Minulla on ihan hyvä mies. 10 yhteistä vuotta, 2 yhteistä lasta. Mies ei ryyppää, ei rellestä. Tekee paljon töitä, mutta kaiken vapaa-aikansa viettää kotona. Viikonloput mennään lasten ehdoilla. Toisaalta nämä menot suunnittelen aina minä, mies ei ole aloitteellinen missään yhteisissä asioissa, mutta lähtee mukisematta kuitenkin mukaan. Joskus maksaa perheen viikonloppureissulle huvipuistoon tai muualle.
Mutta mies ei puhu. Ei puhu omista asioistaan, eikä halua kuulla minun asioistani. Ristiriitojen tullen hän odottaa aikansa ja pyrkii sitten lakaisemaan ne maton alle ja siten “sopimaan” ja jatkamaan normaalia elämää. Tämä on alusta asti ahdistanut minua, olen itse kyvykäs ja halukas keskustelemaan vaikeistakin asioista ja koen siihen tarvetta.
Taloutemme on miehen harteilla, olen itse ollut vuosia kotiäitinä (oma valinta). Minä en ole koskaan tiennyt tarkalleen, paljonko meillä on rahaa. (Miehellä oli jo alunperin säästöjä ym.) Kysyessäni saan vaan vastauksen, että sitä on “tarpeeksi”. Ja jonkin verran sitä oletettavasti on, sillä autokin ostettiin käteisellä. En ole tyytyväinen tähän, minun on jatkuvasti elettävä tavallaan varalta säästeliäästi, koska en tiedä todellista taloudellista tilannettamme. Itse olen koko ajan tullut toimeen pelkällä kotihoidon tuella, en joudu maksamaan asumis- tms. menoja, mutta toisaalta ei siltikään toki ole varaa yhtään isompiin hankintoihin. Tämä on myös syönyt päätöksenteko-oikeuttani. Isommissa hankinnoista joudun neuvottelemaan mieheni kanssa ja useimmiten hän on eri mieltä.
Parisuhteemme on ollut suht toimiva lasten ollessa pieniä. Nyt, kun lapset ovat kasvaneet ja olisimme vapaampia menemään, ongelmia on alkanut ilmaantua enemmän. Mies ei katso hyvällä minun omia menojani. Pääsen kyllä (yleensä) lähtemään, mutta hän tekee tilanteesta aina jotenkin ikävän. Jos olen vaikkapa iltaa istumassa, hän ennemmin tai myöhemmin alkaa lähetellä tekstiviestejä, kysellä milloin tulen ja joskus suoranaisesti ilkeillä. Toisinaan hän mielestäni ilkeyksissään epää omat menoni kieltäytymällä hoitamasta lapsia. Hän on myös asettanut aikoja, jolloin minun olisi kohtuullista olla kotona. Jos en ole suostunut, hän on uhannut ottaa esimerkiksi auton niin, että en pääse ollenkaan lähtemään. Miehellä itsellään ei kotiintuloaikoja tietenkään ole, enkä ole koskaan rajoittanut hänen menemisiään. Minun menojeni rajoittamisen hän perustelee sillä, että itsekin viettää kaiken vapaa-aikansa perheen parissa. Hän ei ymmärrä, että koen tarvetta kodin ulkopuoliseen elämään jo siksi, että olen vuosikausia vuotta ollut pelkästään kotona, kaikki pitkät päivät, kesät talvet. Eikä misään nimessä ole kyse siitä, että olisin menossa joka viikonloppu, ehkä 4-5 kertaa vuodessa.
Vastapainoksi mies ei ole kiinnostunut viettämään aikaa kaksin kanssani. Yhteisistä matkoista on turha haaveilla. Miehellä ei ole lomaa (ei ole pitänyt päivääkään lomaa neljään vuoteen). Myöskään ravintola- tai elokuvaillat kanssani eivät kiinnosta. Toisinaan hän näiden kohdalla vetoaa siihen, että “ei ole varaa” (esimerkiksi matkaan). Silti hän saattaa heti seuraavalla viikolla tehdä jonkun muun isohkon hankinnan.
Toisinaan mies saa raivokohtauksia näennäisen pienistä asioista. Silloin hän karjuu ja huutaa, saattaa heittää jonkun pikkutavaran seinään ja lukittautuu sitten mököttämään huoneeseen tai häipyy puoleksi tunniksi-tunniksi jonnekin. Näitä kohtauksia on harvakseltaan, ehkä muutama vuodessa, mutta lapset (luonnollisesti!) pelkäävät niitä.
Olen kadottamassa tai kadottanut tunteeni häntä kohtaan kaiken tämän seurauksena. Olen ahdistunut, kuin vanki tai ankarien vanhempien lapsi. Haluan tästä pois. Miehellä ei ole aavistustakaan aikeistani, vaikka olen hänelle useaan kertaan nämä samat asiat kertonut. Hän ei vain aidosti näe käytöksessään mitään kummallista. Minä olen hankala ja nalkuttava akka, joka vaatii aina liikaa. Minä en ymmärrä, että hän on äärettömän stressaantunut työtaakkansa alla ja siltikin vaan yrittää panostaa täysillä perheeseen. Olen ehdottanut parisuhdeterapiaa useinkin, ei ole sille tarvetta, hänen mielestään.
Jos ja kun tästä lähden, helvetti on irti. Siksi vielä emmin. Minulla ei ole säästöjä tai tuloja. Mies loukkaantuu niin sydänjuuriaan myöten, että en oikeasti tiedä, mitä tekee, ainakin tekee kaikesta niin vaikeaa kuin mahdollista. Omistusasuntoa meillä ei ole, muuta omaisuutta (miehen hankkimaa) kyllä. Avioliitto.
Mutta mies ei puhu. Ei puhu omista asioistaan, eikä halua kuulla minun asioistani. Ristiriitojen tullen hän odottaa aikansa ja pyrkii sitten lakaisemaan ne maton alle ja siten “sopimaan” ja jatkamaan normaalia elämää. Tämä on alusta asti ahdistanut minua, olen itse kyvykäs ja halukas keskustelemaan vaikeistakin asioista ja koen siihen tarvetta.
Taloutemme on miehen harteilla, olen itse ollut vuosia kotiäitinä (oma valinta). Minä en ole koskaan tiennyt tarkalleen, paljonko meillä on rahaa. (Miehellä oli jo alunperin säästöjä ym.) Kysyessäni saan vaan vastauksen, että sitä on “tarpeeksi”. Ja jonkin verran sitä oletettavasti on, sillä autokin ostettiin käteisellä. En ole tyytyväinen tähän, minun on jatkuvasti elettävä tavallaan varalta säästeliäästi, koska en tiedä todellista taloudellista tilannettamme. Itse olen koko ajan tullut toimeen pelkällä kotihoidon tuella, en joudu maksamaan asumis- tms. menoja, mutta toisaalta ei siltikään toki ole varaa yhtään isompiin hankintoihin. Tämä on myös syönyt päätöksenteko-oikeuttani. Isommissa hankinnoista joudun neuvottelemaan mieheni kanssa ja useimmiten hän on eri mieltä.
