http://yle.fi/alueet/turku/kolumnit/2010/07/tyoharjoittelija__2000-luvun_tyolainen_1841321.html
Työn arvo ja sen korostaminen ei ole hiipunut, vaikka töitä on yhä vähemmän tarjolla. Todellisen työpaikan saamiseksi vaaditaan yhä useammin opintojen lisäksi myös työkokemusta. Tämä ajaa useat hakemaan työkokemusta hinnalla millä hyvänsä ja tarjoaa työnantajamarkkinat, joiden eettisyyttä jokaisen tulisi kriittisesti pohtia Rami Kolehmaisen mukaan.
Olen onnekas ihminen. Sain töitä. Tai no, kesätöitä. Oikeastaan se on työelämävalmennuspaikka eli työharjoittelu. Mutta jos minulta kysytään mitä teen, niin vastaan, että olen töissä.
Työn saaminen ei ole tänä päivänä itsestään selvää. Sain oman mahdollisuuteni, koska aloitin 90-luvun laman aikana avoimen yliopiston ja suoritin seuraavan parin vuoden aikana opintoja iltaisin työvoimatuen turvin. Tätä ei huomioitu opiskeluksi tai työmahdollisuuksieni kehittämiseksi. Niinpä työvoimatoimisto tarjosi samaan aikaan kaikenlaisia kursseja ja pelkäsi, että omaehtoinen pienryhmissä opiskelu ja loskasäässä luennoille juokseminen johtaisi syrjäytymiseeni.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan opiskelin seuraavat kymmenen vuotta yksin yliopiston kirjastojen looseissa ja kotini hiljaisuudessa. Sain loppututkinnon, en valmistunut mihinkään konkreettiseen ammattiin, ja löysin itseni jälleen työttömänä laman keskeltä.
Niinpä opiskelin ja kehitin itseäni jälleen työvoimatuen turvin. Tällä kertaa jatko-opiskelijana ja akateemisesta urasta haaveillen. Sain myös parin vuoden aikana hankittua satunnaista työkokemusta muun muassa eri työharjoitteluista.
Kaikille ei ole käynyt yhtä hyvin kuin minulle. Vuosia Suomessa asunut gambialainen ystäväni menetti työpaikkansa pari vuotta sitten ja on siitä lähtien etsinyt kaikenlaisia työmahdollisuuksia. Muutama viikko sitten päätin auttaa häntä. Soittelin työnvälitysfirmoihin ja joka puolella soi sama laulu. "Puhuuko hän suomea? No se ei riitä. Valitettavasti työnantajamme vaativat sitä."
Jossain tapauksissa kielitaidolla on mielestäni liian suuri painoarvo. Aivan kuin pesulan tai metallisorvaamon kupeessa sinulta odotettaisiin suuria mielipiteitä. Tai olisiko sinulla edes mahdollisuus työn lomassa keskustella. Tai aivan kuin telakan kahden tai kahdeksan euron luojaties-mistä-ja-minkä-nimiset- työläiset ymmärtäisivät suomenkielisiä työsopimuksiaan tai suomea puhuvia esimiehiään. Mutta ymmärrän kyllä. "Ensin pitää työläisen opetella kunnolla maan kieli", sanoivat kymmenettuhannet umpisuomalaisetkin 70-luvulla, ennen kuin he Ruotsin tehtaisiin töihin lähtivät.
Kahdentoista vuoden yliopisto-opintojen ja parin vuoden satunnaisten työkokemusteni jälkeen pääsin siis kuitenkin töihin haluamalleni alalle. Olen onnekas. Kesätöitä ei nimittäin enää ole juurikaan tarjolla ja useissa aikaisemmin hakemissani paikoissa oltiin niin kiireisiä, ettei työharjoitteluhakemukseeni ehditty edes vastata kielteisesti.
Usealla ystävälläni kävi onni jo aikaisemmin. Eräs ystäväni on ollut jo vuosia eri töissä, tai siis työharjoittelussa, erilaisilla lyhyillä työsopimuksilla. Toiselle ystävälleni eräät demokratiaa ja tasa-arvoa hymysuin levittävät esimiehet ovat puolestaan luvanneet toistuvasti, etteivät hyväntekijöiltä lopu työt, oli lama tai ei. Niinpä ystäväni onkin jatkanut jo kauan ilmaistyövoimana jossain kierrätyskeskuksessa, nuorisotyössä tai kehitysapuprojektissa.
Vuosien opiskelun, työkokemuksen ja lopulta sisäpiiriyhteyksien avulla minäkin olen nyt siis kuitenkin saanut ystävieni kaltaisen mahdollisuuden. Saan tehdä samoja töitä kollegoideni kanssa Kelan maksamalla 600 euron kuukausipalkalla. Ja uskokaa tai älkää, saan tehdä samanaikaisesti vielä myös muita töitä. Enkä Kelan mukaan menetä 600 eurostani kuin 50 senttiä jokaista lisätyöllä tienaamaani euroa kohti.
Olenkin onnekas 2000-luvun työläinen.
