Lueskelin lakipalstaa ja huomasin että moni yrittää keksiä testamenteilla ja hallintasopimuksilla kiertoteitä miten turvataan avopuolison elämää toisen kuollessa. Usein homma ratkeasi menemällä naimisiin, mutta sen sanovat usein olevan pois suljettu vaihtoehto... miksi? Usein kyse on kuitenkin hyvin pitkään yhdessä olleesta parista ja tosiaan kuoleman järjestelytkin jo mielessä. Mikä on se syy joka pois sulkee naimisiinmenon vaihtoehdon. Tämä on vaivannut minua jo jonkin aikaa.
Miksi ei naimisiin?
Pitkässä liitossa
43839
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 43
Vanhimmat
Avioliitto tuntuu niin lopullisesta ja jos haluaa säilyttää oman vapauden lähteä heti kun tuntuu siltä niin avioliitossa se sitten ei onnistu enää.
Jos ollaan yhdessä kun kuolee niin on sama kenelle se omaisuus kuoleman jälkeen menee mutta jos tulee muuten vain ero niin ei sitä halua että sitä joutuu odottamaan tai antamaan toiselle jotain minkä on itse tienanut.
sen minulle eräs tuttava selitti, kun jotain vinoilin hänen "iki-kihloistaan" = yhdessä 17 vuotta, joista 15 vuotta kihloissa. Sanoi rakastavansa avokkiaan, mutta jos tilanne joskus muuttuisi, ei halua mitään ositussotkuja tms. No, em seikkaan tod näk avioehto auttaisi, mutta sitten on vielä tuo ns oma vapaus... Kysyin, että eikös kihlaus ole vakavasti ajatellen lupaus avioliitosta..? Tuttava kohautteli olkapäitään ja totesi, että kuka sen mitenkin ymmärtää...Ehkä avovaimo on jossain vaiheessa huomannut, että se ei ollut lupaus avioliitosta.
Omistussotkuja? Jaa'a, minusta kun tuntuu että niitä omistussotkuja tulee juurikin pitkän avosuhteen päättyessä, kun ei ole aina niin selvää että kennen mikäkin omaisuus on.
Vapaus nyt on aika suhteellista, voihan sitä avioliitossakin jättää saapumatta kotiin ja aloittaa uuden elämän muualla ja hakea eroa siinä samalla.
Tuo nyt voisi olla jonkinlainen järkisyy, että jos ei ole lapsia, niin halutaankin että kuolessa omaisuus menee omaan sukuun eikä puolisolle.
Voihan avioliitonkin ajatella vai jonkinlaisena suhteen rekisteröimisenä. Ei kai siitä erosta kauheasti vaivaa ole, joutuu niitä papereita elämässä muutoinkin täyttelemään. Jos tuntuu, että ei halua olla enää toisen kanssa niin muuttaa veks. Vaikka siltä istumalta. Virallista avioeroahan ei saa kuin 6 kk harkinta-ajan jälkeen. Mutta eipä se estä muuta kuin menemästä uudelleen naimisiin.
Avioehtokin on keksitty, joten ei tarvitse antaa toiselle yhtään mitään.
myös asiaa. Parissa vastauksessa oli, että sehän on ihan sama kenelle omaisuus mene kuoleman jälkeen. No niinhän se on, mutta jos onkin ollut sopuisa avoliitto ja toinen äkillisesti kuolee, voipi toinen jäädä ihan tyhjän päälle. Kuolleen omaisuus esim. puolet asunnosta tai jopa kokonan menee hänen omaisilleen eikä 2leskellä# ole mitään osuutta siihen. Pahimmassa tapauksessa menee asunto alta.
Itsekin olin aikanaan ensin avoliitossa, mutta nyt naimissa jo toistakymmentä vuotta.
Kuollutta ei kosketa mitä tapahtuu hänen kuoleman jälkeen, sillä tunne puolella voi olla hieman hiljaista...
Ja ei kait nykyisin niin imbesillejä ole jotka eivät todellakaan tiedä mitä hyviä ja huonoja puolia avoliitossa on. Kait sitä jokainen järkevä ihminen pitää huolta omista asioistaan varsinkin mikä tulee omaan omaisuuteen ja avoliiton hienoushan on siinä että toinen ei "hyödy " toisen kuolemasta yhtään mitään. Jäähän sille se oma omaisuus.
Eli jos pelkää että kumppani surmaa omaisuutta tavoitallekseen, niin silloin kannattaa pysytellä avoliitossa.
Ihmettyttää vaan sitten ne pohdinnat avoparien välisistä testamenteista...
Jokainen ilmaisee testamentilla sen henkilön jolle haluaa omaisuutensa jättää ja sehän voi olla ihan kuka vaan.
Järetöntä on katsoa että pelkästää avio / avosuhde olisi se peruste millä toinen saisi kuolleen omaisuuden itselleen. Ymmärtäisin jos toinen on ollut ne myös tienaamassa. Kyllä on parasta että molemmat tienaa ne omat rahat ja myös yksin päättää mihin ja miten ne käyttää. Eipä siitä tule kinaa rahasta kun molemmat voi käyttää ne omat rahat just niinkuin huvittaa. Eihän se että toinen kuolee vie sen eloonjäänneen omaisuudesta penniäkään pois vaan edelleen hän omistaa sen mikä hänen on.
Jos avokki kuolee niin tarkoittaako se että toinen on saanut perusteetonta etua toisen eläessä jos kerran se elintaso laskee vain siksi ettei saa perintöä? Tässähän tapauksessa toinen hyötyi juuri niin kauna kun toinen eli ( eli kuollut oli "maksanut" suhteesta) ja se sitoumus päättyi kun myös avoliitto päättyi
"Järetöntä on katsoa että pelkästää avio / avosuhde olisi se peruste millä toinen saisi kuolleen omaisuuden itselleen."
Miksi tuo olisi järjetöntä? Vai onko ajatuksesi se, että henkilö mennä poukkaa avo- tai avioliittoon ihan kenen kanssa tahansa? Sen sijaan, että menisi av(i)oliittoon sellaisen kanssa, jonka kanssa haluaa jakaa tässä elämässä ihan kaiken? Ja sitten, kun ei itse enää mitään sillä mammonalla tee, niin voisi sen vaikka tälle lähimmälleen jättää. Tietysti eri asia näiden perintöjen suhteen, jos on lapsia. Mutta kumma ajatusmaailma täällä vallitsee, ettei missään nimessä oltaisi mitään puolisolle jättämässä. Ovatko niin ajattelevat av(i)oliitossa kenen tahansa kadulta repäisemänsä kanssa sen sijaan, että yhteistä arkea viettäisivät aidosti tärkeäksi kokemansa ihmisen kanssa?
"Eipä siitä tule kinaa rahasta kun molemmat voi käyttää ne omat rahat just niinkuin huvittaa."
Eihän tuo poissulje millään tavalla, etteikö omaisuuttaan voisi jälkeensä jättää vaikka ja nimenomaan juuri sille puolisolle.
"Eihän se että toinen kuolee vie sen eloonjäänneen omaisuudesta penniäkään pois vaan edelleen hän omistaa sen mikä hänen on."
Eipä vie. Mutta jos avoliiton arkea on eletty kuolleen puolison yksin omistamassa asunnossa eikä hän ole tehnyt testamenttia, niin kummasti se vaan vaikuttaa eloonjääneen arkeen.
Kun on saanut asua toisen asunnossa on säästänyt pitkän pennin jolloin se omat rahavarat ovat olleet reilummat toise eläessään.
Pääomakulut kun laskee pois ja miettii paljonko olisi vastaavasta joutunut vuokraa maksamaan.... usein sitä se ei asunnon omistaja jää kyllä plussalle.
Ja ei poissulje jokaisella on oikeus jättää oma omaisuus juuri sille kenelle haluaa..... ja testamentti on tähän kiva ja vaivaton tapa.
Mutta fakta meillä on ettei avovaimo omilla ansiollaan olisi koskaan kyennyt saamaan itselleen tälläista elintasoa ja ainakaan minä en halua että vaimon elintaso pysyy samana ilman minua. Eli pääsee nauttimaan korkeammasta elintasostaan niin kaunan kun on minun kanssani ja jos minua ei ole niin myös minun tuoma elintaso häipyy. Koska tähän asti on saanut asua ilmaiseksi on se hyöty / kk vähintään 800 € ( norm yksinasujan vuokra) joka ainakin laskennalliseti jää säästöön ( tai sitten on varaa hummata omiin kuluihin lisää) niin onhan hän keränyt meidän yhdessäolessa tästä jo hyötyä.
Jos haluaisin se olevan toisin tekisin sen testamentin tai helpommin menisin hänen kanssaan vihille ilman avioehtoa....
"Kun on saanut asua toisen asunnossa on säästänyt pitkän pennin jolloin se omat rahavarat ovat olleet reilummat toise eläessään."