Parisuhteemme on ollut suht toimiva lasten ollessa pieniä. Nyt, kun lapset ovat kasvaneet ja olisimme vapaampia menemään, ongelmia on alkanut ilmaantua enemmän. Mies ei katso hyvällä minun omia menojani. Pääsen kyllä (yleensä) lähtemään, mutta hän tekee tilanteesta aina jotenkin ikävän. Jos olen vaikkapa iltaa istumassa, hän ennemmin tai myöhemmin alkaa lähetellä tekstiviestejä, kysellä milloin tulen ja joskus suoranaisesti ilkeillä. Toisinaan hän mielestäni ilkeyksissään epää omat menoni kieltäytymällä hoitamasta lapsia. Hän on myös asettanut aikoja, jolloin minun olisi kohtuullista olla kotona. Jos en ole suostunut, hän on uhannut ottaa esimerkiksi auton niin, että en pääse ollenkaan lähtemään. Miehellä itsellään ei kotiintuloaikoja tietenkään ole, enkä ole koskaan rajoittanut hänen menemisiään. Minun menojeni rajoittamisen hän perustelee sillä, että itsekin viettää kaiken vapaa-aikansa perheen parissa. Hän ei ymmärrä, että koen tarvetta kodin ulkopuoliseen elämään jo siksi, että olen vuosikausia vuotta ollut pelkästään kotona, kaikki pitkät päivät, kesät talvet. Eikä misään nimessä ole kyse siitä, että olisin menossa joka viikonloppu, ehkä 4-5 kertaa vuodessa.
Vastapainoksi mies ei ole kiinnostunut viettämään aikaa kaksin kanssani. Yhteisistä matkoista on turha haaveilla. Miehellä ei ole lomaa (ei ole pitänyt päivääkään lomaa neljään vuoteen). Myöskään ravintola- tai elokuvaillat kanssani eivät kiinnosta. Toisinaan hän näiden kohdalla vetoaa siihen, että “ei ole varaa” (esimerkiksi matkaan). Silti hän saattaa heti seuraavalla viikolla tehdä jonkun muun isohkon hankinnan.
Toisinaan mies saa raivokohtauksia näennäisen pienistä asioista. Silloin hän karjuu ja huutaa, saattaa heittää jonkun pikkutavaran seinään ja lukittautuu sitten mököttämään huoneeseen tai häipyy puoleksi tunniksi-tunniksi jonnekin. Näitä kohtauksia on harvakseltaan, ehkä muutama vuodessa, mutta lapset (luonnollisesti!) pelkäävät niitä.
Olen kadottamassa tai kadottanut tunteeni häntä kohtaan kaiken tämän seurauksena. Olen ahdistunut, kuin vanki tai ankarien vanhempien lapsi. Haluan tästä pois. Miehellä ei ole aavistustakaan aikeistani, vaikka olen hänelle useaan kertaan nämä samat asiat kertonut. Hän ei vain aidosti näe käytöksessään mitään kummallista. Minä olen hankala ja nalkuttava akka, joka vaatii aina liikaa. Minä en ymmärrä, että hän on äärettömän stressaantunut työtaakkansa alla ja siltikin vaan yrittää panostaa täysillä perheeseen. Olen ehdottanut parisuhdeterapiaa useinkin, ei ole sille tarvetta, hänen mielestään.
Jos ja kun tästä lähden, helvetti on irti. Siksi vielä emmin. Minulla ei ole säästöjä tai tuloja. Mies loukkaantuu niin sydänjuuriaan myöten, että en oikeasti tiedä, mitä tekee, ainakin tekee kaikesta niin vaikeaa kuin mahdollista. Omistusasuntoa meillä ei ole, muuta omaisuutta (miehen hankkimaa) kyllä. Avioliitto.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Mikäli teillä ei ole avioehtoa niin et suinkaan jää puille paljaille jos lähdet.
En ala sanomaan, miten on oikein tehdä, mutta voin sanoa etten itse jäisi tuollaiseen liittoon. Jos mies eiole valmis edes terapiaan (=yrittämään parantaa suhdetta ja avaamaan solmukohtia) niin tuntuu siltä, että hän ei näe mitään vikaa itsessään - vain sinussa. Mieti missä haluaisit olla kymmenen vuoden kuluttua, niin itse olen tehnyt kun omassa suhteessani on ollut vaikeaa. Vastaus on aina ollut, että juuri tässä suhteessa missä nyt olen, mutta mieheni onkin melko lailla erilainen kuin miltä omasi kuulostaa. Toki riitelemme ja joskus olemme olleet eron partaallakin, mutta aina olemme saaneet PUHUTTUA asiat selväksi ja yrittäneet muuttaa sitä mikä on ollut vialla..
Lapset eivät missään nimessä ole syy jäädä huonoon suhteeseen, vaan nimenomaan syy erota huonosta suhteesta. Eivät he ole tyhmiä vaan kärsivät mikäli vanhemmat/toinen vanhempi on onneton. Lapset ansaitsevat toki molemmat vanhemmat, mutta he ansaitsevat ennen kaikkea ONNELLISET vanhemmat - joko yhdessä tai erikseen.
Kuuntele omaa sydäntäsi, vain sinä tiedät mikä on itsellesi parhaaksi.
Niin, varmaan kymmenen vuoden kuluttua haluaisin olla juuri tässä liitossa, jos se saataisiin toimivaksi. Sehän tässä surullista onkin. En halua erota, en halua olla yksinhuoltaja- tai sinkkuäiti. En halua asua yksin. Mutta en pysty elämään näin. Ja selvästikään en voi yksin tätä liittoamme muuttaa.
Ei meillä ole avioehtoa. En ole kovin selvillä pykälistä, kaiketi miehen ennen avioliittoa hankkima/saama omaisuus on hänen edelleenkin? Ei minua toisaalta edes pätkääkään kiinnosta mikään omaisuus, kunhan nyt tulisin toimeen niin, että asumisen ja ruuan saan maksettua, kunhan pääsen jaloilleni.
Millä uskot tulevaisi toimeen, jos sinulla ei ole ammattia, työtä, ei mitään. Kaikki maksaa.
Näin "uranaisen" silmissä teillä on on käsittämättömän vanhanaikainen perhesuhdemalli. Valitettavasti se nyt näyttäytyy teillä noin, että se jolla on rahaa on myös valtaa. Mies hoitaa kaikki raha-asiat, sinä et tunnu tietävän mitä mikäkin maksaa, mihin olet oikeutettu jne, etkä edes välitä. Pitäisi varmasti välittää.
Menkää parisuhdeterapiaan. Voit mennä sinne vaikka yksinkin, ilman miestä, jos hän ei suostu. Ero ei ole ainoa mahdollisuus, mutta jossain vaiheessa lapsenne ovat kuitenkin jo niin isoja, että jäät ihan henkiseen tyhjiöön kun sinulla ei ole ammattia, harrastuksia eikä mitään muuta kuin kiukutteleva mies ja kotoa pois muuttavat lapset.
Voit kehittää itseäsi joko miehen kanssa tai ilman häntä. Toisaalta on hyvä muistaa, että miehelläsi on todella raskas taakka vastata ison perheen taloudesta yksinään - vaikkei hän sitä myöntäisikään. Hänellekin olisi helpotus, jos perheen koko elatus ei olisi hänen harteillaan.
Voisitko ajatella osa-aikatyötä tms?
