Olen tajunnut jotain ja haluan jakaa sen teidän kanssanne, jotka olette kokeneet saman kuin minä: jätetyksi tulemisen tuskan, sen pelottavan yksinäisyyden ja viiltävän ikävän. Kun minä olin todella huonossa jamassa, olisin kaivannut jotakuta kertomaan että kaikki kääntyy paremmaksi. Toivon että tarinani lohduttaisi hieman, että joku toivoton löytäisi toivon siitä, että ylipääseminen on mahdollista.
Olin löytänyt miehen, josta olin aina unelmoinut. Hän vastasi kaikkea sitä mitä olin elämääni halunnut, en usko että olen koskaan elämässäni ollut onnellisempi. Hän lupasi minulle turvaa, vannoi rakkauttaan ja minä hölmö uskoin. Minä rakastin häntä ehdoitta ja niin täysillä kuin ikinä voin, olisin myynyt koko elämäni siitä, että juuri hän olisi ollut tuleva aviomieheni ja lasteni isä.Kun hän kerran nukkui pää minuun nojaten, itkin onnesta katsellessani häntä. Aijoin kertoa sen hänelle jonain päivänä, mutta en ehtinyt. Se mies jonka olin tuntenut, katosi pikkuhiljaa. Tilalle tuli joku vieras ihminen, joka ei enää koskettanut yhtä hellästi, ei soittanut kun lupasi, ei kuunnellut minua enää ja sanoi yhä harvemmin "mä rakastan sua". Yritin sulkea silmäni ongelmalta, koska halusin niin kovasti uskoa, että hän on sama ihminen.
Sitten, eräänä päivänä täysin yllättäen, mies jätti minut. Hän sanoi, ettei enää rakasta minua niinkuin ennen. Hän päätti pitkän suhteemme yhdellä keskustelulla. Kuulin myöhemmin, että hän oli sanonut olevansa nyt paljon onnellisempi. 2 viikkoa suhteen päättyttyä näin hänet uusi nainen käsipuolessa. Minä romahdin ihmisenä. Haukuin hänet pystyyn mitä lapsellisimpia ilmauksia käyttäen, laihduin monta kiloa, vaikka olin jo valmiiksi alipainoinen. En uskaltanut nukkua, sillä näin unia hänestä. Ihmisten ilmoilla liikkuminen oli painajaista, samaan aikaan pelkäsin ja samalla toivoin törmääväni häneen. Kaikki vastaantulevat punaiset autot olivat hänen. Vielä pitkän ajan päästäkin saatoin yhtäkkiä alkaa itkeä keskellä kauppaa, bussissa, töissä, ihan missä vain. Ryyppäsin hillittömästi. Kerran isossa joukkotapahtumassa, jossa kaikki olivat humalassa, menin kadunvarteen seisomaan ja huusin että "nyt otan ensimmäisen miehen joka vastaan tulee!" Ja niin tein. Ja sitten siirryin seuraavaan. Seisoin kadunvarressa kuin joku huora ja annoin humalaisten kähmiä minua.
Tarpeeksi kauan itseni tuhoamista jatkettuani aloin ymmärtää, ettei tämä näin voi jatkua. Ettei yksi ihminen voi tuhota koko elämääni. Ettei oma onnellisuus saa riippua toisesta ihmisestä. Ajattelin holtitonta käytöstäni ja totesin "Ei helvetin tyhmä." Mutta kai paheita pitää olla kunnolla, jotta niistä voi hankkiutua eroon. Tavallaan kyllästyin siihen ainaiseen pohjattomaan suruun. Ystävien tuki oli tärkeää, mutta he eivät kyenneet ymmärtämään, koska eivät olleet kokeneet samaa ja olivat onnellisessa suhteessa. Ei sellaista tuskaa voi ymmärtää kokematta sitä. Kipeimmän vaiheen jälkeen olin jotenkin tyhjä, paljas, vailla mitään. On näköjään rikottava itsensä, purettava osiin löytääkseen sisältä oman paljaan itsensä. Löysin lohdun siitä, ettei minulla ole enää mitään menetettävää. Ettei tarvitse enää pelätä elämän arvaamattomuutta, sitä että se kaikki kaunis, hyvä ja rakas viedään pois. Kun oli viety jo. Tajusin, että ainoa joka minua voi todella auttaa, olin minä itse. Aloin taas yrittää elää, täysin ruohonjuuritasolta, pienin askelin. Opettelin nauttimaan pienen pienistä asioista, kun ei isoja ollut. Taannuin lapseksi joka opettelee kävelemään. Kokosin itseäni pala palalta uudestaan, kiinnostuin itsestäni ja elin vain itselleni ja vain itseni kautta. Alkoi tuntua helpottavalta olla yksin, vailla mitään, riippumaton kaikesta, täysin tyhjä, lepotilassa. Halusin päästää irti. Nyt erosta on jo kuukausia ja välillä muistot kouraisevat, mutta eivät enää niin kipeästi. Minun itkuni ei ole enää lapsen sydäntäsärkevää huutoa, se on vapauttavaa ja auttaa irroittamaan.