En puhunut siitä, onko avo- tai aviopuoliso maksanut jotain asunnon omistajalle. Jotkut tuntuvat olevan siitäkin tarkkoja. Mutta jos - kuten sanoin - avoliitossa on eletty sittemmin kuolleen yksin omistamassa asunnossa, eikä tämä ole sitä testamentannut avokilleen, niin siinäpä menee eloonjääneeltä koti alta. Ehkä jotain on jäänyt sukanvarteen vuosien varrella, ehkä ei. Mutta kodista voi tulla lähtö samalla kun kuolleen sukulaiset korjaavat potin.
"jokaisella on oikeus jättää oma omaisuus juuri sille kenelle haluaa..... "
Tietenkin on, ja niin pitää ollakin. Mutta ihmettelin sitä, että joku jakaa arkensa ehkä vuosikausia toisen ihmisen kanssa, ja sitten suhtautuu niin kuin omaisuuden jättäminen tälle oman kuoleman jälkeen olisi kovinkin järjetöntä. Siis miksi asua ja jakaa elämänsä täällä eläessään sellaisen ihmisen kanssa, josta ei sen vertaa välitä, että haluaisi tälle omaisuutensa jättää, kun sitä ei enää itse tarvitse?
"ainakaan minä en halua että vaimon elintaso pysyy samana ilman minua"
Juu, taloudellisuuslaskelmasi ja toisen mahdollisesti avoliiton aikana saama hyötynäkökohtasi tulivat jo mainiosti selviksi. Mutta ei sen sijaan se, miksi et haluaisi, että avovaimollasi olisi asiat edelleen yhtä hyvin, jos sinä sattuisit kupsahtamaan? Siis miksi vaivaudut jakamaan elämäsi nyt hänen kanssaan, jos hän jostain syystä herättää tuollaisia tunteita, että nimenomaisesti et haluaisi hänen elintasoaan turvata?
Jos asuisimme vuokralla molemmat maksaisivat kuluista 50 % + kaikki omat kulut
Nyt asumme minun asunnosta josta toisen osuus on 0 % ja hänen maksettavaksi jää hänen omat kulut.
Se paljonko hän tienaa ja mihin rahat kuluvat ei ole minun asia, eikä myöskään minun tuloni tai kuluni kuulu hänelle. Emme ole elatusvelvollisia tosiimme nähden, avioliitossa tämä taas on velvollisuus.
Miksi sotkea rahaa yhdessä oloon, kun näyttää että niillä jolla rahat on yhteisiä on siitä niin pirusti riitaa.
Aikanaan kauppasin mahdollisuutta missä ostaisimme yhteisen talon jonka myös maksaisimme 50 -50 kaikilta osin mutta toinen ei halunut käyttää rahaansa "turhaan" joten se että minä käytän omasta tulostani "turhaan " rahaan tuskin on myöskään toiselle kuolemani jälkeen merkittävä.
Joten sinun lähtökohta on että koska asui ennen minun kuolemaa ilmaiseksi niin se tilanne on vähän niin kuin saavutettu etu ? Joten pitäisi saada avioliiton edut avoliittoonkin. No ei ainakaan minun kanssani. Kyllä minä mielummin jätän omaisuuden veljelle, koska aika iso osa minun omaisuudesta ( ja millä kämppä on valtaosin hankittu) on tullut perintönä meidän vanhemilta.... ja tästä pitäisi siis ennemmin antaa avokille "hänen" ansaitsema osuus. Ja mitähän hän on tehnyt sen ansaisemiseksi???? Kyllä minulla on sentään sen verran kunnioitusta omia vanhempia kohtaa joiden toivomus on että omaisuus pysyy suvussa eikä sitä jaeta suvun ulkopuolelle.
Aivan samoinhan sille avoikille käy tulee se meidän ero muuten vain tai sitten minun kuollessa. Omaan kämppään pitää käyttää jatkossa sitä omaa rahaa, jolloin sitä rilluttelua rahaa on sen verran vähemmän käytettävissä.
Ymmärrän kyllä että osa naisista pitää sitä avoliittoa avioliittoon verrattavana rahan teko välineenä... pitäisihän siitä saada taloudellista hyötyä kun kerran miehen eläessäkin siitä on ollut....
ja selvä peli se meillä on ollut.... dollarin kuva silmissä en meikäläisen kanssa kannata olla.... ja molempien rahat ja kulut ovat heidän omiaan.... samoin kuin se omaisuus.... toisen omaisuuden lainaaminen ja käyttö on myöskin aina pyynnön alaista... ja ainahan toisella on mahdollisuus tehdä muutos ja lähteä kävelemään ihan vapaasti.... joillakin on vain ihan oikeasti halu olla yhdessä ilman sitä dollarinkuvia silmissä... ja taasen toisilla on suuri huoli että jos se omaisuus menee sivu suun sinne puolison suvulle.....
Ja jos joskus minulla on lapsi tai lapsia niin luonnollisesti kaikki jää sitten niille, mutta tästäkään ei sitten kuulu sille äidille yhtäkään ( eikä hän myöskään voi sitä käyttää omiin tarkoitusperiin, esim myydä tai hävittää). Mutta vaikka menisimme naimisiin niin kyllä se avioehto olisi edellytys - minuahan ei rahasteta pelkän vuoteen jakamisen perusteella - ei edes kuollessa.
Jokainen on velvollinen itse turvaamaan oman elintason.... joten ei luoja laiskoja elätä.... kyllähän hänellä on ihan yhtälainen mahdollisuus sen oman elintason luontiin oltiin yhdessä tai ei. Kyllähän se minulle sopii muuttaa samoilla ehdoilla hänen omistamaan asuntoon ( jolloin hän myös maksaa kaikki sen kulut) jolloin minun kuollessa se myös minun kuollessa jää hänelle. Kolmaskin vaihtoehto on myyn / vuokraan oman kämpän, muutamme vuokralle ja maksamme 50-50 kaikki sen kulut.... Tässäkään tapauksessa hän ei menetä sitä omaa kotia vaikka minä kuolisin....
Joten jos avopari asuu vuokralla pitäisikö vainajan suku myös loppuelämän maksaa sen vainajan puolesta 50 % kuluista ettei avolesken elintaso laske ?????
Puhut edelleen kovasti rahasta ja siitä, onko teillä mennyt puntit tasan. Ilmeisesti ei ole. Se ei ole ollut pointtini missään vaiheessa.
Olen kysynyt yksinkertaisesti, miksi asut avoliitossa naisen kanssa, jos et piittaa hänestä sen vertaa, että jos kupsahdat, haluaisit turvata hänen elintasoaan siltä osin kuin perintösi sen mahdollistaa? Selität, että jälkeesi jäävä perintö kuuluu mielestäsi paremmin veljellesi kuin avokillesi, koska avokki ei ole tehnyt mitään sen "ansaitakseen". Jos ollaan tarkkoja, niin ette ole veljesi kanssa tehneet sitäkään vähää, olette vain syntyneet tiettyyn perheeseen. Näin ajatellen avokki on tehnyt jo paljon, hän on sentään elänyt kanssasi ilmeisesti hyvän määrän vuosia. Takerrut siihen, että avokki on kanssasi asuessaan saanut mahdollisuuden "tienata" kun ei ole tarvinnut maksaa asumisesta. Olkoon niin, siitä en ole puhunut.
Sanot, että kunnioitat vanhempiesi toivetta perinnön säilymisestä suvussa. Se on toki yksi peruste. Mutta tilanne lienee se, että vanhempasi ovat kuolleet? Ja heidän aikanaan esittämänsä toive johtaisi nyt siihen, että sinun joskus tapahtuvan kuolemasi jälkeen avokkisi elintaso heikkenisi, vaikka niin ei olisi pakko olla (voisit myös jättää perinnön avokille). Voisit siis siinä tilanteessa turvata avokkisi tulevaisuutta, mutta valitsisit kuitenkin toisin.
Siis yksinkertaisesti. Kun sinulla ei ole tarvetta turvata avokin elämää perintösi avulla, jos sinun lähtövuorosi tulee ensin, miksi et elä sinkkuna? Miksi elät naisen kanssa, joka ei merkitse sinulle sen vertaa, että olisit kiinnostunut hänen pärjäämisestään sinun jälkeesi - vaikka vanhempiesi toiveen vastaisesti? Kysehän on sinun valitsemastasi elämänkumppanista. Tätä asennetta olen ihmetellyt viesteissäsi. Kukin toimikoon miten tykkää ja laskekoon vaikka joka euron sentilleen tasan - se on eri asia. Sitä vain olen kysynyt, miksi "haaskata" elämäänsä sellaisen ihmisen kanssa, jonka tulevaisuus oman lähdön jälkeen ei kiinnosta vähääkään.
Juuri siksi elän avoliitossa enkä avioliitossa ettei toinen merkitse niin paljon että edes näen sen mahdollisuuden että haluan olla hänen kanssaan loppuelämän. Olen hänen kansaan vain siksi etten löydä sitä elämäni unelmanaista rinnalle. Se kuinka kauan olemme yhdessä ei millään määrää lisää sitä tunnetta, mutta asioihin tottuu ja kun tarvetta ei tällä hetkellä ole muuttaa tilannetta niin miksi nähdä vaivaa? Ja täysin tietoinen että myös toisella on aivan sama oikeus päättää tämä avoliitto yhdessä hujauksessa ilman mitään selityksiä, riittää että hän vain sattuu sitä haluamaan.