Tosiaan, minullahan on koulutus, en tiedä, mistä päättelit toisin? "Uravanhempien" lapsena olen halunnut tarjota omilleni jotakin muuta. Mies on tiennyt alusta asti, jo ennen lapsia, että haluan olla kotona heidän ollessaan pieniä. Peli oli siis reilu, homma sopi miehelle loistavasti. Minusta on ylipäätään erikoista ajatella, että miesparka nyt jotenkin "elättää" minua ja lapsia. Hehän ovat nimenomaan myös hänen lapsiaan. Jokainen kotihoidontuella elävä, uraäiti tai ei, on hetken miehensä "elätettävänä". Ja jos sinulla on lapsia, tietänet, että kotihoidon tukea saa vain ensimmäiset kolme vuotta. Pitempään ei ole ollut tarkoituskaan olla kotona.
En tiedä, mistä päättelit, etten tietäisi, mitä mikäkin maksaa? Toki tiedän. Olen elänyt ennenkin ja nykyäänkin hoidan lasten - ja omat - ruoka-, vaate- ym. hankinnat, vaikka mies ne teknisesti ottaen maksaakin. Kuten aiemmin totesin, suunnittelen (ja lasken) kaikki menomme, matkustamisemme jne. Minua vaan ei kiinnosta rahallisesti hyötyä tästä liitosta, jos ero tulee. Tarkoitan: se ei ole sen arvoista, että alkaisin tapella, lasten kustannuksella.
Nyt koen, että mies on pettänyt oman osansa sopimuksesta. Ei tämän, yhdessä suunnitellun, tilanteen olisi pitänyt kääntyä hänen vallankäytökseen. Olen toki menossa yksikseni keskustelemaan tilanteesta ja olen jo käynytkin. Se vaan ei ole oikein toimivaa, parisuhteessa.
Valitettavasti on epärealistista olettaa, että saisin työpaikan nyt tuosta vaan, todennäköisesti sitä saa hakea vähintään kuukausia. Kysymys onkin siitä, pitääkö minun elää tässä suhteessa ennalta määrittelemätön aika, kunnes saan työtä. Vai pärjäisinkö omillani jo nyt.
voi saada liittoasi yksin toimivaksi. Tylsä tosiasia. Miehesi ei ole tehnyt mitään osoittaakseen edes huomaavansa sinun ahdistumisen eikä ole ottanut sinua mitenkään huomioon. Tylsiä tosiasioita.
Erossa omaisuutenne puolitetaan, koska teillä ei ole avioehtoa.
nainen, jos nyt ekaksi menisit kouluun hommaamaan itellesi ammatti ja sitte töihin, saat rahaa ja muutenkin elämääsi sisältöä ja myös joku harrastus olis hyvä. Ota ittees niskasta kiinni ja tee jotain itellesi ja ala elää...
Kyllähän minulla koulutus on ja pitkä onkin. Kotiäitiys on ollut oma valintani ja yhteinen sopimuksemme.
Kyllä se viisas neuvo on nyt sulle, että töitä etsimään..
Näitä kaltaisiasi juttuja on pilvin pimein, pää menee muijilla sekaisin siellä kotona liian kauan ollessa..Ennen oli kuitenkin muutakin puuhaa emännillä, kuin lapset, kun piti hoitaa karjaa ja tehdä maatalon töitä, joten ajatukset oli välillä muutakin, kuin lapset.
Nykyajan muijat kadottaa todellisuuden tajun siellä kotona kykkiessä, joten jos ei oo jotain sellaista ammattia, että voi kotona oikeesti työskennellä (esim. ompelija tai perhepäivähoitaja...) niin kiireesti töitä etsimään! Joillekkin tietty kotiäitiys sopii, mut sä et oikein kuulosta sellaselta..
Etsi edes jotain puolipäivä hommaa, niin ei surraa ajatukset koko ajan siinä parisuhteessa.
Kokemuksesta voin sanoo, että ukot ei hirveen puheliaita oo suhteen laadusta ja siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ne tajuu, eikä tuu koskaan tajuunkaan naisten ajatusmaailmaa..se on liian monimutkainen alue miehille. Ne tyytyy aika vähään tarpeineen.
Mee vaikka kurseille, jos töitä et saa. Takaan, että elämäs muuttuu virikkeellisemmäksi uusien tuttavuuksien myötä ja arvos kasvaa ukkos silmissä, kun tuot talouteen rahaakin.
Noh, kun minun mieheni (siis sellaisen, jonka kanssa voisin kuvitella jakavani elämäni) pitäisi arvostaa minua ihan itsenäni. Ja myös äitinä. Ja myös valintojani. Jos joku mittaa arvoni rahassa, hän ei ole arvoiseni. En ole kuvitellut olevani kotona hamaan ikuisuuteen, vain pikkulapsiajan. Ja muuten, olen jopa suorittanut itselleni toisen tutkinnon tässä kotona ollessani. Se vain ei tuonut rahaa yhtään perheen kassaan.
koulutuksella ei ole mitään virkaa jos meinaat vielä kauankin olla kotona, sitte kun olet keski-ikäinen niin sun koulutus on jo vanhentunut ja olet kokematon kun et ole vuosikausiin ollu työssä, vaikeeta on sitte enää saada työtä, nuoremmat juuri koulutetut kauan työelämässä olleet ajaa ohitsesi .
Joo, siis toistan nyt vielä. En ehdi ollenkaan keski-ikään siihen mennessä, kun kuopus täyttää 3. Se on siis se aika, jonka olen (olin!) ajatellut olla kotona. Tämä ei silti liene ongelman ydin.
Herää. Ei sinulla ole "ihan hyvä mies", etenkään sinulle. Tosin en tiedä kuka nainen arvostaisi miestä, joka pitää hallinnassaan kaikkea eikä ota vaimoaan huomioon.. Talousasiat eivät ole miehesi "harteilla" sattumalta, vaan se on suunniteltua. Mitä vähemmän sinulla on rahaa, sitä enemmän miehelläsi on sinuun valtaa.
Myös vapaa-aikasi rajoittaminen - tai minkä tahansa rajoittaminen kielii vallanhalusta, alistamisesta. Vaikka mitä sanoisit ja yrittäisit keskustella, mies tyrmää ne "kun minulla on kaikki ok, myös sinulla täytyy olla".
Koska mies ei lähde terapiaan - (eikä siitä välttämättä edes olisi mitään hyötyä), tilanne tulee pahentumaan entisestään. Lähde ennenkuin se on todella vaikeaa.
Teillä on vanhanaikainen avioliitto, semmoinen viiskytälukulainen. Se kelpasi sinulle aluksi, mutta ei enää. Näin ymmärsin.
Selityksestäsi kuultaa eniten läpi minun korvaani, että olet kyllästynyt kotona oloon. Jos sinulla on jopa ammatti, miksi lorvehdit kotona? Teillähän on vain kaksi lasta!
60-luvulla tehdyn amerikkalaisen tutkimuksen mukaan lasten paras paikka on kotona kolme ensimmäistä vuotta. HUOM! Nyt viime vuodet on jankutettu tämän vanhan tutkimuksen kaikkivoipaisuutta. Kysyä sopii miksi.
Kokeile ensimmäiseksi remonttia omiin asenteisiisi. Nyt eletään tätä aikaa. Sinulla on paljon enemmän annettavaa perheellesi, kun katselet elämää myös työelämän horisontista, edes puolipäiväisesti.
