Lähipiiriini kuuluu kehitysvammainen mies, lähes 30v. Vamma koskee ymmärtääkseni lähes yksinomaan alaruumista, näkyvimmin jalkoja. Kävely onnistuu tukien avulla, mutta on vaivalloista ja näyttää "omituiselta". Päässä on kaikki kohdallaan, ylioppilastutkinto suoritettuna ja ammatillinen koulutus.
Mies asuu kotonaan äitinsä huollettavana. Äiti laittaa ruoan ja laittaa sen lautaselle. Pesee pyykit. Lämmittää saunan. Maanittelee ja lahjoo lähtemään sukulaisvierailuille ja kulttuuririentoihin, joihin mies harvemmin osallistuu. Muuten hän ei lähde kotoaan mihinkään. Pelkää ihmisten tuijottamista ja sääliä, erakoituu hiljalleen.
Mies käyttäytyy epäkohteliaasti. Ei tervehdi, vastaukset on murrosikäisen "joo" ja "ei" tasoa. Ei mitään vuorovaikutusta. Välillä hän sanoo äidilleen loukkauksia, jotka ainakin minun korvaani särähtävät todella pahasti. Aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää. Vähitellen olen menettänyt mielenkiintoni keskustella miehen kanssa, kun se on sellaista pakolla tapahtuvaa ja tapahtuu minun aloitteestani. Esim ruokailun aikana mies lähtee pöydästä heti maiskutettuaan (!) lautasensa tyhjäksi ja menee takaisin istumaan verhoilla pimennettyyn huoneeseensa. Mitä lie siellä tekeekin. Tietokonettakaan ei ole. Ja tätä on jatkunut jo vuosia. Tosin tilanne osittain pahenee ajan kuluessa. Kaikki muutkin lakkaavat yrittämästä.
Opiskeluaikana mies asui omillaan n. 10 km päässä kotoa, mutta sinnekin äiti kävi viemässä ruoan kerran viikossa ja viikonloput ja lomat mies oli kotona. Opintojen päätyttyä työpaikkaa ei ole löytynyt. Nythän on tietysti vaikeat ajat. Mutta ei ole myöskään mitään kesätyökokemuksia eikä varmasti myöskään sosiaalisia taitoja, joita työyhteisössä toimiminen edellyttää.
Osasyyllinen on mielestäni äiti, joka ei ainakaan mitenkään sysi kuopustaan itsenäistymään. Toinen osasyyllinen on itse mies, joka on antanut itselleen luvan katkeroitua ja terrorisoida muita. Pieni osasyyllinen on ilmeisesti nuoruudessa ollut koulukiusaaminen, joka ei kuitenkaan liene koskaan ollut kovin pahaa. Tuomittavaa tietysti silti. Miehelle on ehdotettu keskusteluapua, mutta ei hän tietenkään sellaiseen ole halunnut. Ainoa harrastus on lukeminen.Liikkumaan ei pääse ilman kyytiä, koska inva-ajokorttia ei ole (ja mihin hän sitäpaitsi edes haluaisi mennä). Tulevaisuudensuunnitelmia ei ole.
Toisaalta haluaisin pestä käteni koko jutusta. Toisaalta asia koskettaa ja surettaa montaa läheistäni ja minuakin. Olemme yrittäneet kutsua miestä mieheni kanssa kylään (viimeisen viiden vuoden aikana hän on käynyt kerran ja viipyi 2h). Pelata lautapelejä, olla normaaleja nuorehkoja aikuisia hänen suppeassa elinpiirissään. Olen yrittänyt kohdella miestä normaalisti ja paapomatta. Mutta ainahan se kuulostaa ennakkoluuloisiin korviin teennäiseltä, kun hänet joutuu "raahaamaan" mukaan keskusteluun. Säälin toki häntä, mutta en hänen vammansa takia, vaan siksi, että hän katkeruudessaan menettää koko elämänsä, jolla voisi olla tarjota vaikka mitä. Vammaa en yleensä edes ajattele, vaan hänen ilkeää käytöstään ja erakoitumistaan.