Kyllä avoliitto ja avioliitto ovat merkistykseltään aivan eri kaltaista. Avoiliitto on pysyvää sitoutumista toiseen ja avoliitto vain sitä "niin kauan kun parempaa ei ole tarjolla". Joten tunnetasolla en todellakaan ole häneen mitenkään sidottu, enkä myöskään toiselle näin väittänyt. Ja sinkkuna en elä koska avoliitossa sitä seksiä saa säännöllisesti pienemmällä vaivalla kun sinkkuna, jää se turha pelehtimen pois eikä tarvi pyöriä baareissa katsomassa onnistuisiko tänään ja sitä paitsi toinen tekee ihan hyvin kotitöitä jotka eivät minun suosikkeja ole. Ei se tunne ole sidottu niihin vuosiin eikä se todellakaan ajan kuluessa lisäänny. Toiseen vain tottuu ja hänen läsnäolonsa hyväksyy. Huomautan että alunperin ajatus muutosta minun luokseni oli hänen.... alussa kun niitä omia rommeita alkoi unohtua ja sitten niitä pikkuhiljaa tuotiin lisää.... ja perusteluina oli että hän säästäisi rahaa jos ei tarvitsisi maksaa vuokraa kun hän kerran on suh paljon minun luona yötä ja kyllähän hän sitten tekisi niitä kotitöitä palvelukseksi.... joten laiskan miehen valinta mutta ei rakastuneen.
Ihmettelen edelleen perustelujasi, mutta ajattelemme ilmeisesti elämästä hyvin eri tavoin. En missään nimessä vaivautuisi jakamaan arkeani sellaisen ihmisen kanssa, joka ei olisi minulle hyvin tärkeä. Siis vain tavan vuoksi.
Minulle avo- ja avioliitolla ei ole tunnepuolella eroa (lakiteknisesti toki). Avoliitto on minusta luonnollinen vaihe ennen avioitumista. Pidän päinvastoin hiukan omituisena pareja, jotka pukkaavat naimisiin hyvin lyhyen tuntemisen jälkeen tai ilman avoliittoa. Avoliitto on mahdollisuus harjoitella yhteiseloa, koska kaikki suhteet eivät ole tarkoitettuja kestämään (ihminen hullaantuu ja tekee typeriä hätiköityjä ratkaisuja). Silti se ei tarkoita minulle samaa kuin ”ovien auki pitäminen”, ”parempien vaihtoehtojen katselu”. On itsestään selvää, että kahden ihmisen tavat ovat erilaisia, joten yhteisen arjen harjoittelu on ihan paikallaan. Itselleni kuitenkin jo avoliitto tarkoittaa, että hommassa ollaan mukana vakavalla mielin ja pitkällä tähtäimellä, siihenkään ei ryhdytä hetken mielijohteesta.
Tuosta tietysti seuraa, että ajattelen kanssasi hyvin eri tavoin myös tulevaisuudesta sitten, kun jommastakummasta puolisosta aika jättää. Minusta on selvää, että sen elämä turvataan, joka jää tänne vielä toisen jälkeen. Avioliitto tietysti turvaa sen tiettyyn pisteeseen jo lain mukaan. Mutta avioparitkin voivat tehdä ”lisäturvaksi” keskinäisen testamentin, joka pitää ensiksi kuolleen suvun pois osuuttaan kärkkymästä (takaa viimeksi elävälle vapaan testamenttausoikeuden niin halutessaan). Avopareista puhumattakaan, jos avioon ei ole tullut mentyä. Kuten jo aiemmin sanoin, lapset tietysti muuttavat kuviota, mutta siitä tässä ei ole ollut kyse.
Ymmärsinkö oikein, että jos löytäisit rinnallesi sen oikean ”elämäsi naisen”, suhtautuminen häneen myös tämän perintöasian suhteen olisi erilainen? Vai olisiko puoliso siinäkin tapauksessa altavastaaja suhteessa veljeesi? Ja jos olisi, niin miksi?
Jos menisi naimisiin niin koko omaisuus jäisi vaimolle ellei minulla olisi lapsia.
PS siksi minä en halua lapsia kun en koe että tämä on se oikea nainen. Jos teen lapsia niin kyllä se on minulle tärkeää että lasten äiti on minulle Se Oikea. Vaninkoja ei onneksi ole ollut, mutta kyllä siinä on myös tietoista ajattelua.
Laki muuten takaa että avioliitossa ei suvulla ole mittään oikeutta vaatimuksiin. Lapsilla on sitten se oma oikeus.
Joten aviovaimo ohittaisi sitten kaikki muut jopa jossainmäärin meidän yhteiset lapset
Selvä. Avioliittojuttua kysyin, kun viestissä, johon alunperin vastasin, sanoit "Järetöntä on katsoa että pelkästää avio / avosuhde olisi...". Rinnastit ne, mutta muista vastauksista epäilin, ettet avioliittoa ehkä niinkään tarkoittanut.
"Laki muuten takaa että avioliitossa ei suvulla ole mittään oikeutta vaatimuksiin."
Viittasitko tuossa viestini kohtaan keskinäisestä testamentista myös aviopuolisoiden lisäturvana ensin kuolleen suvun vaatimuksia vastaan?
Tarkennan hiukan. Aviopuoliso perii lapsettomana kuolleen ihan normaalisti. Mutta jos hän perii lain (eikä testamentin) nojalla, niin eloonjäänyt ei voi tehdä testamenttia siitä osuudesta, joka hänen jälkeensä tehtävässä jaossa perintökaaren mukaan menisi ensiksi kuolleen suvulle. Tuhlata saa koko potin, mutta testamentata ei saa.
Jos toisaalta aviopuolisot tekevät testamentin, jolla eloonjääneelle määrätään kaikki oikeudet ensiksi kuolleelta jääneeseen omaisuuteen, niin eloonjäänyt voi testamentata em. osuudenkin.
Ehkä teoreettista, mutta voi olla merkittävää esim. tulehtuneissa ihmissuhteissa. Jos eloonjääneellä ei ole mitään kontaktia ensiksi kuolleen sukuun tai kontakti on peräti kylmähenkistä, niin eloonjäänyt saattaisi mieluummin haluta koko perinnön menevän johonkin muualle kuin osankaan siitä ensiksi kuolleen suvulle. Olisihan aika nuljua, jos eloonjäänyt eläisi ehkä vielä pitkään puolisonsa jälkeen ja ensiksi kuolleen suku vain kärkkyisi vanhuksen rahoja huomioimatta tätä mitenkään ihmisenä (ei kovinkaan tavatonta). Ja silti eloonjäänyt joutuisi jättämään perintökaaren mukaisesti määräytyvän osuuden näille. Sen sijaan, että saisi testamentata sen vaikka kummilapselleen tai hyväntekeväisyyteen, jos mieluummin niin haluaisi.
Suomessa on aika vahva tämä suvussa periytymisen ajattelu, mutta kun toisaalta tiedetään, että suku on joissakin tapauksissa se pahin... Ja varsin usein suku on pahin avioliiton kautta sukuun tulleelle. Tarkoittamani juttu tietysti edellyttää, että molemmat puolisot hyväksyvät ajatuksen. Mutta se ei käsittääkseni ole mitenkään harvinainen lapsettomien pariskuntien testamenttitapauksissa.
Minulle on tärkeää että se omaisuus pysyy suvussa. Jos minulla on vaimo tuli hänestä suvun jäsen avioliitossa mutta hänen kuollessa hänen sukulaiset tai kissa ystävät eivät edelleenkään kuulu minun sukuun.
Esim jos hänellä uusi puoliso niin minun omaisuus ei voi perityä sitten sille seuraavalle.
Niin kaun kun minä elän omaisuus on yksin minun ja jos ero tulee niin tiukka avioehto takaa että mikä on minun myös pysyy minun omaisuutena ja toisinpäin, mutta jos kuolen saa vaimoni nauttia omaisuudestani kuten ennen kuolemaani koko loppuelämän mutta omistusoikeutta hän ei siihen saa. Joten asuminen ja elintaso on turvattu, mutta tämähän ei vaadi että hän saisi siihen omaisuuteen määräysvallan / omistuksen, käyttöhän se on mikä takaa ettei koti mene alta ja elintaso säilyy. Tämä etu ei ole siirettävissä vapaasti kolmannelle ja mm uusi suhde ei ole oikeutettu sitten sitä hyödyntämään. Oikeus säilyy tasan tarkaan siihenasti kun hän on minun leski. Ja todellakin tämä tarkoittaa että molemmat hyväksyvät tämän periaatteen sillä ilman etukäteishyväksyntää ei niitä häitäkään tanssita.