Meillä on kolme nyt jo lukioikäistä lasta. En olisi koskaan voinut kuvitella itselleni kotiäitiyttä tai edes pitkiä äitiyslomia. Meillä elää koko perhe aktiivista ja aikaansaavaa elämää. Kysyin kerran lapsilta, olisiko ollut paras, jos olisin jäänyt kotiäidiksi. Sain kummallisia katseita, yksi kysyi: "Miten sinä kuluttaisit päiväsi kotona, kun sulla ei olis töitä?" Nykyaikainen koneistettu koti ei paljon vaadi töitä, olen samaa mieltä kuin lapset.
Nämähän ovat mielipideasioita: kauanko kotona lasten kanssa, onko lapsen parempi kotona vai päiväkodissa jne. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että alle 3-vuotiaan on parempi olla (ainakin suurimmaksi osaksi) kotona. Oleellista tilanteessani on se, että meillä oli sopmus, eikö?
Olet oikeassa, Pauliina. En haluaisi tätä myöntää, mutta tiedän kyllä (jo koulutukseni puolesta), miten tällainen kuvio etenee =(
Arvon vaan, miten saisin hoidettua eron kivuttomasti, jouhevasti, niin että lapset eivät kärsi akuutisti. Siis kun niitä tuloja ei juuri nyt ole.
Olet siis jo päättänyt erota. Minulle ei oikein kyllä ole selvinnyt miksi. Jätätkö jotain kertomatta? Monen mielestä sinulla on hyvä suomalainen aviomies. Et ole mitään erityisen raskauttavaa kertonut. Mies inhoaa eniten sitä, että nainen jankuttaa että pitäisi puhua. Kun mies ei oikein ymmärrä mistä.
lapset tulevat erostasi kärsimään. Minusta se on selvä. Varsinkin kun miehesi ei ole valmis eroamaan, seuraavat melkoiset häslingit jo pelkästään pienten lasten huollosta. Harvoin avioero on helppo, ei varsinkaan jos lapset ovat pieniä eikä mies näe syytä eroon.
Korostit itse sitä kuinka olet halunnut olla kotiäiti ja töihin meno ei sinua kiinnosta. Hienoa jos sinulla on koulutus. Jos nyt otat eron, tulee varmaan joskus aika hyödyntää sitäkin. Kolme vuotta kodinhoidontuella on ihan hyvä juttu, mutta kyllä siitä nykyajan kahden lapsen kanssa jo aika tavalla työelämän realiteeteista tippuu. Tämä on ikävä tosiasia, ei minun mielipiteeni.
Olen pahoillani, vaikka nainen olenkin, mutta sympatiani ovat myös miehesi puolella. Hän on tehnyt töitä yrittäjänä ilman lomia. Sinä tunnet nyt tyytymättömyyttä "omaan valintaasi" ja haikailet tyttöjen iltoja ja lomamatkoja, joita ei ole edes monella sellaisella perheellä, jossa molemmat käyvät töissä.
Oma työ on omaa aikaa, omaa rahaa, omaa valtaa - niin on ollut naisille aina ja on jatkossakin ja kaikkialla. Kaikkea ei voi saada, ainakaan samaan aikaan.
Miehesi kuulostaa masentuneelta tai ainakin stressaantuneelta, kun hän sulkeutuu noin. Onko sinulla käsitystä miten miehesi firmalla menee? Autojakin saa velaksi, mutta se ei vielä tarkoita sitä että rahaa olisi.
Sekö sopimus ei sitten paina mitään, mitä oot vihkipallilla tullu luvanneeksi?
Oon samaa mieltä monen muun kanssa täällä, että NYT on työn vuoro SULLA!
Mun ukko oli alkoholisti, joten en ymmärrä teitä nykyajan bimpoja, jotka ootte heti särkemässä kotia,vaikka ei edes ole oikeata syytä? Tylsyyskö on syy eroon?
Mies on mies, eikä se ajatuksiltaan naiseksi muutu, vaikka kuinka toivoisit sinäkin sitä!
Yritähän keksiä elämääsi muutakin sisältöä, niin saa miehesi olla rauhassa lapsellisilta kuulostavilta selityksiltäsi...
Se on tämä nykyämmien trendi tämä AP:n tilanne..Kiireellä naimisiin, penskat siihen, kotiin jäädään muka hyvää hyvyyttään loisimaan ja sitten alkaa muutaman vuoden päästä AP:N kaltainen valitus..."kun mulla on niiiiiin tylsäääää..."
Ukko ei jaksa viihdyttää jatkuvasti ja kun oikeita ongelmia ei ole, niitä kehitellään..
Kuuleppa AP! Aikustuppas nyt ja ajattele vähän nokkaas pitemmälle.
Siinä on nyt kyse kuitenkin muistakin, kun sinun primadonna-asenteestasi.. On nimittäin ne lapsetkin, joilta oot hyvää isää viemässä kauemmaksi ja minkä takia? Kun sulla on niin mälsää...!
Vai ei se ukkos sua arvosta äitinä ja vaimona? Missäs se sinun arvostuksesi miestäsi kohtaan näkyy?
Oot kuitenkin tehnyt avioliittovalan, jossa lupaat miestäsi rakastaa myötä ja VASTAmäessä..eikä tuossa oikeita vastamäkejä edes näy...hupakko.
Alahan katella töitä, jos rahaa itelles kaipaat..Töihin tässä pitää muittenkin aamuisin herätä, jos mielii toisten arvostusta hamuta ja ylimääräisiä ostella.
Ja jos syvällistä keskustelua kaipaat, hanki ystävätär siihen tarpeeseen, niin ne muutkin eukot tekee!
Itsekkin ketjun lukeneena mietin ed.tapaan, että miten itse arvostat miestäsi?
Minä olin kotiäitinä kauan ja olin ja olen edelleen miehelleni kiitollinen, että hän mahdollisti sen.
Varmaan ymmärrät semmoisenkin asian, että jos miehellä on ollut rahaa jo valmiiksi itse tienattuna ja jos on aina sinut elättänyt ja laskut hoidellut, niin kyllä se raha-asioista sinun kanssa keskusteleminen voi tuntua kornilta. Sinähän kulutat saamasi hoitorahan lapsista itseesi, näin ymmärsin? Kuljet kuitenkin viihteelläkin ja jokainen tietää, paljonko niilläkin reissuilla rahaa kuluu..ja käytät autoakin...
Jos teillä ei ole yhteisiä velkojakaan, en ymmärrä, miksi miehen pitäisi sinulle selontekoa tehdä omista tienesteistään, jos kerran kuitenkin kaikki ylimääräisenkin maksaa..
Meillä tuli yhteiset tilit vasta, kun rakensimme talon ja otimme yhteisen lainan, jota sitten yhdessä maksoimme...tein kuitenkin kotona ollessani pientä bisnestä,joten olin osallisena perheen elatuksessa.
Minusta tuntuu, että sinulla on nyt aikuistumisen paikka.
Kummasti täällä on saatu vääriä käsityksiä / vedetty vääriä johtopäättöksiä aloituksestani. Korjataan nyt muutama.
