut varoa?
No, lapset eivät ole aina pieniä. Jossain vaiheessa he eivät tarvitse jatkuvaa kaitsemista.
Elämä ON arkipäiväistä. Olipa lapsia tai ei, niin parisuhteeseen tulee AINA se arki! Se tylsyys: ruokaa, töihin, siivoamista, väsymystä, rahahuo0lia, pikku vastoinkäymisiä, telkkariohjelmia, tylsyyttä.
Kun siinä on lapsia, tulee mukaan myös lapsiin liittyvät asiat: kiukuttuletut, sairatumiset, päivähoidot, vie hae kuljeta, syötä, pyykkää, paikkaa korjaa parsi. Ja väsymystä, ´tylsyyttä, kun ei pääse mihinkään silloin kun itse haluaisi jne.
Kyse on vain siitä, että osaa löytää sieltä arjesta niitä hyviä ilon pilkahduksia, onnen hetkiä. Ei siihen hyvään elämään ja hyvään parisuhteeseen mitään suurta tai glamouria tarvita.
Kumppanin arvostus ja kunnioitus..
Ja arkea jaksaa kun sen katkaisee välillä. Retki perheen kanssa. Autoajelu. Pieni loma. Päivä kahden kesken puolison kanssa, lapset hoitoon.
Ja miksi ei huomaa ennakolta, mitä tuleman pitää? että sen kolmannen lapsen myötä tulee parisuhdekriisi? Tai jotain vastaavaa.
Siksi, ettei ihminen ole mikään ennustaja. Siksi, että itse on ja elää siinä sitä arkea, ja tietyille asioille sokeutuu. Ne ovat siinä (ongelmat tai aiheet ongelmalle), ne jotenkin tiedostaakin mutta etenkin lapsiperheessä aikuisilla on omaa aikaa tosi vähän. Jotta ne ongelma-aiheet huomaisi, pitäisi olla aikaa pysähtyä katsomaan omaa elämäänsä ja itseään.
Toisaalta voi puuttua myös uskallusta katsoa, pysähtyä.
Toisaalta myös SELITTELEE itselleen ongelmalliset asiat parhain päin.
Tai sitten kumppani ei koe asiaa ongelmaksi. Itse ottaa puheeksi, mutta kun toinen ei reagoi, ei noteeraa, tai vähättelee asiaa.Yksin ei voi parisuhdetta korjata, ei ylläpitää, ei rakentaa. Siihen tarvitaan molempien osapuolten panos.
Ulkopuolinen siis näkee selvemmin, koska ei itse elä siinä, ei ole sen kaiken sisällä.
Ulkopuolisella ei myöskään ole mukana sitä tunnesidettä kumppaniin ja lapsiin, eikä sitä yhteistä elettyä historiaa.
Ja sitten jotain päivänä van "malja on täysi" ja huomaa kaiken; kaikki repeää.
samoja kommentteja minäkin kaipaisin, eli miten selvitä parisuhteen ongelmista?
naimisissa nyt ollut kohta vuoden ja vuoden ikäinen lapsi myös talossa.
tuntuu että kaikki kaatuu päälle, eroaminenkin jo käynyt mielessä. mieheni ei vaan pääse käsiksi perhe-elämään, elää edelleen samalla tavalla kuin ennen lastakin. ruokailee olohuoneessa tv:tä tuijottaen, ei ulkoile minun ja lapseni kanssa, ei leiki lapsen kanssa. minä valvon yöt lapsen kanssa jos lapsi sitä vaatii, mieheni ei ole kertaakaan lapsen syntymän jälkeen edes tarjonnut apua öisiin syöttöihin, vaikka minä olin välillä jo ihan loppuväsynyt. mikä avuksi?
Sanalla sanoen kaikki on tullut yllätyksenä. Puolisolla on lapsia myös aikaisemmasta suhteesta. Näiden lasten kanssa kaikki sujui hyvin ja homma toimi. Eli yhteisten lastemme myötä arki hyökkäsi rajusti päälle. Lisäksi yhteisiä lapsia sattui tulemaan pari keralla, joten näin ei ihan alunperin suunniteltu. Enkä syytä lapsia elämän kuivuudesta. Kyllä se kaikki on lähtösin vanhemmista. Sitä joutuu vain semmoiseen saamattomuuden kierteeseen, josta ei meinaa päästä irti. Kun toinen ei tee mitään, hetken päästä ei itsekkään viitsi tehdä mitään mikä toisi piristystä arkeen. Tiukkaa tekee, että edes jaksaa katsella puolisioa päivästä toisen. Kaikki on lähinnä arjen harmauden syytä.
