Get a life! Mutta mistä?

Ne tuo on sama ihan jokaiselle. Pitää yrittää vaan tutustua uusiin tyyppeihin. Vai luuletko sä että porukat on jotain ystäviä lapsuudesta asti? No ei todellakaan. Ihmiset tutustuu uusiin tyyppeihin ja vanhat kaverit jää, niin se menee... Tätä samaa se on ihan jo jokaiselle, omalla aktiivisella asenteella jos sitä haluaa...

Ei elämä tule sun luo jos istut kotona odottamassa tai puurrat jonkun pelkästään työtä teettävän harrastuksen kanssa. Lopeta sellainen ja mene oikeasti ulos. Harrasta jotain, missä on muitakin. Lajeja, seuroja, kerhoja ja yhdistyksiä on Suomi väärällään. Samasta aiheesta kiinnostuneiden kanssa syntyy helpommin juttuakin.

Se, että ulkoinen kuvasi on erilainen kuin sisäinen tuntemuksesi, saattaa olla ongelma. Siihen suosittelen ammattiapua, jos se haittaa sosiaalisten suhteidesi syntymistä. Saattaa myös riittää, että tiedostat sen ja siirrät sen syrjään vähäksi aikaa. Katso maailmaa ja ihmisiä avoimin silmin sen sijaan, että odottaisit heiltä ja itseltäsi jotain etukäteen määriteltyä.

Tiedätkö, oon miettiny viime aikoina aika lailla samanlaisia juttuja.
Ja huomaan taas, että se on hiton helppo huudella ihmisille että hanki elämä ja hanki kavereita tajuamatta, että kaikkien ihmisten elämäntilanteissa se ei todellakaan noin vain onnistu. (Oman lukunsa ovat vielä mielenterveysongelmaiset jotka eivät jaksa/voi käydä missään tai eivät kykene luomaan suhteita.)

Minullakin on se tilanne, että harrastukset (joille haluan omistautua niin perusteellisesti että uudet harrastukset eivät tule kysymykseenkään) ovat poikkeuksetta yksilölajeja: valokuvaus, maalaus jne. Yhdistykset, kerhot sun muutkaan eivät välttämättä auta - pääosa jengistä voi olla itselle ihan väärän tyyppistä (esim. keskimäärin aivan eri ikäistä). Työni on myös sen luonteista, että siinä ei tutustu ihmisiin. En myöskään opiskele, enkä haluaisikaan opiskella vain kavereita saadakseni. Nykyisten vähäisten kaverieni tuttavuudetkin on jo pääosin tullut katsastettua. Lapsuudenkavereideni kanssa taas olen kasvanut poikkeuksetta niin radikaalisti eri suuntiin, etten heidän kanssaan halua olla enää läheinen.

Myös minä olen kriittinen ihmisten suhteen, eli itse olen toki aiheuttanut tilanteen jossa olen melko paljon yksin. Elämäni ei silti ole surkeaa (on minulla sentään mm. parisuhde), joten en nyt tätäkään kirjoittele mitenkään erityisen katkerana, vaikka kyllä sitä välillä tulee miettineeksi, että jotain tuntuu puuttuvan. Pointtini ei kuitenkaan ollut avautua, vaan osoittaa, että ongelma voi joskus olla luultua mutkikkaampi ja kyse voi olla muustakin kuin siitä että yksinäinen ihminen on luuseri jonka täytyy menestyäkseen käsittää vain joitakin elämän realiteetteja.

Ihanaa että näistäkin asioista voi keskustella edes jossain! Kun tuntuu että kaikki ovat niin iloisia ja sosiaalisia että niitä kavereita vain sikiää joka suunnalta... Itselläni ajoittainen masennus ajaa ihmisiä kauas, ehkä he pelkääväta joutuvansa kuulemaan jotain lapsuuden kauheuksista tms. Oikeastaan en vain jaksa aina riehua ja viihdyttää muita.

