Olen 22-vuotias nainen ja minulla on ammatti ja ainakin tällä hetkellä töitä. Olen seurustellut mieheni kanssa hyvin nuoresta asti, vuosia tulee kohta kuusi. Mieheni on tällä hetkellä opiskelija, hän on minua kuitenkin vanhempi.
Ongelmanani on hirvittävä vauvakuume. Olen yrittänyt unohtaa koko asian, mutta tuntuu että joka kuukausi toivon, että jollakin ihmeen tavalla olisin tullut raskaaksi. Olemme mieheni kanssa harrastaneet seksiä ilman ehkäisyä, mutta emme loppuun asti. Totta on, että siitä voisi tulla raskaaksi (jota minä tietysti vain odotan).
Joka kuukausi koen saman pettymyksen pääni sisällä; kuukautiset tulevat. Pahinta on, että kuukautiseni heittelevät todella radikaalisti, joskus ne saattavat jäädä kokonaan pois. Lisäksi oireeni ennen kuukautisia ovat aika saman tyyppiset, kuin alkuraskauden aikana (väsymys, mielialojen heittely, turvotus, jopa pahoinvoinnin tunnetta).
Olen kertonut miehelleni, että haluaisin lapsen. Hän haluaisi kuitenkin odottaa että hänellä on työpaikka. Mikä on tietysti järkevää.
Mutta mitä voin tehdä, että pääsen tästä pahasta olosta pois? Tämä on todella uuvuttavaa, monesti olen itkenyt tämän takia. En ymmärrä itseäni. Nään raskaudesta uniakin.
Ongelmanani on hirvittävä vauvakuume. Olen yrittänyt unohtaa koko asian, mutta tuntuu että joka kuukausi toivon, että jollakin ihmeen tavalla olisin tullut raskaaksi. Olemme mieheni kanssa harrastaneet seksiä ilman ehkäisyä, mutta emme loppuun asti. Totta on, että siitä voisi tulla raskaaksi (jota minä tietysti vain odotan).
Joka kuukausi koen saman pettymyksen pääni sisällä; kuukautiset tulevat. Pahinta on, että kuukautiseni heittelevät todella radikaalisti, joskus ne saattavat jäädä kokonaan pois. Lisäksi oireeni ennen kuukautisia ovat aika saman tyyppiset, kuin alkuraskauden aikana (väsymys, mielialojen heittely, turvotus, jopa pahoinvoinnin tunnetta).
Olen kertonut miehelleni, että haluaisin lapsen. Hän haluaisi kuitenkin odottaa että hänellä on työpaikka. Mikä on tietysti järkevää.
Mutta mitä voin tehdä, että pääsen tästä pahasta olosta pois? Tämä on todella uuvuttavaa, monesti olen itkenyt tämän takia. En ymmärrä itseäni. Nään raskaudesta uniakin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Meillä oli samankaltainen tilanne 90-luvulla. Olimme mieheni kanssa molemmat vielä opiskelijoita, asuimme toki yhdessä ja kihloissakin olimme olleet jo pidempään kun minulle iski aivan kauhea vauvakuume tuossa 19-20 ikävuoden välillä. Kun kerroin sitten asiasta miehelle niin sain juurikin noita samanlaisia vastauksia kuin sinä, "ensin pitää olla isompi asunto, valmistunut, koopäivätöissä, naimisssa yms." No eipä nuo syyt meikä tyttöä kovinkaan kauaa pidätelleet, lapsi pyöri mielessä lähes koko ajan. Sain siten mieheni ylipuhutttua siihen että jätämme pillerit pois ja tyydymme käyttämään vain sitä "keskeytettyä yhdyntää" ainoana ehkäisymenetelmänä. Jokusen kerran mies tuli kyllä ihan sisäänkin, joskus alkoholilla oli osuutta tuohon huolimattomuuteen, joskus taas ei, mutta tarkoituksella hän ei lasta yrittänyt, tai ei ainakaan sitä minulle ole koskaan myöntänyt :) No, eihän siinä mennyt montaakaan kuukautta kun olin sitten jo raskaana ja onneni kukkuloilla. Tuota vauvaonnea kesti sinne jonnekin 6 tai 7 raskauskuulle, sen jälkeen tuo päätökseni alkoi jo vähän epäilyttämään ja varsinkin sen jälkeen kun lapsi oli syntynyt. Nuorena opiskeljaäitinä 90-luvun lamassa oleminen ei ollut mitään herkkua, varsinkin kun mies ei saanut heti töitä valmistutuaan ja omat opintonikin viivästyivät varmaan lähes parilla vuodella vauvan takia. Kyllä siinä sai monet kyyneleet vuodattaa, mutta yhdessä miehen kanssa tuosta kaikesta kuin ihmeen kaupalla selvittiin. Pääsin työelämään ja sain oman tutkintoni ulos vasta kun esikoisemme oli täyttänyt jo 4 ja täytyy kyllä näin jälkeen päin sanoa, että olisihan tuota voinut jokusen vuoden kauemmin odottaa. Seuraavan lapsen saimme vasta 8 vuotta esikoisen syntymän jälkeen ja silloin kaikki sujui paljon paremmin, kiitos kokemuksen, mutta myös noiden kaikkien "järkisyiden" joiden puutteesta huolimatta esikoisemme sai alkunsa olivat toisella kertaa jo kaikki kunnossa.