Onko täällä mitään neuvoja?
Mies asuu kotonaan äitinsä huollettavana. Äiti laittaa ruoan ja laittaa sen lautaselle. Pesee pyykit. Lämmittää saunan. Maanittelee ja lahjoo lähtemään sukulaisvierailuille ja kulttuuririentoihin, joihin mies harvemmin osallistuu. Muuten hän ei lähde kotoaan mihinkään. Pelkää ihmisten tuijottamista ja sääliä, erakoituu hiljalleen.
Mies käyttäytyy epäkohteliaasti. Ei tervehdi, vastaukset on murrosikäisen "joo" ja "ei" tasoa. Ei mitään vuorovaikutusta. Välillä hän sanoo äidilleen loukkauksia, jotka ainakin minun korvaani särähtävät todella pahasti. Aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää. Vähitellen olen menettänyt mielenkiintoni keskustella miehen kanssa, kun se on sellaista pakolla tapahtuvaa ja tapahtuu minun aloitteestani. Esim ruokailun aikana mies lähtee pöydästä heti maiskutettuaan (!) lautasensa tyhjäksi ja menee takaisin istumaan verhoilla pimennettyyn huoneeseensa. Mitä lie siellä tekeekin. Tietokonettakaan ei ole. Ja tätä on jatkunut jo vuosia. Tosin tilanne osittain pahenee ajan kuluessa. Kaikki muutkin lakkaavat yrittämästä.
Opiskeluaikana mies asui omillaan n. 10 km päässä kotoa, mutta sinnekin äiti kävi viemässä ruoan kerran viikossa ja viikonloput ja lomat mies oli kotona. Opintojen päätyttyä työpaikkaa ei ole löytynyt. Nythän on tietysti vaikeat ajat. Mutta ei ole myöskään mitään kesätyökokemuksia eikä varmasti myöskään sosiaalisia taitoja, joita työyhteisössä toimiminen edellyttää.
Osasyyllinen on mielestäni äiti, joka ei ainakaan mitenkään sysi kuopustaan itsenäistymään. Toinen osasyyllinen on itse mies, joka on antanut itselleen luvan katkeroitua ja terrorisoida muita. Pieni osasyyllinen on ilmeisesti nuoruudessa ollut koulukiusaaminen, joka ei kuitenkaan liene koskaan ollut kovin pahaa. Tuomittavaa tietysti silti. Miehelle on ehdotettu keskusteluapua, mutta ei hän tietenkään sellaiseen ole halunnut. Ainoa harrastus on lukeminen.Liikkumaan ei pääse ilman kyytiä, koska inva-ajokorttia ei ole (ja mihin hän sitäpaitsi edes haluaisi mennä). Tulevaisuudensuunnitelmia ei ole.
Toisaalta haluaisin pestä käteni koko jutusta. Toisaalta asia koskettaa ja surettaa montaa läheistäni ja minuakin. Olemme yrittäneet kutsua miestä mieheni kanssa kylään (viimeisen viiden vuoden aikana hän on käynyt kerran ja viipyi 2h). Pelata lautapelejä, olla normaaleja nuorehkoja aikuisia hänen suppeassa elinpiirissään. Olen yrittänyt kohdella miestä normaalisti ja paapomatta. Mutta ainahan se kuulostaa ennakkoluuloisiin korviin teennäiseltä, kun hänet joutuu "raahaamaan" mukaan keskusteluun. Säälin toki häntä, mutta en hänen vammansa takia, vaan siksi, että hän katkeruudessaan menettää koko elämänsä, jolla voisi olla tarjota vaikka mitä. Vammaa en yleensä edes ajattele, vaan hänen ilkeää käytöstään ja erakoitumistaan.