Kenelle oikein tuon vuodatuksesi olet tarkoittanut? Vai omaa elämääsikö puntaroit?
Olet joko sisälukutaidoton tai sitten et vaan halua ymmärtää jotakin, joka ei aukene sinulle, mutta haluat tuoda oman kiteytymäsi tai patoutumasi esille???????
Äh, ai niin. Sinähän oletkin mies.
Sehän selittääkin kaiken.
Kuule, jatka sohvalla makaamista ja telkkarin katsomista. Se ei vaadi aktiivista ajattelua eikä syy-seuraus-suhteiden pohtimista sen enempää omassa kuin toistenkaan elämässä.
Miksi vaadit toiselta? Voithan sinä itse tehdä asialle jotakin. Hommata lapselle hoitaja kotiin että sinä pääsisit vaimosi kanssa viettämään yhteistä aikaa. Kyllä se tylsyys on ihan itsestään kiinni! Ei siitä voi vaimoa eikä lapsia syyttää.
Aika hyvin kertoi asiasta lausessi:"Tiukkaa tekee, että edes jaksaa katsella puolisioa päivästä toisen".
Lisäät myös että kaikki on lähinnä arjen harmauden syytä.
Itse olet kuitenkin oman onnesi seppä ja voit tehdä asioille jotakin että elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. Myös se on asenne kysymys miten arvokkaana koet ja tunnet lapsesi ja vaimosi ja ne pienet arjen hetket heidän kanssaan, opettele nauttimaan lapsistasi ja vaimostasi..! Onhan perhe ihmiselle se tärkein asia ja myös tukipilari läpi koko sen elämän. Ei se onni missään muuallakaan odottele, saman laisena se rävähtää silmille kenen tahansa muunkin puolison kanssa!! Ongelmat vain ovat sitten hieman erilaiset.
Kannattaa nähdä vaivaa että saa arkeen myös sovitettua hieman omia harrastuksia ja yhteisiä hetkiä puolison kanssa. Ja myös että vaimosikin pääsisi yksin välillä hengähtämään omiin harrastuksiinsa... Ei ihminen todellakaan jaksa jos ei pääse välillä latamaan akkujaan!!
ja se että opettelee nauttimaan elämän pienistäkin hetkistä ja pitää niitä arvokkaina asioina...!!
tzemppiä!
minä olen huomannut, että usein miehille täytyy sanoa hyvin selkeästi mitä haluaa ja miksi. Monikaan mies ei ymmärrä että 'minua väsyttää' tarkoittaa että haluaa apua vauvan hoitoon tai johonkin muuhun. Meillä ainakin toimii jos sanon, että 'olen aivan sikaväsynyt ja tuun hulluksi jos en saa nukkua, pystythän hoitamaan vauvaa ensi yönä.'Miehen täytyy kyllä olla aikamoinen mäntti jos kieltäytyy. Myös 'hei, leiki vauvan kanssa' on hyvin toimiva lause.
On kuitenkin olemassa sellaisia valitettavia tapauksia joihin tuollainen ei tehoa. Ne miehet ovat yleensä niin itsekkäitä ettei parisuhteen jatkaminen välttämättä ole järkevää. Minullakin on ollut sellainen avopuoliso, jonka onneksi älysin jättää ennen kuin saimme lapsia. Hänen kanssaan tuntui että oma elämä kutistui olemattomaksi. Aina kotiin tullessa alkoi tuntumaan että katoan tai lakkaan olemasta, muutun ilmaksi. Nyt minulla on aivan ihana aviomies ja elämää kotona ja kodin ulkopuolella vaikka äitiyslomalla olenkin.
sentään. Näinhän se aina menee. Miehessä on kaikki vika. Jos vaimo on tyytymätön elämäänsä niin miehenhän vika se on. Miehen täytyy pitää nainen tyytyväisenä joka tilanteessa ja naisen ei kuulukaan ottaa vastuuta omasta elämästään.
mutta lapsiperheen elämä kyllä...
Onko ihminen nykyään niin uusavuton ajatuksissaankin, ettei se tajua, sopiiko hänelle kotona kyykkiminen lasten kanssa vai ei?