Juuri hyvin ahneiden laskelmoivien naisihmisten takia sitä joutuu pitämään varansa. Osalle naisista kun on iso huoli että ei mene miehen omaisuus "hukaan" tai "väärälle " ihmiselle. ( siis muille kun hänelle) Tunnistaa yleensä myös siitä että ajattelevat että jos toisella on enemmän rahaa niin pitäisi hänen myös maksaa enemmän kun puolet - mielellään ihan kaikki. Pitäähän siitä hyötyä olla jos punkan rikkaan miehen kanssa jakaa..... ja yleensä sitten osoittava halveksuntaa niitä naisia kohtaan jotka hinnoittelevat omat sänkypalvelut kertataksalla.... vaikka periaatee on ihan sama. Siis rakkaudesta - miehen rahaan.
Luin kyllä tarkkaan, mutta ilmeisesti käsitin väärin. Viittaan näihin kohtiin:
"Jos menisi naimisiin niin koko omaisuus jäisi vaimolle ellei minulla olisi lapsia."
"Joten aviovaimo ohittaisi sitten kaikki muut jopa jossainmäärin meidän yhteiset lapset"
Se on selvää, että omaisuutesi menisi vaimollesi, jos kuolisit lapsettomana. Ymmärän, että haluat tilanteen olevan nimenomaan se, että vaimon kuoleman jälkeen perinnöstä se osuus, mikä sinun suvullesi lain mukaan kuuluu, myös suvullesi menee (siis juuri päinvastoin kuin itse edellisessä viestissäni hahmottelin). Mutta sitä en tiedä, miten aikoisit varmistaa, ettei hän mahdollisessa uudessa avioliitossaan enää voisi sinulta perimästään omaisuudesta nauttia. En siis tiedä, voiko testamenttiin pitävästi sellaista kirjata, ettei toinen saa avioitua uudelleen, jos mielii pitää saamansa perinnön. Tai voiko sitä jollain muulla keskinäisellä sopimuksella varmistaa, siis nimenomaan niin, että homma tosiaan oikeudessakin pitäisi.
"jos kuolen saa vaimoni nauttia omaisuudestani kuten ennen kuolemaani koko loppuelämän mutta omistusoikeutta hän ei siihen saa"
Aikoisit siis testamentata omaisuutesi omistusoikeuden jollekulle muulle, esim. veljellesi, mutta hallintaoikeuden vaimollesi? Varmasti erinomainen tapa saada veli ja leski tappelemaan keskenään.
Eroamisista ja ahneuksista en ota kantaa, kukin näkee ihmiset ympärillään kuten haluaa. Korostin, että en edes avoliittokumppanikseni huolisi ihmistä, joka ei olisi itselleni hyvin tärkeä, enkä avoliittoonkaan ryhtyisi hätiköiden. Siksi minulle on itsestään selvää, että puoliso on se, jonka tulevaisuus on turvattu, jos jotain sen eteen voi tehdä jo eläessään (kuten keskinäisellä testamentilla voi). Muu suku pitäköön huolta itsestään, aikuiset ihmiset, luulisi niiden pärjäävän ilman ylimääräistä hyvää.
Minulle vaimo olisi tasavertainen elinkumppani eikä mikään hoidettava ja hoivattava kohde. Kyllä lähtökohta on että henkilö itse kykee pitävänsä itsestään huolta.
Ja kun testamentti tehdään niin veljelle ei jätetä mitää vaihtoehtoa pullikoida sen omaisuuden käyttöä vastaan. Sitähän ei oikeudessa rikki saa. Ja luulen tuntevani oman veljen, tämä on ollut meillä tapetilla ( kun isä kuoli oli sama kohtalo äidillä, vain hallintaoikeus) ja useilla muilla suvulla eikä niitä riitoja pahemmin ole ollut. Enemmän katkeruutta siitä tulisi jos suvun huvilta ym menisivät ventovieraille ( vaimon suvulle tai muille ystäville) Lesken elitasoonhan tällä järjestelyllä ei ole vaikutusta ( paitsi verotus) ja hänhän ei myöskään sitä mukaansa vie. Joten aviopuolison loppuelämähän on täten turvattu. Muistutan lain mukaan leski on leski joko kuolemaan asti tai kunnes hänen sivilisääty muuttuu. Aivan samoinhan se leskeneläkeen maksu päättyy jos leski ei ole enää leski vain toistamiseen vaimo. Veljeni on nykyisin naimisissa ja aivan sama järjestely heillä, jos toinen on veljeni leski niin luonnollisesti ymmärrän että omaisuus on hänen käytettävissä kunnes hän kuolee tai päättää alkaa elämään toisen miehen kanssa. Tämähän on veljeni tahto ( samoin minun ) ja miksi en sitä noudattaisi? Tähän myös mahdolliset rintaperilliset joutuvat tyytymään.
Minulla taas on realistinen näkemys oma suku on sinulla koko elämän viimeiseen hengenvetoon tapahtuipa mitä tahansa, mutta puoliso voi vaihtua ( varsinkin nykyisin) halusipa sitä tai ei, mutta suku ei koskaan.
Toinen on että minustahan se( vain ) leski on oikeuttu siihen ylimääräiseen hyvään mutta ei muut....Eli hän saa asua asunossa, olla huviloilla, käyttää autoa mutta ei päätä niiden myymisestä tai luovutuksesta kolmannelle. Testamentissa pitää olla maininta että kyseessä on lesken oikeus ( kun sivilisääty vaihtuu niin vaihtuu leskeähän ei enää ole) ja varmistetaan se rekistöröimällä testamentti avioehdon kanssa yhdessä ja myös sen puolison omakätisesti allekirjoittamana ( tuomarin edessä) jotta hän sitoutuu olematta moittimatta kyseistä testamenttia. Avioehto takaa ettei puoliso peri mitään ilman testamenttia ja jos testamenttia moittii voidaan se julistaa pätemättömästi jolloin perintö menee suoraan veljelle..... lesken valinta. Luonnollisesti siitä löytyy myös veljeni allekirjoitus.
Mutta onneksi Suomessa saa tehdä omalle omaisuudelle niin kuin koekee se itselle parhaaksi ja testamentti on aina henkilökohtainen tahdonilmaisu ja vain todella moukat yrittävät toimia sen vastaisesti.
Joten aivan samoin kun se että elän nykysisin avoliitossa ja miten omaisuuteni käy jos/kun kuolen ovat vakaasti oman harkinnan ja omantunnon mukaan rakennettuja. Minulle avoliitto tarkoittaa kirjaimellisesti AVOINTA liittoa. Uskollisuutta, rakkautta tai muuta avioliittoon kuluvaa en koskaan ole mennyt toiselle lupaamaan joten ei se toinen voi niitä myöskään vaatia. Mitä ei ole yhteisesti sovittu ei myöskään ole olemassa. Minulla ne eivät sisälly avoliittoon vaan kuuluvat vasta avioliittoon missä myös vasta sitoudutaan.
Kysynkin sinulta että jos kerran olet niin varma tunteistasi niin mikä estää menemästä vihille? Kuitenkin oletat sen avoliiton sisältävät avioliiton ominasuuksia? Aivan käsittämätöntä. Ymmärsin varmaan väärin kun luin kirjoituksesta että sinusta avoliitto toimii vähän niin kuin testinä ennen lopullista avioliittoa. Tämä on ihan järkevää, mutta jos se kerran toinen on hyväksi havaittu miksi jäädä roikkumaan puolitiehen? Ymmärtäisin jos epäilyksiä vielä on, mutta samaan hengenvetoon kirjoitat ettet koskaan asuisi henkilön kanssa joka ei olisi sinulle tätä. Vielä oudonpaa.
”Minulle vaimo olisi tasavertainen elinkumppani eikä mikään hoidettava ja hoivattava kohde.”
Samaa mieltä, mutta puhuin siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Jos itsellä on perintöjä jättää, niin suon ne ehdottomasti puolisolle hänen tulevaisuuttaan turvaamaan sen sijaan, että asettaisin etusijalle verisukulaiset. He tosin ovat sukua aina, mutta heitä ei voi valita, puolison voi. Olen hyvin läheinen sukuni kanssa, mutta pitäisin ihan hulluna, että ohittaisin puolison tällaisessa asiassa. Ja niin pitäisi kyllä sukukin! Toki puoliso voi vaihtua, mutta lähtökohtaisesti olen keskustelussa ajatellut tilannetta, jossa puolison kanssa ollaan hamaan hautaan asti. Elämässä voi kuitenkin tulla tilanteita, joissa puolisoa joutuu oikeasti hoivaamaan, hän voi esim. sairastua vakavasti.
