Ystäväni, josta nyt on kyse, on kuulunut elämääni lapsuudesta asti. Vanhempamme ovat toisilleen tuttuja jo vuosien takaa, ja sen myötä myös meidän ystävyydestämme pääsi kehittymään niin suuremmoinen. Näimme pääasiassa kesälomalla ja silloin vietimme kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Olimme erottamattomat, vaikka asuimmekin satojen kilometrien päässä toisistamme. Kirjoittelimme viikoittain ja soittelimme toisillemme usein. Teini-ikään tullessani aloinkin miettiä, voinko koskaan löytää edes parisuhdetta, joka olisi edes lähellä sitä tunnesidettä, joka meidän välillemme oli muodostunut. Taisi monesti vierähtää pari kyyneltäkin, kun kesäloman loputtua jätimme toisillemme hyvästit ennen kotimatkaa.
Sitten ystäväni, kutsuttakoon häntä vaikka Kaisaksi, aloitti seurustelun. Olin itse silloin lukiossa ja hän ammattikoulussa, jossa hän tutustui poikaystäväänsä. Olin tietysti iloinen Kaisan puolesta ja odotin innolla kesää, jotta saisin viettää aikaa heidän molempien kanssa. Huomasin kuitenkin jääneeni kolmanneksi pyöräksi. Suurimman osan lomaa sain viettää yksin, sillä Kaisa vietti suurimman osan ajastaan poikaystävänsä luona. Toki me jonkin verran näimme, mutta emme koskaan kaksin vaan poikaystävä oli hänellä aina mukanaan. Tulimme kyllä toimeen keskenämme, muttei se tuntunut samalta kuin kaksin Kaisan kanssa. En antanut sen kuitenkaan pilata ystävyyttämme, sillä ymmärsin kyllä, että tuore rakkaus vie mennessään.
Seuraavana vuonna oli sitten minun vuoro ja löysinkin samalla elämäni rakkauden. Odotin taas kesälomaa innolla ja nyt Kaisan poikaystävänkään ei tarvitsisi kuunnella pelkkiä tyttöjen juttuja. Sama meno jatkui kuitenkin sinäkin vuonna ja saimme viettää lähes koko loman kaksin poikaystäväni kanssa. Emme sitten olleet koko lomaa siellä, vaan palasimme kotiin aikaisemmin.
Kului vuosia ja tapasimme enää harvoin. Minä opiskelin yliopistolla ja sen myötä elin köyhää opiskelijaelämää vielä kauempana Kaisasta kuin ennen. Ystävyytemme pysyi silti vahvana, vaikkei samanlaisena kuin mitä se oli ollut. Soittelimme edelleen ja kirjoittelimme satunnaisesti. Sitten minä ja mieheni päätimme mennä naimisiin viime talvena. Etäisyydestä huolimatta halusin Kaisan kaasokseni edes hääjuhlaan pitämään kimppua, ja jos mahdollista myös osallistumaan seremonian suunnitteluun ja toteutukseen. Mietimme sopivia kukka-asetelmia ja netin välityksellä selasimme erilaisia pitopalveluita ja paikkoja, joissa häät voisi pitää. Ehdotin Kaisalle, että hän voisi tulla vähän ennen häitä jo meille osallistuakseen polttareihin. Tiesin hänellä olevan vapaata silloin, mutta jostain syystä hän ei silti halunnut tulla ilman poikaystäväänsä, joka oli häihin asti töissä.