Mulle ei sovi, joten en mietikään kyseistä teemaa!
Mutta ei meillä kyllä ole ongelmiakaan.
Parisuhteemme on loistokunnossa. Ei mitään valittamista.
Se mitä voit tehdä, on jo takanapäin.
kauan kauan sitten, n.17 vuotta taaksepäin olimme kääntäneet kantapäät vastakkain ja ero oli enää lähtöä vajaa.
kuitenkin kumpikin tunsi, että toinen on oikea, vain olosuhteet tuntuivat olevan vastaan.
meillä kiikasti lapsettomuus, teillä lapset. menimme silloin perheterapeutille. ensin minä yksin, sitten miehen kanssa yhdessä.
terapeutti meinasin ensin käskeä meidät kirjoittamaan kaiken ärsyttävän, mutta muutti sitten puheensa ja KÄSKI MIETTIMÄÄN KAIKEN HYVÄN JA RAKASTETTAVAN mitä toisessa on. arvaat varmaan, että eka lista olisi ollut pitkä ja tähän työksi annettuun ei meinannut mitään kertyä. mutta tulihan niitä, ja se oli käännekohta. nyt on oltu 21v naimisissa ja meillä on neljä lasta.
miehillä on myös outo tapa osoittaa kiintymystään työllä. sitä ei vieläkään oikein tajua ja hyväksy. minä kun pitäisin yhdessä olosta ja lököttelystä ja mies painaa töitä "perheen eteen". yäk, mutta nyt sen ainakin tiedän, mitä se yrittää sanoa. ennen uskoin, että se haluaa minua pakoon.
lasten kanssa pelkästään kotona on rankkaa. mitä mahdollisuuksia sinulla on nipistää vähän omaa aikaa ja aikuisseuraa kodin ulkopuolelta? onko lapsille parintunnin kerhoa? maksullista aamu/iltapäivää hoidossa silloin tällöin? että pääsisit kaupungille katselemaan ja kahvittelemaan yksin tai kaverin kanssa? joku vapaaehtoistyö esim. vanhusten parissa seurakunnan tms piirissä? mummelit leikkisivät lasten kanssa ja sinä vaihtaisit ajatuksia toisten aikuisten kanssa? virittele jotain omaa.
ja vonguttaessa siitä, ettei ole aikuiskontakteja ym. kannattaa muistaa että lapsenteko on vapaaehtoista...
Kirjoititko muuten tosissaan mulle???
sopi vaan siihen viestisi perään. en ajatellutkaan, että ottait nokkaasi, anteeksi.
Minunkin miehelläni on mielenterveysongelmia. (Pakko-oireinen häiriö) Se tuo oman stressin parisuhteeseen. Hae sinäkin keskusteluapua!Se voi auttaa.
Myös minun miehelläni on jotain mielenterveysongelmia. Ei ole tutkittu, mutta vaimona sen huomaa :(
en tarkoita tätä niin pahalla kuin miltä se ehkä kuullostaa. Mutta itsesi takia, hanki itsellesi elämä kodin ulkopuolellakin. Ei mikään suhde kestä jatkuvaa riippuvaisuutta toisesta, ja sulla, kotona olijana, kaatuu selvästi seinät päälle. Ekana voisit hakea jutteluseuraa vaikka jostain mieleterveysseuran omaisjärjestöstä, vertaisryhmiä omaisille toimii lähes koko maassa. Sitten voisit hankkia itsellesi harrasuksen, mistä sä pidät. Ei sen tarvitse olla kummoinen, esim iltalenkki, tai kirjastoreissu jonain iltana viikossa.
Kun säkin saat jotain omia juttuja, niin ei sitä jaksa kaivella riidan siementä joka asiasta.
Me elämme mieheni kanssa elämämme parasta aikaa!
Ystäviä ja kavereita riittää ja menoja joka sormelle! Vietämme ystävien kanssa elokuvailtoja, jolloin vuokraamme elokuvan tai kaksi, joskus saatamme pitää leffamaratonin, jolloin katsomme elokuvasarjan, esim. viimeksi katsoimme kaikki Kummisedät putkeen.
Pidämme illallisjuhlia, jolloin vuorotellen kokkaamme jotain hyvää ruokaa ja nautimme toistemme seurasta, keskustelemme asioista ja parannamme maailmaa.