Olen ollut töissäkin, ennen lapsia. Lasten hankkiminen, kuten myös minun kotiin jäämiseni oli yhteinen päätös. Ei ole niin, ettenkö viihtyisi kotona. Viihdyn ja tämä on ollut arvokkainta aikaa elämässäni. Jokainen kotona lapsia hoitanut (monikaan teistä ei ole sitä tehnyt, se kuultaa läpi!) tietää kuitenkin, että sitä omaa aikaa pitää myös järjestyä, vaikka sitten iltaisin. Se, että mies pyrkii tätä rajoittamaan on sietämätöntä ja ihmettelen, että jonkun mielestä on esim. normaalia ottaa auto ja estää näin kotoa lähtöni sovittuun tapaamiseen?? Tai onko normaalia raivota ja heittää tavaroita? Siitä eivät lapset kärsi, vaan erosta?
Käyn ulkona ehkä muutaman kerran vuodessa ja en juurikaan juo. Halvaksi tulee.
Miehellä on tosiaan kovaa stressiä töissä, mutta ei firma missään rahavaikeuksissa tai vastaavissa ole. Yritän tukea ja ymmärtää häntä parhaani mukaan. Mutta onpa sitä itsellänikin stressiä. Moni asiaa kokematon kuvittelee, että kotiäiti vain istuu sohvalla ja torkkuu? No näinhän se ei mene ollenkaan. Meillä kaikki (siis kaikki) kotityöt, myös "miesten työt" ovat minun hommiani, juuri siksi, että olen kotona. Mutta eipä tämä mikään työnjakokysymys olekaan.
tulipas mielestäni monta aivan turhaa kommenttia. itse ymmärrän sinua hyvin ja sinun ajatuksia. se että olet valinnut itsellesi kotiäidin roolin on mielestäni erittäin hyvä asia. päivät ovat aivan varmasti täynnä puuhaa mikä on mielestäni näkymätöntä. aamut alkaa aamupaloilla, ulkoilut,kaupat, ruoka,päiväunet,ulkoilu,siivoukset,pyykit,neuvolat,kerhot,postin selvittely,yleisten asioiden hoidot,sukulaiset,vierailut,lasten kerhot ym.ym..esim.suurperheen pyykkimäärä on valtava,sana pyykki ei kuullosta miltään, mutta kun ajatellaan että ensin keräilet pyykit(sisävaatteet, ulkovaatteet, työvaatteet, liinavaatteet,,pyyhkeet ym.) lajittelet,laitat koneeseen, odotat koneen valmistumista, laitat kuivumaan, silität/mankeloit, viikaat ja laitat kaappiin ja kuinkas ollakkaan on tiskikoneen vuoro..ja se kura ja hiekan määrä mitä perheen jäsenet tuovat ulkoota sisään..tuntuuko välillä että olisi parempi jos imuri olisi sinuun kiinnitettynä :-), kun teet näitä asioita miehesi ollessa poissa/töissä niin hän ei edes tule ajatelleeksi että sinulla on kokopäivä työ..itse olen joskus ajatellut samoja asioita kuin sinä ja tulin (vahingossa) kokeneeksi keinon joka sai mieheni silmät avautumaan. lopetin hänen kutsumisen miehekseni,puolisokseni,nimeltä..sanoin hänelle: hei sinä!jonka posti tulee samaan osoitteeseen minun postini kanssa..olisi kiva kuulla mitä sinulle kuuluu.. hän katsoi minua kahdesti ja nauroi itsekkin päälle..se avasi jotenkin hänen ajatus maailmaansa.
raha asioissa olen monen kommentoijan kanssa erimieltä..kun eletään yhdessä parisuhteessa,perheenä...molemmilla aikuisilla on oikeus tietää taloudellinen tilanne. mielestäni jos kaksi ihmistä elää omilla rahoilla,omilla menoilla, omilla asioilla ym.kertomatta niistä toiselle ollenkaan, se ei ole yhdessä elämistä, yhteistä perhettä. vaan silloin on ainakin kaksi ihmistä, jolla posti tulee samaan osoitteeseen..toinen ihmistä saa siitä elämälleen sisällön ja toinen välttämättä ei. ja mielestäni jos toinen on elämäänsä tyytyväinen niin se ei riitä! miehillä on julmetun hyvä keino päästä vaikeista parisuhde asioista yli. kommentoimalla vain että aina nainen nalkuttaa/ narisee..niinpä niin..vanha vitsikin sen jo kertoo, että mies kun kerran sanoo että "rakastan" niin hän sitten seuraavaksi kertoo milloin ei sitten enään rakasta ja nainen vastaavasti haluaisi kuulla ainakin kerran päivässä olevansa rakastettu..pienenä vinkkinä voisin sinulle heittää, että oletko ajatellut lähteä lasten kanssa vaikka sukuloimaan. et soita miehellesi ollenkaan vaan annat hänen ajatella ja kokea miltä tuntuisi elää kotona jossa kukaan ei odota häntä..epäilen vahvasti että miehesi soittaisi sinulle viimeistään seuraavana päivänä "ihan muuten vaan kysyäkseen kuulumisia".. joten kannusta sinua olemaan kotona niin kauan kuin suinkin mahdollista, koska se on juuri sitä laatuaikaa jota et voi enään myöhemmässä vaiheessa antaa lapsillesi. kun annat hyvän ja turvallisen pohjan lapsillesi annat samalla vahvat "siivet" jotka kantaa heitä myös vanhemmiten..kyllä jokainen töitä kerkee tehdä..lapset on pieniä vain kerran..itse tein muutama vuosi sitten kolmivuorotyötä,hoidin pääsääntöisesti eläintilamme, kotimme ja yritin selvitellä murrosikäistemme ja uhmaikäistemme välisiä riitoja päivittäin kun vain kerkesin ja kuinkas ollakkaa mieheni oli...töissä.. siitä taakasta kimpaannuttuani lopetin kolmivuorotyön ja jäin kotiin "töihin" ja voin rehellisesti kertoa että varmasti oli elämäni oikeempia päätöksiä jäädä kotiin..monta kertaa parisuhde voi mielestäni kokea aika ailahtelevia tunteita puolisoiden kesken, mutta kyllä varmasti sydämmessäsi on vielä se mies johon olet alunalkaen ollut erittäin rakastunut.. anna ajan kulua, päätä että katsot elämän tilannetta vaikka sitten uudelleen kun lapset ovat koulussa.. ei muutama vuosi ole ihmiselämässä suuri asia.. pääasia on ettei tee tarkkaan harkitsemattomia, peruuttamattomia asioita . ota positiivinen suuntaus ja älä murehdi..ei ne miehetkään murehdi "pieniä" asioita..
Kiitos vastauksesta! Kerrankin vastaus, jossa oli osattu ajatella ja ymmärtää tätä kuviota =)
En kyllä häviä mitään siinä, jos yritiän. JOS se nimittäin avaisi mieheni silmiä tilanteellemme. Mutta siinä vaiheessa, jos illat alkavat olla täynnä riitoja ja miehen huutoa (jonka syynä on muka se, että minä "nalkutan"), pitää miettiä asiaa lasten kannalta... Ei tässä siitä ole kyse, että haluaisin hätiköidysti erota, ei se ole ollenkaan tapaistani. Mutta tosiaan, jos tilanne ei muutu, se pitää muuttaa.
Ehkäpä voisin tosiaan lähteä vaan pois joksikin aikaa. Varmaan pitäisi ylipäätään muuttaa omaa käytöstä. Minä olen se, joka kyselee miehen kuulumisia, ehdottaa yhteisiä tekemisiä. Ehkäpä alan vaan olla vähemmän kiinnostunut, katsotaan kuinka käy.