Tilanteeni on sikäli hyvä, että tapasin poikaystäväni kautta aivan uuden tyypin, ja iskin kiinni kuin sika limppuun. En tietenkään kerro tälle henkilölle kuinka tärkeää hänen tuttavuutensa on minulle, en halua pelästyttää häntä. Mutta kivaa se silti on.

Haluaisin tehdä vastakysymyksen, että mihin itseäsi vertaat ja mistä kaivelet mallit sosiaalisesta kanssakäymisestä? Kaverittomuuden tunne kun voi joskus olla enemmänkin sitä, miten vähän uskaltaa olla se, joka on.

Kirjoituksesi perusteella vaikutat monipuoliselta, aktiiviselta ihmiseltä ja osaat näpäkästi arvioida syitä ja seurauksia oman lähiyhteisösi "sosiaalisuudesta". Et selvästikään halua saati koe tarvetta lähteä samaan, pinnalliselta vaikuttavaan touhuun mukaan, vaan haet ihmissuhteilta syvällisempää vuorovaikutusta. Joten mitäs, jos olet vain selkokielellä fiksumpi kuin muut? Tällä en tarkoita ilkeillä, vaan joskus voi olla oikeasti tosi hankalaa olla ns. erilaisempi kuin muut vain siksi, että tahtoo tehdä muutakin kuin soittaa suutaan juhlissa tai juosta ympäriinsä joka tyypin kanssa.

Fiksuus ei kuitenkaan ole tie yksinäisyyteen, vaan sen hyväksyessään tajuaa myös, että hyvää seuraa saa hakea kauemmin. Se, että antaa itselleen oikeuden omaan elämäntapaansa ja mieltymyksiinsä, yleensä avaa myös ovia muille tulla sisään elämääsi. Jos kaiken aikaa arvioit teetkö oikein tai väärin samalla myös aikaasi kuluu siihen kuin ehtisit näkemään, että vieressäsi on sopivan oloinen tuttavuus.

Ja mitä väliä on sillä, miltä vaikutat ulospäin? Tee testi: kysy äidiltäsi, sisarukseltasi, serkultasi, entiseltä koulukaveriltasi, nykyiseltä tuttavaltasi, naapuriltasi, satunnaiselta juttukaverilta millaisen ulkoisen vaikutuksen teet, niin jokainen vastaus on erilainen. Sinä et voi hirveästi vaikuttaa siihen, mitä muut sinusta ajattelevat ja mitä haluavat sinusta ajatella. Tietysti, jos olet päättänyt olla McKillerin näköinen ja haluaisit juosta perhoshaavin kanssa niityillä, niin silloin on j'rkevää katsoa peiliin.

Voi hyvä ihminen... kaiken a ja o on se, ettet kulje ns. anteeksipyydellen. mutta ei myöskään saa kulkea nokka pystyssä nenänvartta pitkin katsellen ! ryhti hyväksi ja pikkuinen hymynpilke kasvoille, ei mitään aurinkoista ilmettä tarvitse pitää, mutta iloiset silmät ja se että suu ei ole myrtyssä tekevät paljon ! :) voisit ihan tiedätkös muutenvain jutella ihan mitä vain, vaikka heittäisit vain ohikulkiessasi jonkun kiinnostavan kommentin aiheeseen, josta he puhuvat tai jotain, itse pärjään jo tuolla avoimella olemuksella pitkälle ! :D vaikka en tuntisi jotakin ihmistä, hänelle voi silti puhua. minäkin aikoinani menin lukioon kauas kotoa, enkä tuntenut ainoatakaan ihmistä tuolta opiskelupaikasta, mutta pidin kulissit pystyssä ja tein töitä sen eteen että suorastaan huokuisin avoimuutta, ja kylläpäs niitä mukavia ihmisiä sieltä sitten löytyikin ! vielä nykyäänkin pysyn avoimena ja olen ystävällinen kaikille : ) enkä nyt puhu mistään yli-pirteydestä, mutta negatiivinen tai masentunut olemus kaikottaa ihmiset HELPOMMIN KIN USKOTTEKAAN