Onko täällä mitään neuvoja?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Helen Keller on kirjoittanut elämästään kirjan, hänhän oli kuurosokea joten taatusti enemmän vammainen kuin kuvailemasi mies. Kuitenkin Helenistä tuli valoisa, avoin ihminen.
Anna miehelle luettavaksi Helenin kirja. Jospa se herättäisi miehen itsesäälistä.
Sitä voisi oman kunnan alueelta kysyä, mitä toimintaa invalideille on, että jos olis vaikka tapaamisia, retkiä ja sellaista. Jos vaikka liittyy johonkin järjestöön ja pyytää lähettämään tiedotteita, joista nämäkin ilmenevät. Kun poika olisi samassa tilanteessa olevien parissa, niin olo kohenisi varmasti huomattavasti.
tämä mainitsemasi mies EI ole mikään kehitysvammainen!!!!
"Vamma koskee ymmärtääkseni lähes yksinomaan alaruumista, näkyvimmin jalkoja. Kävely onnistuu tukien avulla, mutta on vaivalloista ja näyttää "omituiselta". Päässä on kaikki kohdallaan, ylioppilastutkinto suoritettuna ja ammatillinen koulutus."
Kehitysvammaisella on AINA älyllinen vamma.
Sinulla on nyt menneet puurot ja vellit sekaisin. Taitaa kyseessä olla CP-VAMMAINEN, joka ei suinkaan ole sama kuin kehitysvammainen!!
Anna tuon ihmisen olla rauhassa, hän tuskin kaipaa kaltaistasi "ystävää"
Tässähän nyt yritetään vaan auttaa, ei se äiti miehen loppuikää voi olla passaamassa. Kyllä miehelle tekisi hyvää itsenäistyä, ihan itsensäkin takia. Tuskin kokee olevansa kovin onnellinen nyt.
keskustellut asiasta äidin kanssa. Jos mies on 30 v niin äidilläkin lienee ikää likemmäs 60? Voitko kysyä äidiltä, millaisena hän näkee poikansa tulevaisuuden sen jälkeen, kun hänestä itsestään aika jättää? Tai mitä poika siitä asiasta itse ajattelee. Voiko miehen kanssa keskustella tulevaisuuden suunnitelmista?
Läheiset eivät valitettavasti paljon voi tehdä, jos mies itse ei halua tehdä mitään, osallistua jne. Kuitenkin kyseessä täysjärkinen ja täysvaltainen henkilö. Tosin tuntuu, että vaivana on muutakin kuin CP(?) vamma. Lieneekö masennusta?
Näin luettuna eniten "säälii" äitä ja hänen työtaakkaansa ikääntyessään, jollei poika muuta asennettaan. Tämä on aika yleinen asetelma perheissä, joissa ikääntyvä vanhempi hoitaa jollakin tavoin vammaista lastaan.
Totta, en ollutkaan huomannut, että kehitysvammalla tarkoitetaan aina älyllistä vammaa. Luulin, että kehitysvamma on kehityksen aikana tapahtunut vamma. No CP-vamma se ei kuitenkaan ole, vaan joku kohtuu harvinainen juttu, jolla kuitenkin on Suomessakin oma tukiyhdistys. Tämän yhdistyksen kanssa olivat tekemisissä, kun mies oli lapsi. Sitten se kuitenkin jäi. Käsittääkseni mies ei hyväksy vammaansa osaksi identiteettiään. Tämän vuoksi myöskään mitkään lähiseudun invalidien yhteiset retket tms eivät kiinnosta.