On jotenkin inhimillistä, että kiittelet niitä jotka ovat kanssasi samaa mieltä, mutta et suostu näkemään omissa toimissasi mitään vikaa.
Tilanteennehan on ulkopuolisen silmissä päivänselvä. Miehesi ei jaksa keskustella tai miettiä yhteisiä tekemisiä, koska on töistään väsynyt. Hänestä (kuten varmaan myös aika monesta työssäkäyvästä naisestakin) keskustelu- ja virkistystarpeesi kuulostaa tylsistyneen ihmiseen tekemisen puutteesta johtuvilta jutuilta. Siksi esim. ite ehdotin sinulle osa-päivätöitä.
Ei kukaan ihminen - mies tai nainen - voi tyydyttää puolisonsa kaikkia tarpeita: elättäjän, viihdyttäjän, tukijan, kumppanin, rakastajan jne. Jokainen tarvitsee kodin ulkopuolista elämää. Miehelläsi sitä on töiden vuoksi liikaakin, sinulla liian vähän.
Suhteenne on epätasapainossa, ettekä ymmärrä toistenne maailmoja ollenkaan. Siksi teillä tapellaan. Ja toisin kuin ehkä uskot, et ymmärrä sinäkään miehesi maailmaa, vaikkei ymmärrä' hänkään sinun.
Vuorovaikutus ei ole sitä että vaaditaan toista keskustelemaan.
Kannattaa myös muistaa, että ainoa mitä ihminen voi muuttaa on oma itse ja oma käytös. Toista on hankala lähteä muuttamaan. Erolla uhkailulla se ei varmasti onnistu.
Parempaa loppukesää sinulle ja perheellesi!
Miehen raivoilut on kamalaa, mutta AP:N nalkutukset on sitten pikku juttu!
Tunnut AP ymmärtävän vain itseäsi...
Ei ihme, jos miestäsi vituttaa, kun tuntuu, että olet kiinnostunut vain hänen..sorry..TEIDÄN rahoistanne,jotka on kuitenkin miehesi tienannut..
Ajattelitko sitten sosiaaliavulla jatkossa pärjätä, vai aattelitko, että miehesi kustantaa mukavalta kuulostavan elintasosi jatkossakin?
Se, että saat eronneena ilman työtä olevana etuuksia, edellyttää sen, että ensin sinun pitää ilmoittautua työnhakijaksi ja tulla muutama kuukausi toimeen kaurapuurolla, että saat edes ne pienet rahavirrat soskusta juoksemaan..mutta tervemenoa vaan köyhyyteen!
Tajuathan kuitenkin sen asian, että ex-miehen täytyy maksaa vain lapsista elaria..ei sinusta?
Tuntuu vaan kummalliselta, ettet saa itseäsi töitä hakemaan, ennen kuin sosiaaliviranomaiset siihen sinut käskee? Sitten sinun pitääkin ottaa vastaa työ kuin työ..
Olet valitettavasti juuri sellainen muija, mitä ukot täällä haukkuu," kun pikkutyttö ei tiennyt, mitä avioliitto tarkoittaa ja siihen rynnättiin hepposin asein..."
Ja tuolle edelliselle,kukaan ei täällä ole kotiäidin työmäärää väheksynyt! Mutta kun alkaa tuollainen turha valitus, niin se on silloin merkki, että liian kauan on siellä kotona muhittu ja unohdettu, että oikeassa elämässä on oikeat murheet ja kukaan täällä ei pärjää nykyaikana ilman rahaa! Se vaan täytyy itse ansaita! Miestä ei voi aina syyllistää!
Taisit purkaa hyvän lastin nyt jotain omaa turhaumaasi? Muuten en keksi, miksi pitää hyökkäävästi kirjoittaa minulle, ventovieraalle. Kyllä minä elän hyvin "oikeaa elämää". Hassu ajatuskin, että lapsiperheen elämä suruineen ja murheineen ei olisi "oikeaa".
Sitä kun ei viitsitä lukea koko ketjua, tulee ilmeisesti avauduttua sen kummemmin koukeroita tutkimatta. Mutta niin - tosiaan sen 3 vuotta (ja huom, 3 sovittua vuotta) olen ajatellut kotona olla. Ei kai ennenkuulumatonta ollenkaan?
Ja mainitaan nyt tässä samassa vielä, etten tosiaan ole rahasta kiinnostunut, mieheni rahoista tai rahasta ylipäätään. Vähä riittää, kunhan perustarpeet on. Ja ei, en halua miestäni kaikkia tarpeita tyydyttämään: riittäisi, kun pystyisimme keskustelemalla ratkomaan arkielämän ongelmat, viettämään edes kerran-pari vuodessa yhteistä aikaa - ja vastapainoksi antamaan toisillemme tilaa. Kyllä vaan näitä vaadin sentään ja näihin on jokaisen liitossa revettävä, myös teidän, arvon kirjoittelijat.
Jospa se miehes aattelee, että haet sieltä ravintoloistas ne ilosi, mihin häntä enään tarvitset?
Miksi muuten siellä hyppäisit, jos miehesi sinulle riittäisi?
Mites siellä kotona muuten olet sen kolme vuotta, jos kerrat olet eroamassa miehestäsi?
Vähän ristiriitaista on kirjoittelusi ja ymmärrän hyvin joidenkin kirjoittajien turhautumisen kanssasi. Miltähän miehestäsi kuulostaisi tietää, että täällä näiden ventovieraiden kanssa keskustelet hänen jättämistään?
Jätäppäs ne sinkkubaareilut, jos kerran miehesikään ei sellaisia harrasta ja hommaa ITSE lapsenvahti ja menkää yhdessä ravintolaan, niin meillä tehdään...
...jos siis haluat aikuisten oikeesti pelastaa liittosi...
Voisitko lopettaa sen nalkutuksen?
Minä nimittäin olin itse vähän kaltaisesi ja nalkutuksen myönsin vaikuttavan parisuhteeseeni vasta kun eräs tuttavamme pyysi minua lopettamaan sen, ei kuulemma jaksanut enää kuunnella, kun aina motkotin miehelleni...Se vasta pisti minut ajattelemaan asiaa..
Syytin itsekkin miestä kaikesta, mikä puuttui mielestäni liitostamme,enkä älynnyt, että mäkättämällä vain pahensin asiaa.
Lopetin siis ilkeilyt, eikä se helppoa ollut...mutta kun teki mieli taas sanoa jotain keljua, pidin suuni kiinni ja annoin tunteen mennä ohi. Aloitin lenkkeilyt yksikseni ja purin pahan oloni sinne ja se on ollut paras keino hillitä itseäsi ja samalla olen kohottanut kuntoani. :)..ja mielialaani..
Joskus ei nimittäin itse huomaa käytöksessään mitään vikaa ja olen kiitollinen, että edes YKSI tuttavamme uskalsi sen minulle sanoa päin naamaa..
Nyt kun puhuttelen miestäni ystävällisesti, enkä jauha enään parisuhteestamme, miehenikin on muuttunut iloisemmaksi ja keskustelee asioista kanssani enemmän kuin koskaan ennen.