Perheen perustaminen vakaassa avioliitossa olevana ja työssäkäyvänä 27 vuotiaana aikuisena naisena on paljon helpompaa kuin 20 vuotiaana keskenkasvuisena opiskelijana. Mutta eipä siinä, kaikki lapseni ovat minulle yhtä rakkaita, ovatpa he syntyneet sitten nuoruuden huumassa (1. lapsi), melkein vuoden yhteisen suunnittelun jälkeen (2. ja 3. lapsi) tai iltatähtenä ihan vain vahingossa (4. lapsi).
Harmi vain ettei tästä kaikesta tiedosta ole yhtään mitään hyötyä, sillä muista itsekin kuinka kova se halu saada lasta oli tuolloin parikymmpisenä, ei siinä mitkään järkipuheet olisi auttaneet. Enkä minä voi miestänikään tuosta syyttää, sillä painostin häntä asiasta ainakin näin jälkikäteen ajateltuna aivan järkyttävän paljon, ihme kun ei minua silloin jättänyt. Kiitokset hänelle siitä.
Tekstisi oli kieltämättä aika masentavaa luettavaa. En tarkoita, että olisin eri mieltä, ymmärrän hyvin kaiken mitä sanoit. Ja ymmärrän hyvin myös viimeisten lauseittesi pointin :)
Tiedän, että on järkevää odottaa vielä. Ongelmanani on ennemminkin tämä "masennus" joka puskee koko ajan päälle ja mielialani vaihtelee jatkuvasti. Voi kun tämä olisikin vain parissa viikossa ohi menevä, mutta tätä on jatkunut jo kuukausi tolkulla.
Vielä enemmän mieltäni masentaa se, että kuulen jatkuvasti, miten joku vanha koulukaverini / sukulaiseni /tuttavani odottaa lasta ( ja on mennyt naimisiin yms.). Ja ovat tietysti onnesta soikeita. Olen heille hyvin kateellinen ja katkera, mikä on naurettavaa. En kestä nähdä heidän säteilyä ja onnea ja sitä, kuinka vauvamahat vain pyöristyy. Ja kaikilla näyttää menevän niin hyvin. Väkisellä mieleen tulee, että miksi minä en pärjäisi, kerta muutkin pärjäävät.
Unohdin vielä kirjoittaa, että tuosta "Perheen perustaminen vakaassa avioliitossa olevana ja työssäkäyvänä 27 vuotiaana aikuisena naisena on paljon helpompaa kuin 20 vuotiaana keskenkasvuisena opiskelijana." lauseesta olen jokseenkin eri mieltä. Minä haluan saada lapset nuorena (jos se vain on mahdollista). Olen aina ollut sitä mieltä. Haluan olla myös "nuori mummo" joskus lapsen lapsille. Tämä käsitys minulla on ehkä oman sukuni kautta (äitini oli 20v. kun sai minut).
Suomessa ilmeisesti yleisin ikä ensi synnyttäjille on n.27v. Sitä ikää pidetään kuitenkin tutkimuksien mukaan huolestuttavana, sillä mitä lähemmäs kolmeakymmentä mennään, sitä enemmän riskejä.
Minulla ei ollut mitään masennusta, tai ehkä olikin, ei siitä tuolloin 90-luvun alussa kovinkaan paljoa puhuttu, pidettiin lähinnä hulluna jos joku kertoi menneensä masennuksen takia hoitoon. Onneksi nykyään tilanne on toinen ja jokainen voi hyvillä mielin myöntää olevasa masentunut jos sitä todellakin on.