Se mitä olen oppinut, että elämä jatkuu. Kliseinen lause mutta niin raskaan työn takana sisäistää. Elämän syke hakkaa minussa voimakkaasti, kaiken sen tuskan jälkeenkin. Minä kuolen joskus. Ei tämä ole ikuista. Eikä ole rakkauskaan, se on jäähyväisiä toistensa jälkeen, ainaista pelkoa lopusta. Ja kun loppu koittaa, no, en minä tiedä mitä siitä lopusta sanoisin. Olen elossa edelleen. Mutta vaikka kaikki se, mihin uskoin, luotin ja turvasin otettiin minulta julmasti pois, olen edelleen sitä mieltä, että kaikkein tärkeintä on rakastaa. Omaa itseään ja läheisiään, elämää. Ei saa koskaan menettää toivoa lopullisesti, hetkeksi vain. Yksinäisyyttä on turha pelätä, ehkä se on vain taukopaikka uuden toivon ja rakkauden välissä. On turha soimata itseään ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Loppunut se olisi joka tapauksessa, sillä oikeat sielunkumppanit eivät hylkää toisiaan. Tunteiden tappaminen on tuskaisinta, mutta välttämätöntä, jotta voi elää taas.
Voimia kaikille, yrittäkää jaksaa, sillä olette sen arvoisia!
Olin löytänyt miehen, josta olin aina unelmoinut. Hän vastasi kaikkea sitä mitä olin elämääni halunnut, en usko että olen koskaan elämässäni ollut onnellisempi. Hän lupasi minulle turvaa, vannoi rakkauttaan ja minä hölmö uskoin. Minä rakastin häntä ehdoitta ja niin täysillä kuin ikinä voin, olisin myynyt koko elämäni siitä, että juuri hän olisi ollut tuleva aviomieheni ja lasteni isä.Kun hän kerran nukkui pää minuun nojaten, itkin onnesta katsellessani häntä. Aijoin kertoa sen hänelle jonain päivänä, mutta en ehtinyt. Se mies jonka olin tuntenut, katosi pikkuhiljaa. Tilalle tuli joku vieras ihminen, joka ei enää koskettanut yhtä hellästi, ei soittanut kun lupasi, ei kuunnellut minua enää ja sanoi yhä harvemmin "mä rakastan sua". Yritin sulkea silmäni ongelmalta, koska halusin niin kovasti uskoa, että hän on sama ihminen.
Sitten, eräänä päivänä täysin yllättäen, mies jätti minut. Hän sanoi, ettei enää rakasta minua niinkuin ennen. Hän päätti pitkän suhteemme yhdellä keskustelulla. Kuulin myöhemmin, että hän oli sanonut olevansa nyt paljon onnellisempi. 2 viikkoa suhteen päättyttyä näin hänet uusi nainen käsipuolessa. Minä romahdin ihmisenä. Haukuin hänet pystyyn mitä lapsellisimpia ilmauksia käyttäen, laihduin monta kiloa, vaikka olin jo valmiiksi alipainoinen. En uskaltanut nukkua, sillä näin unia hänestä. Ihmisten ilmoilla liikkuminen oli painajaista, samaan aikaan pelkäsin ja samalla toivoin törmääväni häneen. Kaikki vastaantulevat punaiset autot olivat hänen. Vielä pitkän ajan päästäkin saatoin yhtäkkiä alkaa itkeä keskellä kauppaa, bussissa, töissä, ihan missä vain. Ryyppäsin hillittömästi. Kerran isossa joukkotapahtumassa, jossa kaikki olivat humalassa, menin kadunvarteen seisomaan ja huusin että "nyt otan ensimmäisen miehen joka vastaan tulee!" Ja niin tein. Ja sitten siirryin seuraavaan. Seisoin kadunvarressa kuin joku huora ja annoin humalaisten kähmiä minua.