Se, että sinäkin kaipaat varmaan sitä alkuaikojen rakkautta, huumaa ja huomiota, ei tee sinusta huonoa ihmistä, mutta on ymmärrettävä että se aika on mennyt, eikä takaisin tule.
Nyt olet kumppani miehesi kanssa ja hän kaipaa sinusta tukea, ei motkottavaa kiukuttelijaa..
Parisuhteesta löytää uusia ulottuvuuksia, parempiakin kuin mitä avioliiton alkuaikoina...pitää vain antaa sille "kypsälle suhteelle" tilaisuus ja opetella keskustelemaan toisen ehdoilla. Ei vaatien vaan antaen..
Nimimerkki "ks" tuossa yllä luetteli kotiäidin puuhalistan. Tuli mieleen, että jos kotiäidit toimivat tuohon tapaan (lapsia vain kaksi), niin työnohjaus olisi paikallaan.
Toimivatko kotiäidit oikeasti noin? Että siis jos pesukone jyrrää sisällä, lapsia ei voi ulkoiluttaa samaan aikaan? Tai että joka päivä on käytävä kaupassa? Organisointia oppii työelämässä. Oppii tekemään asioita limittäin ja lomittain, oppii hyödyntämään koneistusta, oppii samaan aikaan puhumaan satuja ja värkkäämään käsin.
Mutta ketjussahan oli kyse minunkin mielestäni siitä, että ap. ei kestä jokaiseen avioliittoon väkisinkin muutaman vuoden jälkeen tullutta arkea. Ja sitä hän on pakenemassa sinkkuudeen ihanuuteen lasten kanssa. Eikö lapsilla ole hyvää isää?
Siitä sinkkuuden ihannoimisesta..Ehkä se pitää läpikäydä sekin vaihe, että oppii taas arvostamaan sitä parisuhdetta..
Naisilla vaan menee käsite "mies" ja "parasystävä" ,"kiihkeä rakastaja" ,"ikuinen rakkaus" totaalisesti sekaisin, kun ne hakee kaikkea kolmea asiaa samasta miehestä epätoivoisesti...ja vielä 10 vuoden liiton jälkeenkin. :D
Sääliksi käy nykyajan miehiä!
Naisille olis helpompaa rakastaa vain niitä lapsiaan ja vanhempiaan, hommata se paras kaveri toisesta naisesta tai homosta ja jättää sille miehelle se intohimonhärdelli...miehelläkään ei varmaan olisi mitään sitä vastaan, luulen ma!
työnohjaus olisi kyllä meilläkin ollut paikallaan vielä pari vuotta sitten ja onneksi tämä aika on takana..itse aina vetosin ja huulena heitin, jospa joku antaisi minulle muutaman tunnin lisää vuorokauteen niin kerkeäisin hyvin hoitamaan kaiken. voisin taata oppineeni organisoimaan päivän asioita tai joku viisaampi olisi voinut antaa sitä kuuluisaa työnohjausta minulle..ensinnäkin kolmivuorotyö (säännöllisen epäsäännöllinen), viiden lapsen äiti, 230:n tuotoseläimen omistaja,lähikaupan edestakainen matka 74km, kouluun edestakainen matka 74km, päivähoito 150km onneksi vain edestakainen matka, vieraalle töihin 118km.. tämän kaiken kokeneena, 4v. tehneenä voin koko sydämmestä kehoittaa olemaan pienten lasten kanssa kotona niin pitkään kun se on mahdollista. mutta olen jotenkin sitä mieltä, kun on kodin ulkopuolella puolisona töissä niin silloin ei aina tule muistaneeksi että kotona oleminen kodinhoidontuella pienten lasten kanssa on paljon,paljon muutakin kun sadun lukemista sängyn pohjalla. itsekkin huomaan nalkuttavani joskus (toivottavasti en liian usein), kun päivisin tulee suunniteltua tulevaisuutta ja odottaa urakoitsija miestä 14h kotiin ja paljon olisi asiaa ja kuinkas ollakkaan toinen ei yksin kertaisesti jaksa kuunnella tai paremminkin jaksa keskittyä kuuntelemaan, niin kyllä se loukkaa (joskus). oma asiani jota olen pähkäillyt ja suunnitellut koko päivän ja tullut mielestäni hyvään ratkaisuun ja sen kertominen veisi n.4min, niin toinen ei vaan jaksa.. mutta ymmärrän tai paremminkin olen oppinut ymmärtämään häntä (ehkä).. olen itse kotiin jäätyäni (siis vain vieraan hommista), laitan koko perheelle alkuillasta ruuan kun mies on tullut töistä, ruuan jälkeen otan pienet mukulat mukaani ja menemme ruokkimaan elukat, sillä välin mieheni ottaa n.30-60min. "ruokaperäset" ja kun tulemme takaisin sisälle hän on paljon pirteämpi ja jaksaa kuunnella erittäin hyvin ja on muutenkin paljon positiivisempi kun ilman pientä torkahdusta.
kun kirjoitetaan vielä työelämästä, eli vieraalla työskentelystä, tulee mieleeni sairastuminen..sairasloma..sen saa puhelin soitolla..mutta entä kotiäiti tai otan paremminkin esimerkiksi itseni..sairaslomasta puhummekin että sen on oltava jotakin syötävää :-),en usko, en ole ainakaa kuullut että kodinhoidontuella kotona oleva pienten lasten äiti voisi yht'äkkiä siirtyä sairaslomalle, ei kyllä sairaslomia tunneta meilläkään päin, lomittajia ei todellakaan saa tilattunakaan kuin n. minimissä 3vk kuluttua, mutta silloinhan olen luultavasti jo parantunut.. eli tämän tarkoitus ei ole marista tai nalkuttaa vaan on monia eri näkökantoja sekä erinlaisia tapoja toimia..minä en ottanut alkuperäistä kirjoitusta valituksena vaan ajattelin sen enemmänkin vaihtoehtojen pohdiskeluna ja sen takia lähdinkin sinäänsä erottelemaan pienetkin seikat joita ei norm.elämässä tule ajateltua vaan ne kulkevat rutiinilla..oikeen hyvää jatkoa kaikille ja kyllähän se totuus on että avioliitossa on ja kuuluukin olla hyvät ja huonot hetket. ja kun osaamme arvostaa itseämme meillä on myös paljon helpompi arvostaa muita ihmisiä
Lainkaan sinua vähättelemättä tai muutenkaan arvostelematta varmaan kaikki työmääräsikin huomioonotettuna, ei kyse ollutkaan ollenkaan työmäärästä, vaan AP.n aikomuksesta lähteä tuosta noin vain nostelemaan, kun huomasi, mitä se avioliitto onkaan..
Sinä olet sen tiedostanut ja kuten yksikin sanoi tuolla karjanhoitamisesta muinoinkin, että silloin ei ollut aikaa marista joutavia!
Sinä olet ymmärtääkseni vieläkin aviksesssa, joten neuvosi ovat varmaan AP.lle enemmän kuin tervetulleita! Ja sinusta huomaakin huumorin säestyksellä, että olet löytänyt keinon pitää liittosi kunnossa. Sinulla on kuitenkin siinä muutakin, kuin lastenhoitoa joten olet miehellesi korvaamaton apu, et helmoissa nariseva muija, joka vaatii mieheltä viihdykettä, kun meinaa olla tylsää!