Rami Kolehmainen / YLE Turku
Työn arvo ja sen korostaminen ei ole hiipunut, vaikka töitä on yhä vähemmän tarjolla. Todellisen työpaikan saamiseksi vaaditaan yhä useammin opintojen lisäksi myös työkokemusta. Tämä ajaa useat hakemaan työkokemusta hinnalla millä hyvänsä ja tarjoaa työnantajamarkkinat, joiden eettisyyttä jokaisen tulisi kriittisesti pohtia Rami Kolehmaisen mukaan.
Olen onnekas ihminen. Sain töitä. Tai no, kesätöitä. Oikeastaan se on työelämävalmennuspaikka eli työharjoittelu. Mutta jos minulta kysytään mitä teen, niin vastaan, että olen töissä.
Työn saaminen ei ole tänä päivänä itsestään selvää. Sain oman mahdollisuuteni, koska aloitin 90-luvun laman aikana avoimen yliopiston ja suoritin seuraavan parin vuoden aikana opintoja iltaisin työvoimatuen turvin. Tätä ei huomioitu opiskeluksi tai työmahdollisuuksieni kehittämiseksi. Niinpä työvoimatoimisto tarjosi samaan aikaan kaikenlaisia kursseja ja pelkäsi, että omaehtoinen pienryhmissä opiskelu ja loskasäässä luennoille juokseminen johtaisi syrjäytymiseeni.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan opiskelin seuraavat kymmenen vuotta yksin yliopiston kirjastojen looseissa ja kotini hiljaisuudessa. Sain loppututkinnon, en valmistunut mihinkään konkreettiseen ammattiin, ja löysin itseni jälleen työttömänä laman keskeltä.
Niinpä opiskelin ja kehitin itseäni jälleen työvoimatuen turvin. Tällä kertaa jatko-opiskelijana ja akateemisesta urasta haaveillen. Sain myös parin vuoden aikana hankittua satunnaista työkokemusta muun muassa eri työharjoitteluista.
Kaikille ei ole käynyt yhtä hyvin kuin minulle. Vuosia Suomessa asunut gambialainen ystäväni menetti työpaikkansa pari vuotta sitten ja on siitä lähtien etsinyt kaikenlaisia työmahdollisuuksia. Muutama viikko sitten päätin auttaa häntä. Soittelin työnvälitysfirmoihin ja joka puolella soi sama laulu. "Puhuuko hän suomea? No se ei riitä. Valitettavasti työnantajamme vaativat sitä."
Jossain tapauksissa kielitaidolla on mielestäni liian suuri painoarvo. Aivan kuin pesulan tai metallisorvaamon kupeessa sinulta odotettaisiin suuria mielipiteitä. Tai olisiko sinulla edes mahdollisuus työn lomassa keskustella. Tai aivan kuin telakan kahden tai kahdeksan euron luojaties-mistä-ja-minkä-nimiset- työläiset ymmärtäisivät suomenkielisiä työsopimuksiaan tai suomea puhuvia esimiehiään. Mutta ymmärrän kyllä. "Ensin pitää työläisen opetella kunnolla maan kieli", sanoivat kymmenettuhannet umpisuomalaisetkin 70-luvulla, ennen kuin he Ruotsin tehtaisiin töihin lähtivät.
Kahdentoista vuoden yliopisto-opintojen ja parin vuoden satunnaisten työkokemusteni jälkeen pääsin siis kuitenkin töihin haluamalleni alalle. Olen onnekas. Kesätöitä ei nimittäin enää ole juurikaan tarjolla ja useissa aikaisemmin hakemissani paikoissa oltiin niin kiireisiä, ettei työharjoitteluhakemukseeni ehditty edes vastata kielteisesti.
Usealla ystävälläni kävi onni jo aikaisemmin. Eräs ystäväni on ollut jo vuosia eri töissä, tai siis työharjoittelussa, erilaisilla lyhyillä työsopimuksilla. Toiselle ystävälleni eräät demokratiaa ja tasa-arvoa hymysuin levittävät esimiehet ovat puolestaan luvanneet toistuvasti, etteivät hyväntekijöiltä lopu työt, oli lama tai ei. Niinpä ystäväni onkin jatkanut jo kauan ilmaistyövoimana jossain kierrätyskeskuksessa, nuorisotyössä tai kehitysapuprojektissa.
Vuosien opiskelun, työkokemuksen ja lopulta sisäpiiriyhteyksien avulla minäkin olen nyt siis kuitenkin saanut ystävieni kaltaisen mahdollisuuden. Saan tehdä samoja töitä kollegoideni kanssa Kelan maksamalla 600 euron kuukausipalkalla. Ja uskokaa tai älkää, saan tehdä samanaikaisesti vielä myös muita töitä. Enkä Kelan mukaan menetä 600 eurostani kuin 50 senttiä jokaista lisätyöllä tienaamaani euroa kohti.
Olenkin onnekas 2000-luvun työläinen.
Rami Kolehmainen / YLE Turku
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.