”varmistetaan se rekistöröimällä testamentti avioehdon kanssa yhdessä ja myös sen puolison omakätisesti allekirjoittamana ( tuomarin edessä) jotta hän sitoutuu olematta moittimatta kyseistä testamenttia”
Testamenttia ei tarvitse rekisteröidä. Se on yhtä pätevä piironginlaatikossa (edellyttäen että sen joku aikanaan löytää), jos on muodollisesti pätevä. Avioehto tarvii rekisteröidä ollakseen pätevä, ja siinä voi sitoutua olemaan moittimatta sopimusta. Koska testamentti on yhden ihmisen tahdonilmaus, eikä sopimus kahden ihmisen välillä, niin en tiedä, päteekö oikeudessa etukäteen annettu sitoumus olla moittimatta testamenttia. Käsittääkseni sitoumuksen voi tehdä vasta, kun testamentti on ajankohtainen eli testamentintekijä on kuollut. Ja silloin sitä ei enää mikään pakottaisi tekemään, jos tässä tapauksessa leski niin päättäisi. Hän saattaisi kokea, että hänen mahdollisuutensa uuteen onneen sinun jälkeesi ei mitenkään pidä liittyä siihen, saako hän edelleen nauttia omaisuudestasi. Veljen ja lesken välisellä riitamahdollisuudella tarkoitin, että ihmisillä on paha tapa saada riitoja aikaiseksi, vaikka niihin ei pitäisi olla mahdollisuutta. Äitisi hallintaoikeus oli hiukan eri asia, koska rintaperillisiä oli olemassa. Mutta oliko hänenkin hallintaoikeuttaan yritetty rajoittaa mahdollisen uuden avioliiton varalta?
”testamentti on aina henkilökohtainen tahdonilmaisu ja vain todella moukat yrittävät toimia sen vastaisesti”
Olen samaa mieltä, mutta etukäteen annettua sitoumusta ja sen sitovuutta epäilen testamenttitapauksessa.
”Kysynkin sinulta että jos kerran olet niin varma tunteistasi niin mikä estää menemästä vihille?”
Itse asiassa teit rohkeita tulkintoja. En mielestäni ole sanonut omasta tilanteestani mitään, olen puhunut vain periaatteista. Sen verran korjaan, että olen elänyt avoliitossa ja sama suhde on sittemmin muuttunut avioliitoksi. Periaatteeni ovat siis ihan elävästä elämästä. Mihinkään ei ryhdytä hätiköiden ja kun ryhdytään, niin sillä mielellä, että tässä ollaan vakavissaan.
Ihmisten aikataulut ovat erilaisia, ja jollekin vihillemeno ei vain tule ajankohtaiseksi kovin pian, vaikka molemmat olisivat täysin varmoja, että tässä on elämänkumppani lopuksi ikää. Ja siitä voi joskus seurata, ettei vihille keritä ennen kuin kuolo toisen korjaa.
Ihmisten aikataulut ovat erilaisia, ja jollekin vihillemeno ei vain tule ajankohtaiseksi kovin pian, vaikka molemmat olisivat täysin varmoja, että tässä on elämänkumppani lopuksi ikää. Ja siitä voi joskus seurata, ettei vihille keritä ennen kuin kuolo toisen korjaa.
joten sen jokainen tekee sen oma aikataulun mukaan, joskus se toinen vain ei ollut siihen avioliittoon valmis. Maistraatissa siihen menee se viisitoista minuuttia max. Päätöksentekoon sitten jokainen ottaa sen oman ajan.
Ja kyllä äidilläni oli aivan samat ehdot, hän päätti mikä on hänelle tärkeintä, asua yhteisessä kodissa vai ottaa uusi mies.
Ja jos tulevani vaimoni on sitä mieltä mitä esitä niin luultavasti meidän maailman kuvat eroavat niin ratkaisevasti että tuski olemme toisillimme sopivia. Parasta molemmille on että meistä ei koskaan vain tule paria. Ja kuten sanoin vaikka leski ottaisi kannan että kiistäisi testamentin ( on joko voimassa tai ei, sisältöä ei pääse muuttamaan) niin silloin astuu avioehto voimaan.
Olen otettu että katsot että testamentin tekijän tahtoa tulle noudattaa vaikka olisi siinä erimieltä. Joten vaikka äitini olisi testamentanut huomattavan oman omaisuuden kolmannelle niin kyllä me veljemme kanssa olisimme sitä myös noudattaneet. Tälläista suhdetta kutsutaan normaalisti vanhemman ja lapsen väliseksi hyväksi suhteeksi jossa kaikki arvostavat toistensa tahtoa kuolemankin jälkeen vaikka eivät sitä ymmärtäisikään. Joten myös tässä tilanteessa ainakaan minä en olisi vaatinut edes sitä lakiosaa. Minulle testamentti on sitova ja siitä ei voi yhtään poiketa jollei häpäisen vainajaa.
Ja totta puolisoa joutuu hoivaamaan jos hän sairastuu, mutta silloinhan olisi vielä elossa. Ja Suomessa yksinäinenkin ihminen saa hoivaa oli omaisuutta tai ei. Ja vaikka sinulla ei näytä olevan luottamusta omaa perheeseen niin minä luotan veljeeni, jos tarve vaatii toimii hän kuten olisi olettanut minun toimivan ja samoin minä teen hänen leskelleen jos siihen on tarvetta. Se pidänk vai enkö leskestä ei sitten pätkän vertaa vaikuta siihen miten toimin.
ihinkään ei ryhdytä hätiköiden ja kun ryhdytään, niin sillä mielellä, että tässä ollaan vakavissaan. Tämän allekirjoitan, avioon mennää meiningillä kunnes toinen kuolee ja se solmitaan vain kerran elämässä. Valintaan tulee käyttää aikaa, järkeä ja suurta harkintaa - tunteella siitä harvoin tulee hyvää lopputulosta. Vaikka kuinka olisi tunnetta mutta ajatusmaailma, arvot tai toiveet eroavat toisistaa merkittävältä osalta niin hyvään lopputulokseen ei koskaan päästä. Lasten ihanteelisesta määrästä, missä asutaan, miten vapaa-aika vietetään, mitä arvostetaan ym on syytä keskustella avoimesti ja rehellisesti. Asiosta sovitaa ainan etukäteen ennen kuin mihinkään ruvetaan ja sovitusta pidetään kiinni kunnes ne on yhteisellä päätöksellä muutettu. Kaikki isoimmat asiat tulee etukäteen sopia jotta molemmat tietävät toistensa reunaehdot ennen lopullista päätöstä.
Kuten kerroin en näe mitään syytä miksi avioliittoon sotketaan omaisuus ja raha ( pahimmat riidan aiheet) Avioliitossa voi edelleen olla kummallakin omat rahat, omaisuus ja niiden käyttöön ei ole sopiva toisen puuttua tai edes udella. Lasten kasvatukseen molemmat vanhemmat osallistuvat sen sopimuksen mukaan minkä tekevät ennen lasten hankinta päätöstä. Luonnollisesti molemmat voivat käyttää omia rahojaan ns perhee hyväksi oman harkinnan mukaan, mikään automaatti kuitenkaan kumpikaan ei ole.
Minun vanhemilla oli koko heidän yhteisen taipaleen omat rahat ja omaisuus. Ja vaikka äitini olisi halunnut uuden suhteen niin hänen oma omaisuus olisi sen kyllä mahdollistanut mainiosti. Joten perinteisen kuoleman jälkeen ( isäni) olisi tilanne ollut se ettei hän olisi ollut suurenkaan tasinkoon isäni jäämistöstä tai kenties silloin hänen omaisuus jopa ylitti isäni omaisuuden ( tullut perintönä valtaosin)
Yhtä asiaa varmaan ymmärsin väärin :
Peruunkirjoituksiin saa osallistua vain leski ja perikunta peruunkirjoittaja joten perikunnan jäsenten puolisot eivät siis kuulu tähän joukkoon joten heidänhän mielipidettä ei sitten kuunnella.
Kun äidistä aika jätti, oli veljeni naimisissa mutta ei tullut mieleenkään että hänellä olisi ollut pienintäkään oikeutta olla läsnä saati vaatia mitään ( ei mainintaa äitini testamentissa) Tämähän on yksiselitteisesti laissa sanottu. Kuka bimbo ottaa pesän ulkopuolisia peruunkirjoituksiin? Ja kuka sallii oman puolision olevan niin rahanahne että hän voi huudella mitä kukakin saa. Olemmehan sentään sivistysvaltiossa missä peruunkirjoituksen hoidetaan kuten laki vaatii.
Luuletko että Ruotsin prinsessa ja hänen puolisonsa avioehto ja mahdollinen perinnöttä jääminen on epäedullinen kauppa sulhaselle.
"Päätöksentekoon sitten jokainen ottaa sen oman ajan."
Tarkoitin juuri tätä, en vihkimiseen konkreettisesti kuluvaa aikaa. Monilla voi olla tilanne, että arkea pyöritetään niin täysillä avoliitossa, ettei vihille meno tule edes mieleen.
"Ja kyllä äidilläni oli aivan samat ehdot, hän päätti mikä on hänelle tärkeintä, asua yhteisessä kodissa vai ottaa uusi mies."
Yllättävää, että joku suostuu tuollaiseen elämänsä etukäteiseen rajoittamiseen. Oliko yhteinen koti isäsi kuolinhetkellä jonkun muunkin kuin pelkästään isäsi (ja äitisi) nimissä? Silloin siihen ei olisi pätenyt lesken asumisensuoja. Mutta jos koti oli vain isäsi (ja äitisi) nimissä, siihen olisi kaiketi sovellettu lesken lainmukaista asumisensuojaa, jota ei voi tältä viedä, ellei leski siihen suostu.