Avioliitto on tiimityöskentelyä ja hupakkomaisuus lapsellisuuksineen pitää oppia työntämään syrjään.
Lapset on tullut tehtyä ja vaikka se ei niin ruusuista se elämä ollutkaan kuin luuli, niin vastuu on kuitenkin pienistä ihmisistä, eikä kellään ole oikeutta rikkoa niiden kotia vain siksi, ettei mies jaksa
mielistellä vaimoa. Mieskin väsyy ja hänellekkin pitää antaa tilaa hengittää, eikä aina olla vaatimassa kaikkea. AP.kin voisi antaa miehelleen jotain, eikä vaatia liikaa..ehkä se mieskin alkaisi arvostamaan naistansa, jos huomaisi vaimonsakkin sitä tekevän.
"Ensimmäinen" jo sanoikin sen, mitä minäkin olen ollut korostamassa.
Yksi asia särähti korvaan. Kaikissa töissä ei puhelinsoitolla saa vapaata, ei vaikka olisi mikä. Esim. minä joudun menemään melkein millaisessa kunnossa tahansa töihin. Jos joku alaisista on vielä sairaampi, menen päivystämään hänen puolestaan.
Mutta kaiken yhteen laskien: En vaihtaisi osaani. Minulla on (kiireinen) aviomies, mukavat lapset, arki sujuu juoheasti. Olen etuoikeutettu, kun saan tehdä työtä, jossa tunnen olevani omimmillani. Silloin jaksan kolmen lapsen ja muun kotiarjenkin ihan hyvin.
Leppoisaa kesää kaikille!
Tunnistan kyllä kuvion! Miehestä ei saa mitään irti, kysyn uudestaan, ei taaskaan mitään, kysyn uudestaan, eri tavalla. Pian se on jo nalkutusta. Olen kyllä yrittänyt muuttaa toimitatapojani (varmaan vaihtelevalla menestyksellä). Ehkä pahinta on, että silti suorastaan pelkään miehen synkkiä piirteitä: taipumusta käyttää valtaa ja noita raivokohtauksia, jotka täyttänevät jonkun väkivallan merkit (siis tavaroiden heittely ja karjuminen). Kokeilemisen arvoinen keino silti, tuo "nalkutuksen" lopetus ts. sävyn muuttaminen. Tästä toki on jo parisuhdeterapiassa puhuttukin. Siellä tosiaan käyn yksin, mitähän sekin kertoo, ettei mies edes mukaan lähde..?
Voi apua, en ymmärrä, mistä lähti elämään tuo käsitys "hupakkomaisuudestani". En ole ihan tyttö enää, liitto ei ole uunituore, on tätä eletty jo. Minä olen se, joka pitää nk. "kodin pystyssä". Mies on se, joka käy "vain" töissä ja sitten tulee valmiiseen kotiin. En ole lähdössä, koska on tylsää. Olen harkitsemassa lähtöä, koska _kumppanuus_ puuttuu. Katsellaanpa, bongaako joku tämän asian jossain vaiheessa ketjua?
Se että puhut "vain" töissä käymisestä, kertoo ettet joko tiedä nykyajan työelämästä yhtään mitään tai olet päässyt elämässäsi taloudellisesti tavattoman helpolla.
Jokainen jolla on joskus ollut puutetta rahan tai työtä rahan kanssa on siitä jollain tapaa "kiinnostunut". Myös minä akateeminen uranainen, hyvin tienaava jne.
Miehesi puhumattomuus ja raivokohtaukset voi kertoa siitäkin että hän on burn outissa. Sinulla on selvästi sana hallussa, mutta aika moni mies toimii toisin: ei verbaalisesti.
Jatka parisuhdetrapiassa käyntiä, se auttaa varmasti selkeyttämään tilannettanne, vaikka kävisit yksinkin.
Nyt saat minulta "aikaisemmista kommenteineista" olkapäätä..
Et saa miestäsi pariterapiaan...ehkä hän luulee, että jonkun sossutädin tapaisen kanssa jyräätte hänet..
hmm.ootko aatellut kuitenkin tuota, että hankkisit töitä?
Onko mieleesi tullut, että me, sinua töihin potkineet olemme ehkä niitä "kokeneita", jotka olemme huomanneet, että oma elämänlaatu paranee, kun saamme omaa rahaa...siis perheelle rahaa..
Ei siinä ole mitään tekemistä sillä, että mies sitä rahantuloa niinkään arvostaisi sen rinnalla, kuinka itse arvostat itseäsi sen jälkeen, kun pystyt tuomaan rahaa pottiin, missä sinullakin on jotain sananvaltaa asioitten päättämiseen.
Arvostuksesi nousee. Kaikki kunnia kotiäideille, jotka tyytyvät osaansa, sinusta huokuu jotain muuta?
Älä viitti, itse olen ollut vasta 1kk naimisissa ja jo nyt ajattelen vähän samalla tavalla, olikohan tämä nyt se oikea? olisiko ollut parempi elää vapaana? jaksanko tätä loppuelämäni?
Ei varmaan kovin elokuvamaista elämää mutta olen päättänyt kulkea hänen rinnallaan lopun elämääni joten se siitä, pitää vaan miettiä niitä keinoja millä parantaa ja pitää parisuhteen elossa. Jos oikein pahalta rupeaa näyttämään niin erilaisia ammattiapujakin on olemassa, kannattaa käyttää sellaista oljenkortta ennenkuin vene kaatuu.
Ja tuohon menemiseen, eihän se ole kiellettyä mennä mutta jos parisuhteessa on riitoja ja pelkoja niin on itsekästä jättää kumppani yksin kotiin ja lähteä kavereiden kanssa rilluttelemaan. Toinen voi jopa pelätä pahinta vaikka siitä ei osaa puhua.
Toivon kuitenkin teille hyviä jatkoja!
Itse en osaa kommentoida lapsiperheen arkeen koska meillä lapsia ei ole. Mutta minusta tuntuu että teillä on ennekaikkea kommunikointiongelmia niinkuin suurimmalla osalla pareista joilla kriisejä syntyy. Ei vain puhumattomuudessa vaan myös kuuntelemisen taidossa, eikä seitä valitettavasti opita äidin maidossa.
Itse olen saanut apua Tammen julkaisemasta kirjasta "Älä mulle huuda" josta tajusin ensimmäistä kertaa miesten ja naisten eroja konkreettisella tasolla. Suuri osa erimielisyyksistä syntyy näistä eroista, miehet ei ymmärrä naisia ja päinvastoin. Siksi myös me riidellään niin ettei me saada todellista muutosta aikaan ja se muuttuu nalkutukseksi jolloin mies vain vetäytyy entistä enemmän. Kierre pitää katkaista ajoissa ettei ero tule.
Suosittelen lämpimästi kirjaa myös miehellesi, ehkä kirjan lukeminen on hänelle helpompaa kuin terapiaan meno. Jostakin kumman syystä terapia ja parisuhdekurssit on miehille kammotuksia joihin heitä on äärimmäisen vaikea saada. Kuinka usein juuri ne kuitenkin voisi parantaa molempien elämänlaatua ja parisuhdetta valtavasti!
Kirjaa kannattaa muuten kysellä kirjastosita, kaupoista se taitaa olla loppuunmyyty. Se kertonee jotakin siitä kuinka hemmetin hyvä opas on kyseessä :)