Olin onneni kukkuloilla ja viikkoa ennen häitä aloimme miettiä vanhempien vieraiden kuljetuksia hääpaikalle. Julkisilla pääsi kyllä hyvin ja juhlat pidettiin seurakuntatalolla kirkon yhteydessä, jolloin siitäkään ei tulisi ongelmaa. Ajattelin sitten kysyä Kaisan miestä ajamaan, koska tiesinettei hän juo, mutta omistaa ajokortin. Silloin ei tarvitsisi palkata ketään ulkopuolista ja muutaman iäkkään ihmisen kuljettaminen ei olisi kovin suuri urakka. Järjestely ei kuitenkaan heille sopinut, koska heistä olisi epäkohteliasta pyytää vieraita kuskiksi. Samalla heille selvisi, että kaikkien muiden vieraiden tavoin, hekin joutuisivat kulkemaan julkisilla hääpaikalle ja takaisin. Siitäkös Kaisa suuttui. Hänestä hääparin tehtävä olisi huolehtia vieraiden kyyditseminen. Olin itse taas pöyristynyt siitä, että meidän oletettaisiin kustantavan 200 vieraan kyydit edestakaisin. Siitä syntyikin pahin riita, mitä meillä on koskaan Kaisan kanssa ollut ja vielä samana iltana he peruivat matkalippunsa ja jättivät tulematta häihin. Olin todella masentunut, vaikka olin menossa naimisiin. Olin vähällä perua häätkin, sillä iloni oli kokonaan kadonnut.
Sen jälkeen emme ole juurikaan pitäneet yhteyttä. Asia vaivaa minua edelleen ja olen yrittänyt selvittää asian Kaisan kanssa, mutta turhaan. Hän ei edelleenkään halua puhua asiasta ja nekin kerrat, kun olen saanut hänet puhumaan, hän syyttää minua ylpeäksi ja että olen kohdellut häntä huonompana, koska minulla on yliopistokoulutus ja hänellä vain ammattikoulu takanaan jne. Itse tietysti oletin kyseen olevan rahasta, kun he eivät halunneet julkisia käyttää, mutta Kaisan puheiden mukaan kyse ei ollut siitä. Edelleenkään en ole saanut hänestä juuri mitään muuta irti, mutta hän toivoisi meidän olevan edelleen ystäviä ja että jättäisimme asian taaksemme. Pian sen jälkeen ystäväni erosi ylisuojelevasta poikaystävästään ja alkoi viettää sen seurauksena villiä elämää vapaan suojaamattoman seksin ja alkoholin suurkulutuksen merkeissä. Olen huolissani hänestä, mutta tunnen olevani kykenemätön tekemään mitään.
Haluaisin vihdoin selvittää asian, jotta voisimme taas olla ystäviä, sillä itse en voi vain unohtaa. Kaisa ei kuitenkaan halua asiasta puhua ja sanoo vain olevansa loukkaantunut yhä. Löytyykö kohtalotovereita? Voinko tehdä muuta kuin odottaa?
Sitten ystäväni, kutsuttakoon häntä vaikka Kaisaksi, aloitti seurustelun. Olin itse silloin lukiossa ja hän ammattikoulussa, jossa hän tutustui poikaystäväänsä. Olin tietysti iloinen Kaisan puolesta ja odotin innolla kesää, jotta saisin viettää aikaa heidän molempien kanssa. Huomasin kuitenkin jääneeni kolmanneksi pyöräksi. Suurimman osan lomaa sain viettää yksin, sillä Kaisa vietti suurimman osan ajastaan poikaystävänsä luona. Toki me jonkin verran näimme, mutta emme koskaan kaksin vaan poikaystävä oli hänellä aina mukanaan. Tulimme kyllä toimeen keskenämme, muttei se tuntunut samalta kuin kaksin Kaisan kanssa. En antanut sen kuitenkaan pilata ystävyyttämme, sillä ymmärsin kyllä, että tuore rakkaus vie mennessään.
Seuraavana vuonna oli sitten minun vuoro ja löysinkin samalla elämäni rakkauden. Odotin taas kesälomaa innolla ja nyt Kaisan poikaystävänkään ei tarvitsisi kuunnella pelkkiä tyttöjen juttuja. Sama meno jatkui kuitenkin sinäkin vuonna ja saimme viettää lähes koko loman kaksin poikaystäväni kanssa. Emme sitten olleet koko lomaa siellä, vaan palasimme kotiin aikaisemmin.