"vaikka leski ottaisi kannan että kiistäisi testamentin ... niin silloin astuu avioehto voimaan"
Avioehto ei kuitenkaan vaikuta lesken lainmukaiseen asumisoikeuteen.
"Olen otettu että katsot että testamentin tekijän tahtoa tulle noudattaa vaikka olisi siinä erimieltä."
Laissa on aika hyvin turvattu rintaperillisten oikeudet (lakiosa, jota ei voi testamentata muualle). Ja muilla kuin rintaperillisillä ei automaattista perimysoikeutta ole (tietysti lapsettomana kuolleen tapaus, josta olemme puhuneet), mikä lienee ihan ok. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos testamentissa edellytetään, miten perillisen tulee elämänsä elää, silloin on ns. rahan voimalla puututtu toisen itsemääräämisoikeuteen. On eri asia sanoa, että joku saa perintönsä vasta täytettyään tietyn iän kuin että hän saa sen vain, jos toimii esim. avioliittoasioissaan tietyllä tavalla.
"vaikka sinulla ei näytä olevan luottamusta omaa perheeseen niin minä luotan veljeeni"
Luotan ihmisiin sen mukaan, millaisiksi he ovat osoittautuneet. En jonkun tietyn suhteen perusteella. Omaan perheeseeni luotan. Tiettyyn mittaan luotan puolisoni perheeseen, mutta tiedostan, että heille minun hyvinvointini ei olisi ensisijainen asia, jos puolisostani aika jättäisi. Olen seurannut sivusta tuttavien tilannetta, jossa perintöjä tullaan jakamaan, ja valitettavasti siellä ei tunneta suurtakaan kohtuullisuutta sisarusten välillä. Meitä on siis moneksi.
”Avioliitossa voi edelleen olla kummallakin omat rahat, omaisuus ja niiden käyttöön ei ole sopiva toisen puuttua”
Omaisuus säilyy avioliitossakin sillä, jonka se on. Jotkut pitävät hyvänä esim. yhteisten menotilien käyttöä, toiset jopa tulotilien. Itse en suosi kumpaakaan. Keskustelukulttuuri on tapauskohtaista, jotkut parit puhuvat asioista, toiset eivät. Ongelmat taitavat syntyä enemmän siitä, että ollaan jostain eri mieltä kuin siitä, että jokin tapa hoitaa asioita olisi lähtökohtaisesti huono.
”Yhtä asiaa varmaan ymmärsin väärin : Peruunkirjoituksiin saa osallistua vain leski ja perikunta … joten perikunnan jäsenten puolisot eivät … heidänhän mielipidettä ei sitten kuunnella”
En tiedä, mihin viittaat, en mielestäni sanonut aiheesta mitään. Mutta perunkirjoitukseen saa ottaa avustajan, ja se voi olla vaikka oma puoliso. Voi myös lähettää jonkun valtakirjalla edustamaan itseään.
”kuka sallii oman puolision olevan niin rahanahne että hän voi huudella mitä kukakin saa”
Toisen ihmisen käyttäytymiseen puuttuminen on vaikeaa. Jos avustajaksi otettu henkilö on voimakastahtoinen, hän saattaa päätyä ns. johtamaan koko orkesteria.
”Luuletko että Ruotsin prinsessa ja hänen puolisonsa avioehto ja mahdollinen perinnöttä jääminen on epäedullinen kauppa sulhaselle.”
En tiedä heidän avioehdostaan riittävästi. Olen lukenut avioeron sattuessa tapahtuvasta jaosta, mutta en tiedä, mitä on sovittu kuolemantapauksen varalle. Muutenkaan prinsessa-asiat eivät ole ihan samanlaisia kuin meidän tavallisten (vaikka kuten nähtiin, tavallisesta voi ryhtyä prinssiksi). Siksi heikäläisten ja mattimeikäläisten asiat eivät ole ihan verrannollisia.
Jos molemilla on halu avioliittoon niin siihen löytää aikaa, mutta kun se jommalta kummalta puuttuu tai se koetaan tarpeetomaksi niin silloin sekä avioliitto että se testamentti jää tekemättä.
Tämä voi olla myös ihmisen TIETOINEN VALINTA.
Totta on että itselle voi ottaa avustajan mutta sehän on huonon peruunkirjoittajan vika jos yksi pesän jäsen tai hänen edustajan annetaan johtaa orkesteria.
Ja mitä tullee minun vanhempiin niin huomautan että järjestely oli heidän kahden sopima asia jo ennen aviotumista ja heidän yhteinen tahtonsa.
Minä uskon siihen että kenen on rahat niin hän puhaltaa valssin tahdin, jos ehdot kokee vääriksi voi rahasta aina kieltäytyä eikä sitä ole pakko ottaa vastaan kytkettynä vääriin ehtoihin.
Ja koska keskusteluissa tapauksissa oli kyse vain hallintaoikeudesta eikä suinkaan omistuoikeudesta niin leskellä on lakisääteinen oikeus asua mutta kolmannella ei. Leskellä on kuitenkin aina oikeus pitää hallinnassaan puolisoiden yhteisenä kotina käytetty asunto, jollei kodiksi sopivaa asuntoa sisälly lesken varallisuuteen. ja kun tälläista omaisuutta nyt sattui olemaan niin sekään ei sitten päde. Leskihän saa siten ainan itse päättää mikä on hänelle tärkeintä.
Suomen oikeusapulakimiehet pitää suositeltavana lähtökohtana, että leskelle annetaan
perintöoikeus ennen rintaperillisiä, mutta pesä olisi tällöin jaettava lesken ja
rintaperillisten kesken, jos leski solmii uuden avioliiton. Rintaperillisille olisi annettava
oikeus vaatia jakoa myös, jos leski alkaa elää avioliitonomaisessa suhteessa. ja tämä laki on valmisteilla ja toivottavasti myös toteutuu.
Mutta palataan alkuperäiseen aiheeseen avoliitossa elävillä ei ole mitään velvollisuutta jättää omaa omaisuutaan avopuolisolle. Kiitos lain. Ja niillä jolla halu on tekevät siitä testamentin mutta osalla tätä halua ei ole. Avoliitto voi juuri tämän johdosta olla se syy miksi ei halua menneä avioliittoon. Kyllä jokainen jolle sillä on iso merkitys myös sen tekee ( tastamentti tai avioliitto) mutta se mitä ilmaisee ulos on sitten se toinen juttu.
Se miksi avo tai avioliitto solmitaan on jokaisen henkilökohtainen syy. Osalle avoliitto on hyvin pinnallinen ratkaisu asumiseen eikä sillä heille sen kummempaa merkitystä ole, kuten itselle. Tottumus, raha, käytönnön helppous, hetken mielenjohde, hullaantumisen tunne, rakkaus ym onhan näitä syitä ja jokaisella ihan omat kriteerit. Sinulle taas jopa avoliitto edellyttää suurta tunnetta ja halua ajatella toisen parasta, mutta näin ei todellakaan valtaosassa avoliittoja ole joskin jopa avioliitosta tämä perusta puuttuu.
Ja vertailu Ruotsin kruunun prinsessaan ja hänen puolisoon oli siksi että JÄRJEN käyttö enne aviotumista on suositeltavaa. Asiosta kannattaisi sopia silloin kun välit on parhaimillaan jotta vältyttäisiin ihan turhilta riidoilta sen jälkeen kun avioliitto päättyy ( ero tai kuolema) mutta valitettavan monelta se järki on jäässä silloin kun sitä eniten tarvittaisiin, sillä jos ihminen tekee yhden isoimmasta päätöksestä pelkällä tunteella niin juuri näistä sitten jälkeenpäin kärsii. Vanha sanonta tyhmästä päästä kärsii koko kroppa on osuva. Nämä tuuliviiri ihmiset ( tänään tätä ja huomena sitä mieltä) ovat valitettavan yleisiä ihmisiä nykysin tai vielä surkeimpia ne jotka eivät edes itse tiedä mitä haluavat tai jotka eivät osaa tehdä valintoja selkeästi sen mukaan mikä on itselle sopivaa.
Tietenkin voi olla tietoinen valinta, ettei vihille tule mentyä. Eiköhän ihmisten joukkoon lähes joka asiaan löydy yhdellä jos toisellakin tavalla toimivaa. Olen vain korostanut, että on myös tapauksia, joissa vihkipäätöstä ei tule tehtyä ajoissa, ja jotain yllättävää ehtii sattua. Kaikissa tapauksissa syy ei siis ole jommankumman osapuolen haluttomuudessa.