Olen keskustellut äidin kanssa. Hän on tilanteesta syvästi huolissaan ja tulevaisuudesta. Hän on pyytänyt tukeani, esim juttelemaan miehen kanssa enemmän jne. Mutta kun se on niin vaivalloista. Seurana oleminen on mahdotonta, koska minun pitäisi puhua yksinäni. Joskus oikein suunnittelemme tilaisuuksia, joihin hänenkin olisi mukava osallistua ja jotka saattaisivat kiinnostaa. Hän ei tule. En tiedä, mitä mies itse ajattelee tulevaisuudesta. Kun olen siitä ohimennen tiedustellut, hän vastaa "en tiedä" ja asia jää siihen. Kai hänellä kuitenkin jotain suunnitelmia on. Yliopisto-opintoja suunnitteli, mutta ei selviytynyt pääsykokeista. Niinpä sitten (työkkärin?) pakottamana kävi ammattikoulun ja valmistui työttömäksi jokin aika sitten.
Miehellä on varmaankin masennusta, epäsosiaalisuutta ja katkeruutta. Miehen äiti on ehdottanut ulkopuolista apua, jota hän ei ota vastaan. Äiti ei mielestään pysty auttamaan enempää. Perheen sisällä asiasta ei tunnuta puhuttavan avoimesti, vaan kaikki jotenkin varovat vammaista miestä ja suojelevat häntä. Jos kyse olisi omasta perheestäni, nostaisin kissan pöydälle ja sanoisin, että tämä ei enää vetele. Perhekokous tms, jossa kaikki saisivat sanoa mielipiteensä. Toisten perheessä en tietenkään voi lähteä huseeraamaan. Isä ja sisarukset ovat suurelta osin jo luovuttaneet ja suhtautuvat mieheen useimmiten taakkana, joka on aina vastahankainen ja jonka olemista pitää erikseen järjestellä.
Ajattelin kuitenkin ottaa äidin kanssa puheeksi sen, että hänen pitäisi sysiä poikaa itsenäistymään. Jos tämä keskustelu sujuu hyvin, voisin rohkaista myös perhekokouksen järjestämiseen. Järjestimme sellaisen omassa perheessäni isäni alkoholismin takia vähän aikaa sitten ja kokemukset olivat erittäin hyvät.
haluaa eristäytyä yhteiskunnasta ja sitä halua eristäytymiseen ei kukaan pysty murtamaan, ellei hän itse sitä halua.
tuota tahtoa voi verrata tupakoitsijaan tai alkoholistiin, kumpikaan ei lopeta tapojaan, ellei itse vakaasti ja omasta halusta sitä tahdo.
Itse poltin liki 20 v. askin päivässä ja lopetin vasta siinä vaiheessa kun en nähnyt mitään järkeä tupakoida ja nyt 17 v. ilman tupakointia. Tupakoinnin aikana olin kaksi tai kolme kertaa lakossa toisten tahdosta, eikä onnistunut, vaikka pisin aika lakossa oli 7 kk.
Eli, mitä enemmän yritätte sada poikaa osallistumaan eri rientoihin, sitä todennäköisemmin tungette hänet vielä syvempään kuiluun.
Siinä vaiheessa kun hänen äitinsä ei enää pysty huolehtimaan pojastaan, on pojan pakko ottaa vastuu elämästään.
Jos ihminen on kehitysvammainen, eikö hän saa yhteiskunnalta mitään apua tai kuntoutusta?. Luulisi, että hän saa tukea, tai äiti on omaishoitaja tms. Ihmeellistä, että ammattiauttajat eivät puutu tilanteeseen, sillä mihin poika joutuu, kun äiti ei enää jaksa. Ikänsä puolesta lienee jo kohta itsekin hoitajaa vailla.
Äiti pitää panna ajattelemaan, että tilanne ei voi jatkua näin. Tuntuu kamalalta ajatella, että moni ongelmatilanteessa elävä perhe ei pääse avun piiriin, kun eivät valita. Kunta kuitenkin tietää tämänkin tapauksen. Miksei terveydenhuolto toimi?
