Poikaystäväni jätti minut viime viikolla. Ilman mitään sen kummempia selityksiä. Eikä edes kasvotusten sitä kertonut vaan tekstiviestillä ja facebookissa!
Olen aivan hajalla vaikka emme kauan seurustelleet. Meillä oli kumminkin hyvä olla yhdessä ja aina mukavaa. Oloni oli turvallinen hänen kanssaan.
Kaikki kaverini seurustelevat, ovat naimisissa ja heillä on lapsia. Taidan olla maailman yksinäisin ihminen. Viime päivät olet olen ollut pois töistä. Syön liikaa rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä sekä kipulääkkeittä jotta vain saisin nukuttua. En halua herätä. Jos satun hereillä olemaan, makaan tylsistyneenä ja ahdistuneena sängyllä. En halua kertoa kenellekään tuskastani. Menen huomenna lääkäriin ja päätetään jatketaanko sairaslomaani (joka ei siis alkujaan johtunut exästäni vaan ihan muusta).
Tunnen olevani maailman yksinäisin ihminen. Olen kiltti ja herttainen ihminen enkä olisi tälle miehellekään koskaan tehnyt mitään pahaa. Pari viestiä olen hänelle nyt laittanut mutta hän ei vastaa, ei mitään. Onko sekin jotan sadistista kidutusta olla antamatta mitään selityksiä eikä sitten edes vastaa??? Mihin ovat kadonneet ihmisten käytöstavat? Eikö kukaan enää tunne empatiaa?
Parikin ohjenuoraa olisi tervetullut miten saisin uuden otteen ja pääsisin ulos nauttimaan kesästä ja auringosta? Sen sijaan, että makaan sängyllä, syön, oksennan, vedän lääkkeitä ja välillä olutta (en tosin yhtäaikaa koskaan) Haluan vaan turruttaa itseni.
Mikään ei tunnu miltään paitsi oma ahdistukseni ja pettymykseni.
Olen aivan hajalla vaikka emme kauan seurustelleet. Meillä oli kumminkin hyvä olla yhdessä ja aina mukavaa. Oloni oli turvallinen hänen kanssaan.
Kaikki kaverini seurustelevat, ovat naimisissa ja heillä on lapsia. Taidan olla maailman yksinäisin ihminen. Viime päivät olet olen ollut pois töistä. Syön liikaa rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä sekä kipulääkkeittä jotta vain saisin nukuttua. En halua herätä. Jos satun hereillä olemaan, makaan tylsistyneenä ja ahdistuneena sängyllä. En halua kertoa kenellekään tuskastani. Menen huomenna lääkäriin ja päätetään jatketaanko sairaslomaani (joka ei siis alkujaan johtunut exästäni vaan ihan muusta).
Tunnen olevani maailman yksinäisin ihminen. Olen kiltti ja herttainen ihminen enkä olisi tälle miehellekään koskaan tehnyt mitään pahaa. Pari viestiä olen hänelle nyt laittanut mutta hän ei vastaa, ei mitään. Onko sekin jotan sadistista kidutusta olla antamatta mitään selityksiä eikä sitten edes vastaa??? Mihin ovat kadonneet ihmisten käytöstavat? Eikö kukaan enää tunne empatiaa?
Parikin ohjenuoraa olisi tervetullut miten saisin uuden otteen ja pääsisin ulos nauttimaan kesästä ja auringosta? Sen sijaan, että makaan sängyllä, syön, oksennan, vedän lääkkeitä ja välillä olutta (en tosin yhtäaikaa koskaan) Haluan vaan turruttaa itseni.
Mikään ei tunnu miltään paitsi oma ahdistukseni ja pettymykseni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tiedän tuon tunteen :( Minun poikaystävä jätti myös raukkamaisesti kuukausi sitten. Ei vastannut ensin mihinkään yhteydenottooni ja sitten ilmoitti tekstiviestillä, että tämä oli tässä. Ei selityksiä, ei mitään. Se on niin paljon helpompaa pelkurille. Ei tarvitse nähdä toisen kärsimystä ja voi vaan jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En tiedä miten tästä oikein selvitä, olo ihan hirveä. Mutta jotenkin on pakko jatkaa...
Ohjenuora, jota itse noudatan: pakotan itseni joka päivä laittautumaan (pesen hiukset, meikkaan, laitan kivat vaatteet) ja lähden ihmistenilmoille. Jotain pientä edes. Kaverin kanssa kahville, jotain pientä jos tuntuu liian suurelle lähteä sen pidemmälle vielä. Älä jää paikoillesi, siihen jumittaa. Anna surulle tilaa, mutta älä anna surun viedä koko tilaa. Kun itkettää, itke kunnolla. Sitten koita tehdä jotain muuta. Alkoholi vaan turruttaa, ei vie prosessissa eteenpäin. Tuosta on vain yksi suunta ja se on ylös, kohti parempia aikoja.
Suosittelen myös sinulle terapiaa. Auttaa oikeasti. Tajusin itsekin, että tähän pettymykseen liittyy niin paljon muutakin käsittelemätöntä elämässäni. Terveyskeskuksesta kysy omalääkäriltä vaikka. Neuvovat eteenpäin.
Itselläni on hyvvin kelju kokemus siitä, kun asiaa ei selvitetä mitenkään. Jäin jumiin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Jouduin lääkkeille ja terapiaan. En kokenut vain masennusta vaan myös ahdistuksen.
En ole enää nuorukainen vaan keski-ikäinen. Iän myötä olen havainnut, että jotakuinkin kaikki ongelmat tässä maailmassa ovat kommunikaatio-ongelmia. En ymmärrä vieläkään enkä varmaan koskaan, miksi hän ei voinut selvittää asioita kanssani. Kysymykseni olisivat olleet hyvin yksinkertaisia ja hyvin yksinkertaisilla vastauksilla hän olisi helposti voinut lievittää tuskaani hyvin paljon.
Ehkä kyse on arkuudesta tai pelkuruudesta. Kun arkuus satuttaa toista, niin se muuttuu raukkamaisuudeksi.
Mutta, niin vaan minäkin lopulta omille tolpilleni nousin, vaikka välillä se tuntui, ettei elämä enää arvokasta voi ollakaan. Toivotan sinulle rohkeutta. Vanha latteus pätee: aika auttaa. Haavat jää, niistä ei pääse eroon, mutta niiden kanssa oppii elämään.
Kuulostaa niin tutulta. jos haluat lukea tarinani niin laitan tähän osoitteen sinne.
todella raukkamaista käytöstä ilmoittaa tekstiviestillä ja facebookissa..
Minunkin exäni soitti minulle ja facebookissa sain vasta lukea syyn eroomme, emme mekään kauan olleet yhdessä..
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9195307
Koita pärjätä, yritä nauttia elämästä ja anna itsellesi uusi tilaisuus rakastua :)