Näin vältät yksinäisyyden

Ei se minusta ihan noinkaan ole.

Siinä on perää, että yksinäisyys lähtee itsestä. Jos tutustut buddhlaisiin ajatuksiin, huomaat sen suurimman jujun olevan siinä, että ihminen päättää olla onnellinen ja ohjaa ajatuksiaan sen edellyttämällä tavalla. Dalai Lama sanoi vilipttömästi, ettei ole koskaan yksinäinen [Cutler, Howard. "Dalai Lama - Onnellisuuden taito", isbn 951-31-1868-1,Tammi].

Se on oman kokemukseni mukaan totta, että suurimpaan osaan ystävistä pettyy ajanmittaan jollain tavalla tai tasolla. Mutta samalla ne jotka ovat enemmän kuin tavallisia ystäviä huuhtoutuvat esiin kuin jalokivet meren hiekasta.

Kannattaa myös muistaa, että ihmiset ovat inhimillisiä. Viat ja puutteet ovat inhimillisiä. Anteeksianto on ehkä yksi parhaista välineistä tehdä elämästään siedettävä. Anteeksianto on kuin vangin vapautus, mutta vapaaksi pääseekin itse. En minä(kään) kaikkea pysty antamaan anteeksi, mutta tämän asian olen oivaltanut. Siihen meni vain melkein puoli vuosisataa :)))))

Nykyinen maailma on niin kovin pinnallinen. Oman elämäni aikana yleiset elämänarvot ovat muuttuneet huomattavasti eikä kyseessä ole todellakaan vain luulo. Tästä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta ehkä tyydyn vain sanomaan sen, että meitä kasvatetaan monelta taholta nykyisin kuluttajiksi, materian orjiksi. Vance Packardin kirja [The Hidden Persuaders] pitäisi ottaa peruskoulun opetussuunnitelmaan mukaan.

Eritytyminen omiin perustettuihin perheisiin on monelle nuorelle kova pala. Erityisesti ne, jotka ovat viimeisinä liikkeellä tuntevat jäävänsä yksin. Mutta sittenkin ilmiö on inhimillinen ja jos järjestys olisi ollut toinen, niin kuka tietää, vaikka itse olisi syyllistynyt samaan syntiin. Ihmiset eivät ole täydellisiä. Ja toisaalta, baarit ja vastaavat viikonloppumenot ovat pinnallisia ja perheytynyt ihminen tietää, ettei sellaisella elämällä ole todellisuudessa arvoa verrattuna perheeseen. Se vaan on niin. Alkoholinhuru se vasta pinnallista onkin, pelkkää harhaa.

Kaikki me halutaan parempaa, enemmän. Kaikki me kaivataan toisen lähelle. Elämä vaan ei ole täydellistä vaan yhtä kompromissien tekoa alusta loppuun. Anteeksianto antaa mahdollisuuden sopeutua ja saada uusia mahdollisuuksia. But, what do I know?

ei ole helppoa ainakaan sellaiselle ihmiselle, joka luonteeltaan on sosiaalinen ja kaipaa toisia ihmisiä lähelleen. Itse lukeudun kai ihmistyyppiin, joka on osittain ja ajoittain hyvinkin sosiaalinen, mutta kaipaan myös omaa aikaa olla vain itseni kanssa ja omassa olossani. Elämässä on ollut myös pitkiäkin aikoja jolloin ei ole ollut yhtään ystävää, vaan on joutunut olemaan yksin ja sietämään yksinäisyyttä. Tämä taas on henkisesti kasvattanut vain ihmisenä hyväksymään ja sietämään yksinäisyyttä, vaikka se on tuntunutkin pahalta hyväksyä että on elämässään ollut niin yksinäinen.

Olen parisuhteessa elävä nainen, mutta miesystäväni ei mene ystävieni edelle. Eikä miesystäväni ole myöskään ihmisenä sellainen että määräisi ja rajoittaisi elämääni omien ystävieni tapaamisen ja näkemisen suhteen, vaan päinvastoin. En myöskään elä ns. 'normaalissa parisuhteessa', missä asutaan ja ollaan yhdessä 24/7.