Teemme kesäisin piknikreissuja, joka kerran johonkin sellaiseen paikkaan, missä emme ole aiemmin käyneet.
Talvisin käymme pulkkamäessä yhdessä tai laskettelemassa. Teemme lumilinnoja ja olemme lumisotaa!
Kesällä käymme onkimassa tai pulikoimme vedessä koko päivän. Vierailemme ystäviemme mökeillä ja pidämme hauskaa. Lapsetuspuuskassa leikimme piilosta, hippaa tai persistä... =)
Kokeilemme kaikenlaisia lajeja porukalla, olemme mm. käyneet itsepuolustuskurssin, seinäkiipeilykurssin ja harjoitelleet piirtämään ihmismallia.
Kesällä meillä pyörii minigolfturnaus, jossa kesän lopuksi lasketaan jokaiselle pelaajalle kesän keskiarvotulos ja voittaja kolmikko saa jonkun kivan pienen palkinnon. Talvella pyöritämme samanlaista keilausturnausta.
Matkustelemme harrastustemme perässä 3-5 kertaa vuodessa Euroopassa pidennettyjä viikonloppuja ja olemme näillä matkoilla tutustuneet aivan ihaniin ihmisiin, joista on tullut hyviä ystäviämme!
Elämä ei voisi tämän paremmalla mallilla olla!
Ai niin, melkein unohdin: meillä ei ole lapsia, eikä tule.
Keiju, kuulostaa hyvälle jos olet noin onnellinen, meillä sama juttu, elämä on ihanaa ja mutta nyt siihen tulee mukaan vauva! Meidän rakkain harrastus kaukomatkailu patikoimisineen saa pienen tauon mutta jatkuu heti kun mahdollista. En epäile hetkeäkää eikö tuo vauva pääsisi kanssamme heti kun mahdollista matkaamaan maailmana ääriin ja saisi rakkautta meiltä molemmilta. Normaaleja turska-turistin reissujahan voi tehdä ihan hyvin, niitä ne eivät pois vie mutta kaukomatkoille en lähde pienen kanssa ihan heti.
Ei lapsen saaminen vie teiltä mitään noita suht. tavallisia harrastuksia pois, usko tai älä. Itse jätän itsepuolustuslajin (musta vyö) hetkeksi syrjään ja jatkan sitten taas...
Keiju, anteeksi, en ymmärrä miten nimimerkiksi tulit sinä! Taitaa tämä raskaus saada minut hajamieliseksi :)) hih. sorry.
ONpas ollut vastauksia. No, tässä tulee lapsiperheen arkipäivästä.
Ja muuten: meillä on riitoja. Riidat tulevat siitä, kun minä aloitan ne. Syynä on se tunne, että minä teen yksin kaiken. Tai että vastuu huushollin pyörittämisestä on yksin minulla.
Totuus ei kuitenkaan näin ole. Olen vain välillä väsynyt ja mielettömän yksinäinen.
Olen kotiäitinä, nuorin on vielä vauva. Käymme avoimissa päiväkodeissa ja äiti-lapsikerhoissa, mutta ystäviä ei ole löytynyt. Ystävät ovat kirje- tai nettiyhteyden päässä, osa kavereista asuu tosi kaukana ja tapaamiset ovat harvoin matkan ja työaikojen ja perhe-elämän takia...
Minä vietän siis päivää lapsen kanssa kotona. Teen jonkin verran kotihommia. Osan jätän suosiolla miehelle. Olen sitä mieltä, että vaikka olenkin vaimo ja äiti, kotipiika en ole.
Kun vauva nukkuu, teen omia juttuja, esim. roikun täällä netissä :) Ja sitten ulkoilemme, teen kävelylenkkejä ja käymme noissa äiti-lapsi-jutuissa.
Illalla mies tulee kotiin. Yritän laittaa jotain ruokaa. Tai sit mies kokkaa pikapöperöä itselleen.
Joinakin iltoina olemme vaan kotona. Mies viettää aikaa vauvan kanssa.
Joskus käymme yhdessä kaupassa. Kantamuksia on niin paljon, ostamme kerralla paljon, joten siksi teemme ne yhdessä ja autolla.
Joskus käymme kävelyllä, joskus tapaamme kavereita. Joskus hoidamme joitain asioita.