Paha mennä ulkopuolisen jonnekin sossuun puhumaan. Saa vain maineen, että sekaantuu asiaan, joka ei hänelle kuulu.
ole kehitysvammainen, koska hän on älyllisesti aivan normaali!"Jos ihminen on kehitysvammainen, eikö hän saa yhteiskunnalta mitään apua tai kuntoutusta?. " Kyseessä ei ole kehitysvammaisuus tämän ihmisen kohdalla!!
välittömästi ja ala käyttäytyä niin kuin ihminen ihmistä kohtaan. Sinä aiheutat vaivaantumista, ärtymystä ja vihaa jota hän sitten peilaa äitiinsä kun ei luonto anna periksi sanoa sinulle uteliaalle ääliölle suoraan että PAINU VITTUUN HÖÖLÄÄMÄSTÄ.
Ja tämän kaiken kerron sinulle ihan ystävänä. Asioista voi keskustella ja sinun tapaasi "keskustella".
Ihminen on kummallinen eläin, kun se pitää huolta jälkeenjääneistä. Villieläinmaailmassa niistä ei välitetä ja ne kuolevat äkkiä pois eivätkä levitä huonoja geenejään niin kuin evoluutio on sen tarkoittanut. Elämä on erittäin karua, jos syntyy huonoksi, mutta ihmiset kuitenkin ovat kehittäneet sellaisen jalon ajatusmallin, että huonoillekkin tulee tarjota normaali elämä. Tulisiko näin sitten olla... en tiedä.
..myös törmännyt pariin tällaiseen avuliaaseen-almaan, jotka tulevat kiiltokuva-perheistä, ja sitten jakavat tekosäälillisiä sympatioita niille, joita pitävät "vammaisina" tai "huonoina", kuten ilmaisit. Kun ei todellisuudessa ole hajuakaan. Jätä hänet rauhaan. Mitä se sinulle kuuluu miten hän selviää, jos ei itse pyydä sinulta apua?
Niin, mitäpä se kuuluu kellekään jos jollakulla muulla on ongelmia. Kärsiköön! Välitetään kaikki vaan omista rakkaista navoistamme! Muiden elämälle ihan se ja sama! Hurraa!
Eiköhän tässä nyt todellinen ongelma ole se, että nimenomaan äiti näkee miehen vpelkästään vammaisena, eikä kykeneväisenä aikamiehenä. Ei mielestäni ole aivan normaalia passata aikuista työtöntä miestä - jolla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia muuttaa tilannetta.
Miksi ihmeessä ei miestä saisi nähdä miestä cp-vammaisena yksilönä? Koska sitähän hän on. Hänen jalkansa ovat epänormaalit. Tämä ei kuitenkaan poissulje sitä, että hän on paljon muutakin.
Miehen itsekin olisi hyvä myöntää rehellisesti itselleen se mitä hän on. Hän on cp-vammainen, se asia tuskin koskaan muuttuu, joten aika jo kohdata tosiasiat. Ja tämä ei ole asia jota hänen tai muidenkaan tarvitsisi ensimmäisenä miehestä ajatella, koska onhan hän paljon muutakin. Faktaa kuitenkin on, että ulkona suurin osa ihmisistä näkee miehestä ensimmäisenä hänen vammansa ja sillä hyvä. Ei siitä kannata katkeroitua tai sääliä itseään. Tässä maailmassa on paljon muitakin cp-vammaisia, jotka ovat hienolla asenteella vuorannut jalansijaa muillekin samankaltaisille ja näin ollen työnsaantia ei estä fyysinen vamma.
Tällä hetkellä miehellä ei näytä olevan paljon ylpeyden aiheita. Hän tietoisesti käyttää vammaansa hyväkseen ja äitiparka tällä menolla hoitaa häntä vielä eläkepäivilläänkin. Toivottavasti mies ottaisi itseään niskasta kiinni ja hoitaisi hommat kunnialla kotiin. Cp-vammaisuus tuskin pakottaa olemaan tyly, epäkiitollinen ja epäkohtelias