Tarpeeksi kauan itseni tuhoamista jatkettuani aloin ymmärtää, ettei tämä näin voi jatkua. Ettei yksi ihminen voi tuhota koko elämääni. Ettei oma onnellisuus saa riippua toisesta ihmisestä. Ajattelin holtitonta käytöstäni ja totesin "Ei helvetin tyhmä." Mutta kai paheita pitää olla kunnolla, jotta niistä voi hankkiutua eroon. Tavallaan kyllästyin siihen ainaiseen pohjattomaan suruun. Ystävien tuki oli tärkeää, mutta he eivät kyenneet ymmärtämään, koska eivät olleet kokeneet samaa ja olivat onnellisessa suhteessa. Ei sellaista tuskaa voi ymmärtää kokematta sitä. Kipeimmän vaiheen jälkeen olin jotenkin tyhjä, paljas, vailla mitään. On näköjään rikottava itsensä, purettava osiin löytääkseen sisältä oman paljaan itsensä. Löysin lohdun siitä, ettei minulla ole enää mitään menetettävää. Ettei tarvitse enää pelätä elämän arvaamattomuutta, sitä että se kaikki kaunis, hyvä ja rakas viedään pois. Kun oli viety jo. Tajusin, että ainoa joka minua voi todella auttaa, olin minä itse. Aloin taas yrittää elää, täysin ruohonjuuritasolta, pienin askelin. Opettelin nauttimaan pienen pienistä asioista, kun ei isoja ollut. Taannuin lapseksi joka opettelee kävelemään. Kokosin itseäni pala palalta uudestaan, kiinnostuin itsestäni ja elin vain itselleni ja vain itseni kautta. Alkoi tuntua helpottavalta olla yksin, vailla mitään, riippumaton kaikesta, täysin tyhjä, lepotilassa. Halusin päästää irti. Nyt erosta on jo kuukausia ja välillä muistot kouraisevat, mutta eivät enää niin kipeästi. Minun itkuni ei ole enää lapsen sydäntäsärkevää huutoa, se on vapauttavaa ja auttaa irroittamaan.
Se mitä olen oppinut, että elämä jatkuu. Kliseinen lause mutta niin raskaan työn takana sisäistää. Elämän syke hakkaa minussa voimakkaasti, kaiken sen tuskan jälkeenkin. Minä kuolen joskus. Ei tämä ole ikuista. Eikä ole rakkauskaan, se on jäähyväisiä toistensa jälkeen, ainaista pelkoa lopusta. Ja kun loppu koittaa, no, en minä tiedä mitä siitä lopusta sanoisin. Olen elossa edelleen. Mutta vaikka kaikki se, mihin uskoin, luotin ja turvasin otettiin minulta julmasti pois, olen edelleen sitä mieltä, että kaikkein tärkeintä on rakastaa. Omaa itseään ja läheisiään, elämää. Ei saa koskaan menettää toivoa lopullisesti, hetkeksi vain. Yksinäisyyttä on turha pelätä, ehkä se on vain taukopaikka uuden toivon ja rakkauden välissä. On turha soimata itseään ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Loppunut se olisi joka tapauksessa, sillä oikeat sielunkumppanit eivät hylkää toisiaan. Tunteiden tappaminen on tuskaisinta, mutta välttämätöntä, jotta voi elää taas.
Voimia kaikille, yrittäkää jaksaa, sillä olette sen arvoisia!
Vastaukset 11
Vanhimmat
On helpottavaa lukea muiden tarinoita selvitymisestä, kun itse käy sitä eron jälkeistä tunnemyrskyä läpi. En ole edes tiennyt osaavani tuntea näin paljon negatiivisia tunteita! Mutta kliseet "aika parantaa" ja "elämä jatkuu" toivottavasti pitävät meidän kaikkien jätettyjen kohdalla paikkaansa.
Itse en kyllä halua uskoa tuollaisiin kliseisiin ja enkä halua muutenkaan "vain jatkaa elämää", toivottavasti näitä epäonnistumisia ei enää tule, itsellä takana yli 20 v. avioliitto ja sen jälkeen nyt sitten tämä ainoa oikea rakkaussuhde.