Viikonloppuisin teemme mikä kivalta tuntuu, esim. viime viikokonloppuna autoajelun puitteissa extempore päätimme mennä retkelle, kaupungin retkeilyalueella on valmiit nuotiopaikat ja puut. Tulitikut ja makkarat ja mehut vaan huoltoasemalta.
Tosin tuolloin oli mukana perheemme lähes kaikki lapset, yhteensä 4 lasta vauva mukaan luettuna. Yksi puuttui joukosta siis. Lapsilla oli hauskaa kun rymysivät metsässä. Olimme kaikki savun hajuisia ja kakarat onnellisen likaisia :)
Kesällä aiomme mennä uimarannalle viikonloppuisin ainakin. Pk-seutu tarjoaa vaikka mitä, voimme mennä suomenlinnaan retkelle, kaivopuistoon, kauppatorille. On myös viikonloppuleirejä yms., joihin voimme osallistua.
Tulemme käymään myös linnanmäellä ja lomareissu suuntautuu tänä vuonna pohjoiseen päin.
Vaikka olemmekin kotona, tv on meillä auki tosi vähän. Taustameluna se ei koskaan ole.
Olemme vieneet lapset hoitoon ja käyneet leffassa, tetterissa, olleet yötä hotellissa.
Välillä on tylsää, yksinäistä. Välillä on riitoja.
Mutta meillä on se yhteinen juttu, että pystymme keskustelemaan asioista, ja molemmat haluavat että liitto kestää. Siis rakkaushan on tahtoasia. TAhdonko, että tämä parisuhde kestää? Tahdonko tehdä sen eteen töitä? Tahdonko hoitaa parisuhdetta, kumppania, itseäni?
Hoidetaanhan puutarhaakin, huolletaanhan autoakin. Miksi ei siis parisuhdetta? Ei mikään itsestään kasva ja kukoista (paitsi rikkaruohot, mutta nekin tarvitsee sadetta ja aurinkoa sopivassa suhteessa!)
Jos joka päivä pelkäät tulevaa, se syö paljon sinusta ja teidän suhteestanne. Pitäisi osata elää tätä hetkeä ja nauttia siitä, että nyt on hyvin kaikki. Sitten kun romahtaa, niin sitten romahtaa.
Et voi sitä puolta suunnitella tai määritellä etukäteen.
Jos eroat, on lapsilla tapaamisoikeus. Voitko luottaa että isä on joka kerta kykenevä huolehtimaan lapsistaan?
PElkosi ei siis koskaan kokonaan poistu. Sinun on vain opittava elämään sen epävarmuuden kanssa. Ja opittava nauttimaan tästä päivästä.
Jos et saa miestäsi mukaan , mene yksin lastesi kanssa.
nauti asioista lastesi kanssa tai yksin. Ehkä se vieraannuttaa sinut miehestäsi, mutta eihän tuo nykyinenkään vaihtoehto ole hyvä; et ole tyytyväinen.
Mutta kuten joku rumasti jo taisi sanoakin: hanki itsellesi elämä.
Kun itse olin aikoinaan jumissa omassa elämässäni enkä tiennyt, mitä haluan elämältäni.. mutta tiesin, mitä EN halua. Niinpä tein listan paperille siitä, MITÄ EN HALUA ELÄMÄLTÄNI.
Kuulostaa nurinkuriselta. Mutta niiden ulkopuolelle jää valtavasti vaihtoehtoja ja tajusin, että lähes kaikki on mahdollista, moni asia riippuu vain minusta itsestäni. Itsestäänsevyys joillekin.
Listaamalla mitä EN halua, pystyin myös katsomaan omaa elämääni ja tekemään muutoksia. Karsin siitä pois ne asiat, joita EN halunnut.
Vallitseva nykytilanne oli sietämätön, joten siitä tein muutoksia. Yksi oli mm. että aloitin opiskelut.
Ja yksi oli, no, erosin silloisesta miehestäni ja muutin toiselle paikkakunnalle. Ja sitten sain töitä ja sitten hain opiskelupaikkaa ja sitä rataa.
Idean nimi oli kuitenkin se, että minä itse pystyin ja osasin päättää omasta elämästäni. Lapsetko?
Lapset voivat hyvin jos aikuiset voivat. Lapsen koti on vanhempien parisuhde.
Tuo alku on aivan kuin meilläkin. Tpellaan toisinaan, lähinnä siitä että tunnen yksin olevani vastuullinen arjen pyörittämisestä. Me käymme nykyään aika vähän missään, mieheni työ on raskasta, eikä hän oikein jaksa viikonloppuisin mitään (viikolla nyt puhumattakaan). Lomalla kylläkin.