Se että ihminen viihtyisi ja olisi vain omassa seurassaan vaatii kyllä tietynlaisen kasvamisen ja hyväksymisen. On varmasti kyllä ihmistyyppejä, jotka kokevat ja omaksuvat yksinäisyyden helppona ja eivät edes kaipaa/tarvitse toisia ihmisiä tai sosiaalisuutta. Tämä on heille ihan normaalia tapaa elää ja olla. Sitten on niitä ihmistyyppejä jotka eivät tähän pysty ja sitä haluaisi, mutta olosuhteiden pakosta joutuvat vain hyväksymään ja olemaan yksin, koska niitä ystäviä ei ole. Taas se, millainen on hyvä ja luotettava ystävä tai ystävyyssuhde myös varmaan määrittää pitkälle sen, onko joku toisen mielestä sitten oikeasti myös se ystävä toiselle.

Uskon, että sellaisia elinikäisiä ystäviä on olemassa. Tai vahva ja kestävä ystävyys, joka ei kuole tai lakkaa koskaan. Kuten elämässä myös ystävyys voi muuttaa muotoaan, mutta se ikuinen tunneside, joka sinulla on tiettyyn ihmiseen, ei katoa koskaan. Sitä kutsuisin oikeaksi ja aidoksi ystävyydeksi. Tosin onhan ystävyyttäkin niin monentasoista ja erilaista ettei se kaikilla mene edes saman kaavan tai normaaliuden mukaan. Vähän niin kuin me ihmisetkin 'valitsemme' ystäviksemme sellaisia joiden ominaisuudet ja piirteet vastaavat samoin siihen kuvaan mitä mielessämme ystävämme tai ystävän toivomme myös olevan. Kukaanhan kai ei kuitenkaan halua 'valita' vääränlaista ystävää itselleen, vaan mieluiten sen oikeamman tai samankaltaisemman ystävän, jonka kanssa ystävyys yltää samoihin aaltopituuksiin toiveineen ja ajatuksineen.

Kuulostat hieman liian kyyniseltä, mutta olen silti monessa asiassa samaa mieltä.

Omasta kaveripiiristä katosi useampikin ystävä, kun löytyi mies/nainen. Ei vaan enää oo oikeen aikaa muka nähdä. Selitetään että kyllä kaverit pysyy mukana vaikka olisi avopuoliso, mutta kumma, että todellisuus on toista.

Ja tuokin, että ystäviä ollaan niin kauan kun on joku hyötysuhde. Kun lopetin lainaamasta tavaroitani enkä enää suostunut satoihin palveluksiin, niin olinkin yhtäkkiä paska ihminen. Mitäpä siihen sanoisi.

Ja koska viihdyn omassa seurassani, olen outo ja minua ei vain kukaan ole huolinut. Paskat.
Se, että on yksin ei tarkoita, että olisi yksinäinen.
Ne ovat kaksi eri asiaa, jotka monet ihmiset tuntuvat unohtavan. ja itsensä seurassa ei tarvitse riidellä mikä leffa vuokrataan, kenen vuoro on siivota/tiskata, kuka on taas juonut viimeisen maidon eikä hakenut lisää,... ei tarvitse haistella kuin omia pieruja, voi pitää herkkupäivän koska huvittaa, ilman, että joku katsoo pahasti... Voi olla menemättä mihinkään jos ei huvita. Ei ole pakollisia appivanhempien tapaamisia, joista kukaan ei kuitenkaan pidä. Ei tarviste riidellä jouluina, juhannuksina, uusina vuosina, synttäreinä... Tietää tasan, mihin rahaa on mennyt..
Taisin eksy vähän aiheesta, kun menikin vähän sinkkuuden puolelle, mutta olkoon. POintti periaatteessa sama.