Ehkä olen siinä suhteessa "kokematon", mutta empä halua itselleni mitään tiettyjä tapoja miten suhteessa aloitan/ lopetan, palaanko/ en palaa jne. : /
kirjoitettu teksti. Se on kuin kuolema, kun joku jättää. Kun sen on kohdannut pohjamutien kautta, ei tosiaan ole mitään menetettävää, kuten sanoit. Itse soitin mm. eräälle ysävälleni keskellä yötä, koska ne pelon ja kauhun hetket, jotka ihminen itse asiassa luo itse, voivat olla jotain todella järkyttäviä. En yhtään ihmettele, että esim. ihminen saattaa tehdä itsemurhan, jos kokee raskaan pettymyksen rakkaudessa, koska sydänsuru on niin syvältä kouraiseva ja fyysistä kipua aiheuttava. Muistan hyvin, kuinka nuorena rakkaussurun musertamana aloin juomaan ja holtittomasti käyttäytymään. Silloin olisin tarvinnut sitä olkapäätä, mutta sitä ei ollut. Kerran luulin kohdanneeni enkelin, kun istuin kaljakuppilassa ja itkeskelin. Eräs salkku kädessä oleva herra istui viereeni ja antoi nenäliinan. Hän sanoi, että selviät kyllä. Muistan hänen sanansa ikuisesti.
Itse asiassa joku on sanonut, että menetyksien, kuoleman ja rakkauden aiheuttamien surujen kautta ihminen valmistautuu omaan kuolemaansa, koska joskus on luovuttava. Elämä olisi kuitenkin kivempi kulkea hyvän ihmisen rinnalla kuin yksin. Mutta jos sitä sielunkumppania ei tässä elämässä tule, niin sitten seuraavassa elämässä ja rakastaa sitten niitä ihmisiä, jotka lähellä.
Kiitos lohduttavasta kirjoituksestasi.
Kerrotaanpa tähän oma tarina myös kun tälläinen on tullut ajankohtaiseksi:
Noin kaksi vuotta sitten ihastuin erääseen tyttöön. Olin katsellut häntä jo kauan, hän kun oli samassa koulussa. Mietin, että itselläni ei ole mitään mahdollisuuksia, joten en aikonut tehdä mitään aloitetta. No, aikaa kului, ja sitten se tapahtui: tyttö tuli pyytämään numeroani! Olin yllättynyt, en olisi ikinä uskonut että kaikista maailman tytöistä juuri tämä tulisi pyytämään numeroani. Olimme noin puolivuotta pelkkiä kavereita, kunnes päätin rohkaistua ja kertoa tunteistani tälle tytölle, sillä jotenkin ajattelin että hänellä on tunteita myös minua kohtaan. Hän kertoi olevansa onnellinen, että kerroin hänelle. No, myöhemmin aloimme seurustella, ja täytyy sanoa, että se on ollut elämäni ihaninta aikaa. En ole koskaan aikaisemmin ollut rakastunut kehenkään, ja välistä kävi väkisinkin mielessä että onko hän se oikea.
Noin kolmen kuukauden päästä erosimme. Hän ilmoitti kylmästi tekstiviestillä, että minussa ei ole mitään hyvää, ja hän aikoo jättää minut. En ollut uskoa tilannetta, mutta hyväksyin asian. Ajattelin, että pääsen tästä yli.
Koulu alkoi normaalisti syksyllä. Kun tulimme käytävillä vastaan, hän katsoi muualle, tai vaihtoi suuntaa. Se sattui, sillä silloin huomasin että minulla on vielä tunteita häntä kohtaan.
Aikaa kului, ja välimme alkoi lämmetä. Hän moikkasi, kun tulimme toisiamme vastaan. Myöhemmin olin viettämässä hänen synttäreitään baarissa.
Seuraavaksi itselläni alkoi työharjoittelu. Kun palasin takaisin kouluun, huomasin että kouluun oli tullut uusi kouluavustaja jonka kanssa tämä tyttö oli hyvää kaveria. Vaikka tämä kouluavustaja on kihloissa, silti tunsin syvää mustasukkaisuutta. Olin sinä syksynä aivan loppu, sillä murehdin kaikenlaista. Silloin viimeistään tajusin että rakastan tyttöä edelleen aivan valtavasti. Lintsasin tahallani koulusta, sillä en halunnut nähdä tyttöä koulussa tämän kouluavustajan kanssa. En pystynyt nukkumaan, en syömään. Juttelin terveydenhoitajlle sekä eräälle terapeutille.