Tätä se taitaa se parisuhde olla, todella ihanasti olet asian kuvannut. Ja minä ainakin olen päättänyt mitä elämältäni haluan. Parisuhteen jossa minä, mies ja lapset voivat hyvin.
Kiitos kauniista kirjoutksesta!
on tylsää arkea, se on totuus. sitä arkea voi toki värittää harrastuksilla, ystävillä ja rutiinittomuudella, mutta ei tämä ihmiselämä kutenkaan sen kummempaa ole. elokuvien ja satujen rakkaustarinat ovat fiktiota. vain varakkailla töissäkäymättömillä ihmisillä on kylliksi energiaa ja aikaa toisilleen. se väritys pitää maalata itse jotenkin, jos sitä kaipaa.
nin se voi olla skä lapsiperheen arkea, että parisuhteen-. nimittäin itse työskentelen kotona ja mieheni muualla. mies on töistä tullessaan väsynyt ja tahtoo levätä. itse haluan päästä ulos (kaupungille, tapahtumiin, ystävien luo jne,...) koko päivän kotona vietettyäni. jos taas itse kävisin työssä muualla, olisin varman mieheni kanssa samoilla linjoilla, että vain viikonloppuisin olisi voimia tehdä muutakin. onneksi pian on edessä lomia. avokkini kun työskentelee puolustusvoimilla ja on väliä pitkiäkin aioja poissa, niin on vastaavasti sitten kunnon lomaakin kohtuullisen usein (esim 4 päivän "viikonloppuja" ja riittävät kesälomat).
...vaan juuri sellaista, millaiseksi sen itse tekee!
Aiemmin (sarkastisesti) kirjoittaneen henkilön tavoin elämme miehemme kanssa rikasta arkea: teemme viikonloppureissuja, nautimme yhteisestä ruuanlaitosta, lojumme sohvalla vain musiikkia kuunnellen ja toisistamme nauttien, hulluttelemme, nauramme, nautimme elämästä. Ja tällaista elämämme on ollut jo kohta kymmenen vuotta.
Mutta ongelmana lienee juuri se, että ihminen ei koskaan tunnu olevan tyytyväinen siihen, mitä saa. Taustalla kaihertaa kaksi keskenmenoa ja epätieto tulevaisuudesta. Mutta ainakin tiedän, että jos joskus saamme lapsia, osaamme myös nauttia siitä arjesta. Lapsien saaminen kun ei ole itsestään selvyys ja näin ollen olemme valmiit uhraamaan myös heille aikaa - jos heitä siis koskaan on tullakseen.
Mutta huonosti eivät asiat ole näinkään, päinvastoin. Nauttikaa, ihmiset, elämästänne sellaisena kuin se on. Annettuihin asioihin suhtautuminen ja niistä nauttiminen on teistä itsestänne kiinni!
onkin tämän palstan nimi. Kyllä se on lasten kanssa kuitenkin erilaista, vaikka kuinka on toivottuja jne.
Totta vieköön olet kuitenkin oikeassa siinä että ei pitäisi ruikuttaa olemattomien perään... mutta hetkeen tarttuminen onkin monelle vaikea juttu.
on vaikeaa, koska se vaatii vastuun ottamista omiin käsiin. Narsismiin taipuvalle henkilölle se on ylivoimaista.
...että teillä on mahdollisuus vaikuttaa elämäänne. Älkää tehkö niitä lapsia hätiköiden, tutustukaa kumppaniinne, ottakaa puolisoksenne ihminen jonka kanssa teillä on kivaa ja yhteisiä harrastuksia. Jos onnen huumassa ilman järkiperäisyyttä väännetään lapsia niin eihän siitä pidemmän päälle mitään tule. Mulla on ihana kumppani, ollaan oltu yhdessä 5 vuotta ja en tunne että arkea olisi vieläkään tullut. Meillä on hauskaa ja tottakai välillä riidellään, mutta sitten se toinen tuntuu vaan entistä rakkaammalta!!! On paljon yhteisiä harrastuksia ja samanlaiset ajatukset tulevan lapsen varalle. Meidän perheessä touhutaan ja nautitaan elämästä jo nyt, miksei vauvan tultuakin??
rasite, aivan kunnossakin olevalle liitolle.