”kenen on rahat niin hän puhaltaa valssin tahdin, jos ehdot kokee vääriksi voi rahasta aina kieltäytyä”
Näinhän se menee. Pidän kuitenkin hahmottelemaasi mallia hiukan epäreiluna, jopa voisi sanoa ”kiristyksenä”. Tyyliin ”saat rahat, jos olet loppuelämäsi minun jälkeeni leskenä, mutta menetät, jos et ole”. Jotenkin ei vaan omaan ajatteluuni sovi, että läheisimmälle ihmiselleen, aviopuolisolleen, asettaa tuollaisia ehtoja.
Mainitsemastasi lakivalmistelusta en ole tietoinen enkä ihan heti eduskunnasta sellaista löytänyt. Tuntematta sisältöä on tietenkin mahdoton ottaa kantaa, mutta lyhyen kuvauksesi perusteella kyse olisi ilmeisesti samasta kuin tässä keskustelussa meillä on ollut. Eli lesken henkilökohtaisen elämän rajoittamisesta. Sellaista pitäisin outona.
”avoliitossa elävillä ei ole mitään velvollisuutta jättää omaa omaisuutaan avopuolisolle”
Jos siis vielä palataan avoliittoon, niin olen samaa mieltä, näin pitää olla. Alun perin en kommentoinut tätä, vaan ajatustasi ”Järetöntä on katsoa että pelkästää avio / avosuhde olisi se peruste millä toinen saisi kuolleen omaisuuden itselleen”. Ja kun kyse on lapsettomasta henkilöstä, en pidä avopuolisoa yhtään järjettömämpänä vaihtoehtona perimään kuin verisukulaisia. Ja taas väitän, että yhtä hyvin kuin vihkiminen, testamentin teko avopuolison hyväksi voi vaan jäädä. Tietysti tässä ollaan niillä linjoilla, joita ketjun aloittaja ihmetteli, eli miksi tehdä kaikki viralliset kommervenkit, mutta ei mennä naimisiin. No, meitä kun on moneksi.
”suurta tunnetta ja halua ajatella toisen parasta, mutta näin ei todellakaan valtaosassa avoliittoja”
Tätä rohkenen epäillä. Liekö tehty tutkimuksia, joista noin vahvaan johtopäätökseen olisi voitu tulla? Että ”valtaosassa” avoliitoista olisi kyse jostain muusta kuin vahvasta sitoumuksesta? Kuten sanoit, sitoumus voi puuttua myös avioliitoista, mutta en usko, että pelkästään liiton juridisen statuksen perusteella voidaan tehdä päätelmiä sen merkityksestä osapuolilleen.
”että JÄRJEN käyttö enne aviotumista on suositeltavaa. Asiosta kannattaisi sopia silloin kun välit on parhaimmillaan”
Kyllä. Mutta ajatuksessasi, kuten monilla muilla avioehtoaiheesta kirjoittavilla, on jännä sisäänrakennettu oletus. Nimittäin se, että avioehdon tekeminen osoittaa parin pohtineen asioita ennen vihkimistä. Avioehdon tekemättä jättäminen taas tässä ajattelussa osoittaa automaattisesti, että pari ei ole sopinut asioista silloin, kun välit olivat parhaimmillaan. Kuitenkin ulkopuoliset voivat tietää asian vain niiden parien kohdalla, jotka avioehdon tekevät. Mistään emme voi tietää, ovatko Matti ja Maija pohtineet asiaa hyvinkin syvällisesti – mutta valinneet jättää ehdon tekemättä. Avioehto käsittääkseni monesti tehdään pelkän eron varalta, ei kuolemantapauksen, jolloin avio-oikeus saattaa siinä tilanteessa olla voimassa. Ja erossahan ne riidat useimmiten saadaan aikaan, oli ehtoa tai ei. Kuolleen kanssa on huonompi riidellä, mutta toki hänen sukunsa kanssa mojovia yhteenottoja voi saada aikaan.
Onko kuolleen lapset tai sisaret tm. perijätkään kovinkaan usein tehneet perimänsä omaisuuden eteen yhtikäs mitään? Itse jätän paljon mieluummin omaisuuteni rakkaalle miehelleni kuin esim. juopolle k-päiselleni veljelleni. Sillä tavalla minäkin kyllä kieltämättä ajattelen, että ansaitseeko toinen sen vai ei. Vaikka toisaalta mieheni ei ole minun omaisuuteni eteen tehnyt tietenkään töitä, vain oman omaisuutensa eteen. Oman puolikkaan asunnosta olen ostanut omilla rahoillani. Silti sen kyllä haluan jättää miehelle. Hän on kuitenkin elämäni tärkein ihminen. Kyllä hän kuoltuani varmasti tulisi hyvin toimeen taloudellisesti muutoinkin, siitä ei ole kyse.
Mutta kukin tehköön kuinka parhaaksi näkee.
Jotenkin vaikuttaa, että olet hiukan katkera siitä, kun avovaimosi ei suostunut ostamaan taloa kanssasi 50/50. Ja rilluttelee rahoillaan. Johon sinulla ei ehkä ole niin mahdollisuutta.
Toisaalta ymmärtäähän tuon, mutta eikö se syö teidän suhdetta millään tavalla? Vai onko se ihan ok? No tämä ei nyt kuulunut aiheeseen enää. Kunhan pohdin.
Eli todellinen syy tai toinen syy siihen, että et mene naimisiin (ainakaan nykyisen avovaimosi kanssa) johtuukin tästä?
Tietääkö avovaimosi, että "Juuri siksi elän avoliitossa enkä avioliitossa ettei toinen merkitse niin paljon että edes näen sen mahdollisuuden että haluan olla hänen kanssaan loppuelämän. Olen hänen kansaan vain siksi etten löydä sitä elämäni unelmanaista rinnalle. "? Ja "Toiseen vain tottuu ja hänen läsnäolonsa hyväksyy."
Ja hän tyytyy myös tuohon? Ihmiset ovat kyllä erilaisia!
Suoraan sanottu: Alun perin kun aloitimme kerroin etten voi sanoa rakastavani häntä vaan tämä on vain fyysitä vetovoimaa. Useita kertaa suhteen eri vaiheissa : En koskaan tule menemään sinun kanssasi naimisiin ekä koskaa tee lasta sinun kanssasi. Asumine yhdessä sopii nyt ainakin tällähetkellä, kun siihen tulee muuto niin ilmoita siitä suoraan. Minulle lapset kuuluvat vain avioliittoon ja avioliitto vaatii vakaavaa sitoutumista ja suurta tunnetta sekä halua elää loppuelämä yhdessä. Ja kuten kerroin mitää rakkauden tunnustuksia tai liirum laarum en myöskään ole valehdellut.
Talon puolisi ostaminen oli se ratkaisu kun hän valitti että minä omista kaiken ( mikä on totuus) minun varallisuus kestää kyllä omistaa talon ja maksaa sen kustannukset, matkusta ym voin mainoisti ja vielä jää sinne sukanvarteenkin jotain sekä perinnöstäkin on valtaosa yhä koskematta.
Ja kuten ole myös teille kertonut samoin sille avovaimolle sitä aito rakkautta ja välittämistä minulla ei ole. Jos hän huomenna ilmoittasi muutosta en varmana perään itkisi. Muutaman kotihomman joutuisi opettelmaan tai palkaamaan jonkun sen tekemään.
Joten kun hän ei maksa niin tekee sitten enemmän niitä arkihommia. Molemmat hyötyvät.
Osalle ihmisiä tuntuu olevan lähes rikollista asua yhdessä josta molemmat hyötyvät ilman sitä suurta tunnetta tai edes halua viettää loppuelämä yhdessä. Kaavamaista ja kaksoimoraalia. Jos olisimme pelkät panokaverit olleet yhtä pitkään niin sekään ei oikein olisi sopivaa mutta jos molemmilla olisi se uusi kierroksessa joka ilta niin se sitten olisi sopivaa. Mutta se ajatus että pelkästään asumalla saman katon alla ne tunteet tulee väkisin on kyllä helvetin outo.
Ja yksi älykäs löytyi joukosta
En tiedä, viittasitko viimeisellä kappaleella minun ajatteluuni. Jos niin oli, niin tarkennan, ettei minusta ole yhtään rikollista asua yhdessä ilman suurta tunnetta. Voi asua kämppiksinäkin.
Olen keskustelun kuluessa vain ihmetellyt, että joku viitsii avoliitossa haaskata elämäänsä, jos sitä tunnetta ei edes hommaan lähdettäessä ole. Mutta selitit oman pointtisi oikein perusteellisesti, kun vastaamaan ryhdyit. En ole sanonut tai olettanut, että asumalla saman katon alla tunteet tulisivat väkisin. Olen puhunut nimenomaan päinvastaisesta marssijärjestyksestä, että ensin on tunteet ja sitten mennään avoliittoon.
Tarkoitukseni ei ole avata uutta juupas-eipässiä tästä aiheesta. Mutta epäilin, että olet edellisessä vastauksessasi hiukan oikonut mutkia suoriksi, ja siksi kommentoin. Kesänjatkoja!
Tuo on kyllä hyvä juttu, että olet ollut rehellinen. Kaikissa tapauksissa näin ei ole. Toinen voi olla autuaan tietämätön siitä missä mennään. Tai sitten tietää, mutta ei halua uskoa.