Kului vuosia ja tapasimme enää harvoin. Minä opiskelin yliopistolla ja sen myötä elin köyhää opiskelijaelämää vielä kauempana Kaisasta kuin ennen. Ystävyytemme pysyi silti vahvana, vaikkei samanlaisena kuin mitä se oli ollut. Soittelimme edelleen ja kirjoittelimme satunnaisesti. Sitten minä ja mieheni päätimme mennä naimisiin viime talvena. Etäisyydestä huolimatta halusin Kaisan kaasokseni edes hääjuhlaan pitämään kimppua, ja jos mahdollista myös osallistumaan seremonian suunnitteluun ja toteutukseen. Mietimme sopivia kukka-asetelmia ja netin välityksellä selasimme erilaisia pitopalveluita ja paikkoja, joissa häät voisi pitää. Ehdotin Kaisalle, että hän voisi tulla vähän ennen häitä jo meille osallistuakseen polttareihin. Tiesin hänellä olevan vapaata silloin, mutta jostain syystä hän ei silti halunnut tulla ilman poikaystäväänsä, joka oli häihin asti töissä.
Olin onneni kukkuloilla ja viikkoa ennen häitä aloimme miettiä vanhempien vieraiden kuljetuksia hääpaikalle. Julkisilla pääsi kyllä hyvin ja juhlat pidettiin seurakuntatalolla kirkon yhteydessä, jolloin siitäkään ei tulisi ongelmaa. Ajattelin sitten kysyä Kaisan miestä ajamaan, koska tiesinettei hän juo, mutta omistaa ajokortin. Silloin ei tarvitsisi palkata ketään ulkopuolista ja muutaman iäkkään ihmisen kuljettaminen ei olisi kovin suuri urakka. Järjestely ei kuitenkaan heille sopinut, koska heistä olisi epäkohteliasta pyytää vieraita kuskiksi. Samalla heille selvisi, että kaikkien muiden vieraiden tavoin, hekin joutuisivat kulkemaan julkisilla hääpaikalle ja takaisin. Siitäkös Kaisa suuttui. Hänestä hääparin tehtävä olisi huolehtia vieraiden kyyditseminen. Olin itse taas pöyristynyt siitä, että meidän oletettaisiin kustantavan 200 vieraan kyydit edestakaisin. Siitä syntyikin pahin riita, mitä meillä on koskaan Kaisan kanssa ollut ja vielä samana iltana he peruivat matkalippunsa ja jättivät tulematta häihin. Olin todella masentunut, vaikka olin menossa naimisiin. Olin vähällä perua häätkin, sillä iloni oli kokonaan kadonnut.
Sen jälkeen emme ole juurikaan pitäneet yhteyttä. Asia vaivaa minua edelleen ja olen yrittänyt selvittää asian Kaisan kanssa, mutta turhaan. Hän ei edelleenkään halua puhua asiasta ja nekin kerrat, kun olen saanut hänet puhumaan, hän syyttää minua ylpeäksi ja että olen kohdellut häntä huonompana, koska minulla on yliopistokoulutus ja hänellä vain ammattikoulu takanaan jne. Itse tietysti oletin kyseen olevan rahasta, kun he eivät halunneet julkisia käyttää, mutta Kaisan puheiden mukaan kyse ei ollut siitä. Edelleenkään en ole saanut hänestä juuri mitään muuta irti, mutta hän toivoisi meidän olevan edelleen ystäviä ja että jättäisimme asian taaksemme. Pian sen jälkeen ystäväni erosi ylisuojelevasta poikaystävästään ja alkoi viettää sen seurauksena villiä elämää vapaan suojaamattoman seksin ja alkoholin suurkulutuksen merkeissä. Olen huolissani hänestä, mutta tunnen olevani kykenemätön tekemään mitään.
Haluaisin vihdoin selvittää asian, jotta voisimme taas olla ystäviä, sillä itse en voi vain unohtaa. Kaisa ei kuitenkaan halua asiasta puhua ja sanoo vain olevansa loukkaantunut yhä. Löytyykö kohtalotovereita? Voinko tehdä muuta kuin odottaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.