Suosittelen pitkää seurustelua, ilman yhtään sormusta ja ilman yhteistä asuntoa. Elämästä nauttimista, kun se vielä on mahdollista.
sinäpä sen sanoit! Ja lyhyesti, realistisesti ja kauniisti: lapsi on rasite toimivalle, hyvällekin parisuhteelle!!!!
Ikävän kuuloinen asia, sillä vaikka lapsi on rakas, toivottu yms., ja parisuhde toimiva ja hyvä ja rakkautta piisaa, niin lapsen syntymä ja jo raskausaika muuttaa ihan kaiken....... vaatii enemmän , enemmän. Ihmiseltä, itseltään ja parisuhteessa..
niin se vaan on. ja piste.
Puhut asiaa. Tosin vaikka kuinka varautuisi lapsen tuloon, sitä ei osaa etukäteen arvata millaista se on :-) Elämä yllättää. *Kokemuksen syvällä rintaäänellä*
Minusta yksi ongelma lienee se, että suomalaiset rupeavat lapsen saatuaan leikkimään kotista, eli jämähtävät kotiin neljän seinän sisälle ja luulevat, että se on joku hyvän äidin merkki. Isän kuuluu tietysti perinteisesti käydä töissä aamusta iltaan elättääkseen perheensä. Jos tunnustatte vievänne silloin tällöin lapset hoitoon ja menevänne itse baariin tms., teidät leimataan huonoiksi vanhemmiksi! Eihän vanhemmilla saa olla omaa elämää... Minusta arkeen pitää keksiä niitä valopilkkuja, joiden voimalla jaksaa ne arkirutiinit...
"Jokainen on oman onnensa seppä." Mitäpä sitä muuta selittelemään, kun joku on jo olennaisen kiteyttänyt.
Suomalaisten jämähtäneistä asenteista kertoo sekin, että minullekin moni sanoi pojan synnyttyä, että "nythän se elämäsi loppui siihen etkä voi enää tehdä mitään hauskaa". Miksi en olisi voinut? Lapsi vaan kainaloon ja menoksi! Sitä periaatetta olemme noudattaneet alusta asti. Lapsi ei ole kahle vaan elämän suola ja sulostuttaja.
Poikamme (nyt 10 v.) on siis kulkenut pienestä pitäen mukana yhteisissä harrastuksissamme ja ollut mukana monissa reissuissa ja retkissä, joissa ollaan oltu sekä oman perheen voimin että ystävien kera. Niiden myötä ystävämme ovat tulleet hänelle rakkaiksi - ja päinvastoin - ja hänkin nauttii porukalla puuhailusta täydestä sydämestään.
Meilläkin riidellään välillä, mutta sitten sovitaan ja taas rakastetaan! Luulen, että onnellisen liittomme (15 v) kulmakiviä ovat juuri yhteiset harrastukset, mielenkiinnon kohteet, ystävät (toki molemmilla on omiakin) yhdistettynä värikkääseen mielikuvitukseen - ja tietysti se rakkaus.
Rasite!!?? Mikä ihana rasite minulle ovat lapseni!
Mitä te jauhatte ja valitatte, toinen ihannoi lapsetonta liittoa, toinen lapsellista (alkuperäinen kuulosti lapselliselta, ikää ei varmaan ollut paljon kertynyt).Elämä ei ole pelkkää juhlaa, se on myös ruusuilla tanssimista. Mummoni pesi yhdeksän lapsensa hiukset lumesta sulatetulla vedellä talvisin.Minä avaan vain suihkun.Mies käy töissä, saan olla kotona lasten kanssa, ihanaa elämää.Parisuhde on välillä persiistä, mutta olenhan sitä joskus itsekin.
Ihmetyttää nykyihmisen jatkuva purnaus väsymyksestä, kiireestä ja arjen harmaudesta.Meillä on kaikki, mutta sisältä olemme tyhjiä. Matkustelu tai harrastukset, ne ovat vain pieniä asioita.Raha ja viihdykkeet kiiltävää pintaa. Eivät ne muuta ihmisen elämää paremmaksi ellei löydä ensin sitä tärkeimpää.Minulle se on jo elämä itse.Ja terveet lapset, jotka kömpii aamulla sänkyyni ja puussaavat naaman märäksi.Hekö rasite? Ei koskaan!
Terv Äiti vuosimallia -76