No, aikaa kului, ja huomasin myöhemmin Facebookissa, kuinka hän oli seurustelumma aikana useaan otteeseen kirjoittanut erikoisia juttuja minusta. Mm. hänen kaverinsa oli kirjoittanut "Jätä se! Sinkku, nyt heti!!" ajattelin, että hänen kavereillaan on jotakin asian kanssa tekemistä. Hän oli laittanut parisuhdetilanteekseen "sinkku" ennenkuin oli edes jättänyt minua. Ja kommentteihin hän oli laittanut tyyliin: "VAPAUS!"
No siitäkin kului aikaa, ja välimme oli suhteellisen hyvät. Olimme toivottaneet toisillemme hyvää yötä tekstareilla viimeisen vuoden ajan. Jopa eron aikana!
No, pari viikkoa sitten sanoi, että hän olisi jatkamaan suhdetta. Olin iloinen, todella iloinen. Menimme viime perjantaina baariin, jossa olin kuskina hänelle ja hänen kaverilleen. Jossain vaiheessa iltaa huomasin kuinka hän kähmi ja tanssi kahdenkin pojan kanssa. Olen sen jälkeen ollut hirveän masentunut, ja surullinen. Oikein mikään ei piristä. Rakastan tyttöä edellen aivan valtavasti, kaiken tämän jälkeenkin mitä hän on minulle tehnyt. Vaikka viimeisen vuoden ajan olen ollut loukatumpi kuin koskaan ennen, rakastan hän silti aivan valtavasti.
Hän haukkui myöhemmin sinä iltana nämä jätkät lyttyyn, tyylin että olivat "ällöjä". Mutta, vahinko oli tapahtunut jo.
Hän ei ole vastannut viesteihini enää lauantain jälkeen.
Toivoisin, että olisimme vielä jonakin päivänä yhdessä.
toivo.
Selkeästi hän on moraaliton ja varmaan biopolaarinen eli omaa pahan kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Toisena päivänä rakastaa, toisena haukkuu ja alistaa. Mitä ihmettä sinä saisit siitä suhteesta enää?
Kiitos lohduttavasta tekstistä, tunteiden kuvaus osui ja upposi kunnolla muutama vko sitten eronneelle.. Tuntuu vielä, ettei elämä voi jatkua, mutta ehkä se tästä pikkuhiljaa alkaa helpottamaan edes hetkittäin..:( Suru on suuri yhteisten haaveiden ja tulevaisuuden särkyessä ja suuttumus siitä, kuinka toinen voi yllättäin muuttua kuin eri ihmiseksi.. Välillä on myös mietteitä siitä, teinkö oikean päätöksen kun katkaisin välit. Vuorotellen tulevat mieleen kaikki ihanat muistot ja sen seurauksena riipaiseva ikävä. Toisena hetkenä taas haluam satuttaa häntä, niinkuin minua sattui/sattuu hänen takiaan.. Sydämeni on aiemminkin saanut kolhuja, mutta tämä tuska on erilaista -paljon todellisempaa ja julmempaa..
Tsemppiä kaikille samassa tilanteessa rypeville
Meidat varmaan jatettiin samoihin aikoihin, minut 26.7. Paivamaaraa en unohda ikina. Tunteiden vuoristorata on aikamoista. Surua, tuskaa, vihaa, kaipausta, pelkoa. Itselleni on kaikkein vaikeinta kasittaa, miten ihmisen tunteet voi kuolla hetkessa. Ihmisen, jonka kanssa suunnittelin tulevaisuutta, oltiin parhaita ystavia, rakastin hanta niin, ja niin hankin sanoi rakastavana minua, joka paiva. Sitten yksi ainoa tapaaminen " sielunkumppanin" (20 v nuorempi} muutti kaiken, ei yhteista tulevaisuutta, ei mitaan enaa. Alkujarkytyksen jalkeen yritin kysya, eiko meidan yhteinen vuosien menneisyys, "ikina en halaua sinua menettaa" -merkitse mitaan. Eiko voitaisi puhua ja aloittaa alusta. Ei, han ei aio pakittaa, ja miten han talle uudelle voi sanoa, etta han erehtyi.