Rakastaako avovaimosi kaikesta huolimatta kuitenkin sinua vai onko hänellä samat ajatukset sinusta kuin sinulla hänestä? Ja teidän suhteestanne?
Omasta mielestäni tuo on ihan ok, kun molemmat tietää missä mennään. Itse en kyllä silti voisi kuvitella itseäni tuollaiseen suhteeseen. Mieluummin elelisin yksin. Vaikka mistä sitä tietää, jos 15 vuoden yksinelon jälkeen mieli muuttuisi...
Mutta mikä sopii toiselle, ei ehkä sovi toiselle.
Mun mielestä kyllä olisi tosiaan outo ajatus, se että muutettas yhteen toivoen, että jospa ne tunteet sieltä joskus heräisi.
Moni kuitenkin varmaan muuttaa yhteen vain ihmisen kanssa, jota kohtaan on jo tunteita. Mutta tietysti muunlaisiakin järjestelyjä on olemassa. Ja voidaan muuttaa yhteen ns. järkisyistä. Kumpikin saanee suhteesta jotain.
No älykäs tai en, mutta kovasti pidit tuota tietoa vakan alla ja selitit vaan raha-asioita alkuun "Miksi ei naimisiin" kysymykseen.
jo 20 kihloissa ja yksi lapsi mutta joskus vihjannut naiselleni ett ä mentäskö naimisiin on sanonut että ei tarvetta. Itse jos nyt menisin naimisiin niin avioehto pitäisi tehdä tulevan perinnön osalta ettei jso vielä eero tulisi niin oman suvun omaisuus menisi jakoon ja niin edelleen. Jos avipuolisot omistavat asunnon yhdessä ja vain yhteisiä lapsia niin lapsilta vain suostumus että avoleski saa asua asunnossaan toisen kuoltuakin ja niin edeleen. Avoliitossa on vaikka se että voittaa vaikka lottovoiton niin jos sen jälkeen tulee ero niin eitartte tasinkoja maksella.
Mikä tarve avopuolisollasi oli mennä "kihloihin"? Kysyn vaan, kun olen aina ihmetellyt miksi se sormus sormessa on niin tärkeä, kun se muuttaa vielä vähemmän kuin avioliitto? Itse en koe minkäänlaista tarvetta pelkkään sormukseen! Vaikka onhan korut kivoja... Mutta eipä muuta.
Minulla on selvä periaate! Avioliittoon tarvitaan halu sitoutua toiseen muutenkin kuin vaan siksi että haluaa olla naimisissa. Molempien täytyy tukea toista yhteisessä liitossa ja molemmilla täytyy olla halu uhrautua toisen puolesta. Ja yksi tosi tärkeä seikka. Oma suku pitää jäädä toiseksi ja aviopuoliso on ykkönen. Meillä ei oikeastaan nämä mitkään asiat toteudu ja siksi ollaan avoliitossa... varmaankin niin pitkään kun erotaan.
Mutta voisitko kuvitella meneväsi joskus naimisiin? Esim. jos nuo mainitsemasi asiat toteutuisi. Vai onko periaatteesi, että ei koskaan?
Jotkuthan eivät halua koskaan nykyisen kumppanin kanssa naimisiin tai ei juuri tällä hetkellä, mutta ehkä myöhemmin. Ja jotkut taas eivät aio mennä koskaan kenenkään kanssa naimisiin.
1) ei halua ylipäätään sitotua naimisiin
2) ei halua mennä juuri tämän ihmisen kanssa naimisiin
3) ei halua vielä mennä naimisiin koska ei tiedä mitä haluaa ja kenen kanssa
Itse en keksi mitään syytä miksi en olisi mennyt naimisiin. Olimme ensiksi kyllä avoliitossa. Syy tähän, että mielestäni on hyvä ensiksi tutustua toiseen. Ja yhdessä asuminen on siihen hyvä tapa. Tietysti toiveena ja ajatuksena jo yhteen muuttaessa oli, että tämän ihmisen kanssa menen joskus naimisiin. Jos heti olisi ollut tunne, että tämän ihmisen kanssa en ainakaan mene, en olisi edes yhteen muuttanut. Jotkut muuttavat sellaisessakin tapauksessa, kuten täälläkin kirjoituksista on ilmennyt. Ja edellytyksenä oli tietysti myös, että rakastamme toisiamme. Mutta emme kuitenkaan yhteen muuttaessa vielä olleet ihan valmiita naimisiin.
Otin kuitenkin avoliiton tosissani, enkä katsellut muita. Että jos löytyisi parempi. Vaan katsottiin miten homma toimii. Ja jos se ei olisi toiminut, olisimme eronneet ja sitten vasta alkaneet katsella muita.
Monella tuntuu olevan ajatus, että avoliitossa on kokoajan takaovi raollaan ja katsellaan löytyskö parempi ja heti kun löytyy, sujahdetaan vikkelästi takaovesta. Ei se meillä ainakaan niin mennyt. Kyllä avoliitonkin voi ottaa tosissaan ja kynnys eroamiseen voi siinäkin olla korkealla. Vaikka ei ehkä niin korkealla kuin avioliitossa. Tosin avioliitostakin tunnutaan eroavan aika heppoisesti.
Kait sitä toivoo että toinen välittäisi kun kerran yhteenkin muutetaan. Aika raskasta luettavaa.
Oon aika varma et laiskanmiehen avokki olettaa heillä olevan vähän vakaampi toi avosuhde mitä laiskamies kertoo sen olevan. Omakin avokki aina sanoo ettei oo menossa naimisiin mut musta se tarkoittaa ettei ylipäätään halua vielä vihille, mä ainakin oletan et meidän suhde kestää eikä kumpikaan hae uutta ja et kenties joskus sitten se toinenkin on valmis meneen vihille, viimeestään sillon kun meille tulee tenavii. Ois aika paskaa huomata et toinen heivaa yhtäkkii pellolle ja vaihtaa lennossa uuteen. Varmaan saisin raivarin. Tai et toinen makaa kenen kans haluaa eikä ees yrittäis olla uskollinen. Kyl se avosuhdekin mun mielestä tarkoittaa et molemmat sitoutuu et muita ei oo kuvios tai et haku ei oo päällä. Kyl mää koen olevani vaimo vaik meitä ei oo vihitty.
Kyll moni avokki olettaa et suhde on kun avioliitto vaik sitä vihkimistä ei oo. Kyl mua ainakin kirpasis jos saisin tietää et mun äijä edelleen hakee sitä Oikeeta ja heivaa mut pellolle jos sellanen löytyy. Kyl ainakin mulla on ajatus et toinen ei niinkun vaan vielä oo kypsä meneen vihille.
Säälin laiskan miehen avokkia sill henkisesti ite en ois noilla ehdolla kyllä mukana hommissa. Varsinkin jos toi avoliitto on jo pitempään jatkunut. Pakostahan niitä tunteita kertyy eikä tuon suhteen lopettaminen voi olla ihan napista painamista.
Useimmiten kyllä, mutta voihan niitä ihmisiäkin olla jotka ajattelevat eri tavoin. Voivat asua yhdessä vaikka ei olisi toista kohtaan tunteita. Onhan niitä ns. järkiavioliittojakin. Jotkut tyytyvät siihen, että saavat suhteesta esim. vakituista seksiä, taloudellista turvaa tms. Voidaan olla ehkä kavereita/ystäviä ja sekin voi riittää. Jotkut eivät halua olla ehkä yksin. Tai eivät halua vakavampaa suhdetta ja sitoutumista.
Tuossa on kyllä varmaan usein riski, että molemmat ei olekaan ihan samoilla ajatuksilla mukana. Toinen voi pettää itseään ja toista. Uskotella, että joo tää on mullekin ihan ok. Tai uskottelee, että kyllä se toinen kuitenkin mua rakastaa vaikka muuta väittää tai oppii joskus rakastamaan (näinkin voi joskus käydä, että ajan myötä tunteet muuttuu!). Tai ei välitä (vaikka toisaalta sattuukin) vaikka toinen ei rakasta, kun itse on niin riippuvainen toisesta. Eikä osaa päästä irti ja etsiä parempaa.
Mitäpä, jos "Laiska mies" yhtäkkiä kosisikin tai sanoisi rakastavansa? Pistäisikö toinen pahakseen... tiedä häntä. Vaikea tietää pitäisikö toista sääliä vai ei, voihan avokki olla ihan samanlainen kuin Laiska mies itse.
Jos ei ole, niin kummassa vika sitten on... Mies on ainakin ollut rehellinen. Toisin kuin moni muu vastaavassa tilanteessa. Keksitään vaan kaikenlaisia tekosyitä millä välttää/siirtää naimisiin menoa, lapsia tms. eikä olla rehellisiä. Näitähän riittää. Sitten kun erotaan, toinen on ihmeissään kun ex meneekin toisen kanssa naimisiin parin kuukauden seurustelun jälkeen. Vaikka aiemmin väitti, että ei naimisiin meno on turhaa tms.