Apua - han on tuntenut taman uuden rakkautensa vahan yli 3 viikkoa, ja on varma, etta tama on hanen elamansa ja kohtalonsa.
Valilla tulee hetkia, ettei tama ole totta. Ei kukaan voi noin tehda.Ei kaikkein lahiesimmalle ihmiselle. Enko tuntenutkaa hanta.
Olen nyt paattanyt, etten ole missaan tekemisissa. Han olisi halunnut pitaa ystavana, Eli varalla jos sittenkaan asiat eivat mene suunnitelmien mukaan. Just. Ei enaa.
Tämä viesti lohduttaa vähän..Totta oikeat sielunkumppanit eivät hylkää toisiaan..sillä oikea rakkaus voittaa,toivon ja kuvittelen ainakin niin..
Kuinka voin tappaa nämä tunteet,hävittää ja tukahduttaa ne!! Miten se onnistuu?? Täytyykö minun alkaa vihaamaan tätä miestä?Lakata ajattelemasta häntä..miten sekään onnistuu?
24.7 minutkin jätettiin. Jättäjänä mies, jota tosissani rakastin. Mies, jota kosin ja joka kosi minua. Hän pelkää, että petän häntä joskus ja jätti nyt ikäänkuin varmuuden vuoksi. Miksi pettäisin, kun rakastan häntä. Nyt hänen tunteensa ovat muka kuolleet. Hän satuttaa minua tahallaan erilaisilla tempauksillaan ja minä annan kaikki anteeksi. Rakkauteni vain kasvaa. Mutta hän ei halua minua. Enää. En suostu uskomaan, pidän kynsin ja hampain hänestä kiinni. Tai yritän pitää, hänellä on naisia joka sormelle. Hän ei välitä minusta enää vaikka vielä hetki sitten vannoi ikuista rakkautta. Enää en tiedä mitä teen.. Ajattelen häntä kaiken aikaa, kaipaan ja itken. Mistään ei tule mitään. Ainoa ajatus jolla elän on se, että saan hänet vielä takaisin. Hän on jättänyt minut ennenkin ja aina olen saanut uuden tilaisuuden rakastaa häntä taas. Rakkauteni ei vain kuole.
aivan, tiedän tunteen. tämä minun ja nyt kai voin sanoa x:n suhde kesti 13 v. Luulin, ettei se ikinä katkea.
niin vannottiin - hän jatkuvasti. Kaikki asiat lupaukset, vannomiset, olet minulle maailman tärkein unohtui yhtenä hetkenä. Uusi rakkaus iski häneen ja kaikki unohtui. Olen paljon miettinyt tuota nyt kun alkaa myös vähän järki tulla kuvioon. Ei kukaan normaali ihminen tee noin lähimmälleen, oltiin myös parhaita ystäviä. Tiedän hänestä kaiken mitä toinen voi tietää. Mutta kun nyt ajattelen taaksepäin tajuan kaavan. Hän on tehnyt näin 3 kertaa ennenkin. Minä vaan rakastin ja uskoin ja luotin
Mietipä, onko hanessa narsistisia piirteitä. Tuo,että osaa olla maailman ihanin ihminen - sellainen, ettei usko että on edes totta. Ja muuttua ihan toiseksi hetkessä. Tälläinen mies saa myös naisen tuntemaan itsenä kauniiksi, ihanaksi ja niin tärkeäksi ja haluttavaksi. Kukapa nainen ei sellaista haluaisi kuulla.
Hanki kirjoja, lue vaikka täältä netistä "kohtalotovereiden" kirjotuksia. Lue Bruce Fisherin kirja kun parisuhteesi koppuu. Itse olen ensimmäistä kertaa antanut periksi. Tajusin, että en enää koskaa saa tälä ihmiseltä mitää. Tiedän, että tähän menee kauan, hirveä ahdistus, suru, tuska ja ikävä velloo mielessä, eikä niitä väkisin saa sieltä pois. Ehkä et koskaan unohda häntä, mutta ajan kanssa uskon, että tuska lievenee ja jonkinlainen elämän ilo alkaa tunkea esiin. Ole itsellesi armollinen, opetellaan olemaan itsellemme hyviä ja rakastamaan iseämme.