Muistan kyllä itkeneeni bussissa sitä ettei mieheni halunnut lasta, vaikka olin tehnyt hänelle selväksi kuinka iso asia se olisi minulle. Niille naisille jotka tulivat vastaan maha pystyssä tai lastenvaunuja työntäen olin lähinnä kateellinen, muutamille ikäisilleni jopa suorastaan vihainen siitä että he olivat saaneet sen mikä minulta puuttui. Muistan 90-91 välisen opiskeluajan olleen aivan kauheta tunteiden vuoristorataa, vihaa, katkeruuta, surua yms. joten ehkä olin masentunut, tai ehkä vain asiasta pakkomielteinen. Kun mieheni sitten suostui siihen, että jätän pillerit pois, niin tunteeni muuttunee muuttuivat sitten yhtäkkiä täysin toisenlaisiksi. Nyt vihan, surun ja kateuden tilalla oli täysin toisenlaiset tunteet, nyt olin yli-iloinen. Ne muutamat kuukaudet ennen raskausta ja varsinkin ne muutamat ensimmäiset raskauskuukaudet ovat vieläkin sitä elämäni onnellisinta aikaa. En ole koskaan elämässäni ollut niin iloinen ja onnellinen kuin tuolloin. Harmi vain ettei tuota onnea kestänyt kovinkaan pitkään, sillä tuo ensimmäinen raskauteni oli melko vaikea.
Minulle tuolla synnyttäjän iällä ei ole tuntunut olevan paljoa merkitystä. Tiedän kyllä, että nuorena synnyttäminen on fysiologisesti se kaikkein järkevin vaihtoehto, mutta ainakin minulle se ensimmäinen raskaus 20 vuotiaana on ollut se kaikkein vaikein, niin raskausajan, synnytyksen kuin palautumisenkin kannalta. Ensimmäinen raskaus ja vauvan hoitaminen olivat minulle niin rankkaa, että sillä oli varmasti oma merkityksensä sihen että 2. lapsi syntyi vasta 8 vuoden kuluttua siitä. Kaikki muut raskaudet ovat olleet kuin lastenleikkiä tuohon 1. kertaan verrattuna, vaikka olin jo melkein 40 kun 4. lapsi syntyi.
En muistele tuota 1. raskausta ja varsinkaan noita ensimmäisiä vuosiä äitinä usein kovinkaan lämmöllä sillä minulle se oli elämäni raskainta aikaa. Osaltaan taustalla oli raha, sillä töitä ei ollut oikein kenelläkään 92-94 ja toiseksi siksi että minulla oli ollut melkoiset odotukset siitä mitä on olla äiti. Olin mielessäni piirrellyt hyvinkin ruusuisia kuvia siitä mitä se oli ja sitten kun todellisuus iski, niin tunsin olevani riittämätön, mutta ennen kaikkea aloin epäillä jopa sitä että oliko minusta oikeasti edes äidiksi. Onneksi mieheni oli tukemassa minua ja äidiltänikin sain arvokasta tukea lapsenhoidossa yms. asioissa. En usko että olisin tuosta kaikesta yksin hengissä selvennyt.
Se että pidän vieläkin tuota 27 vuoden ikää parhaana ensisynnytäjän ikänä johtuu oikeastaan vain siitä että omat kokemukseni olivat niin huonot. Olin parikymppisenä vielä ihan liian nuori (henkisesti) äidiksi, opintoni jäivät melkein kahdeksi vuodeksi kokonaan lapsen takia, rahaa ei oikein ollut, kun itse en käynyt töissä ja miehelläkin oli vain jotain hanttihommia koulun ohessa. Kamalinta oli kun mies ei saanut töitä ja minäkään en vielä voinut mennä töihin vauvan takia. Elimme käytännössä melkein kaksi vuotta kaiken laisille tuilla ja vanhemmiltamme pummaamillea rahoilla, joka ainakin minusta oli hyvin nyöryyttävää. Lapsierheen arki opiskelijana oli myös melko raskasta, varsinkin kun tuohon aikaan piti luennoillla tehdä aivan järkyttävät määrät muistiinpanoja ja olla läsnä, nykyään tilanne voi toki olla toinen kun ntin kautta voi tehdä melkeinpä mitä tahansa, eikä tuolla yliopistossa kuulemma enää ole noita pakollisia luentojakaan kuin vain vähän. Toki se ensisynnytys nuorena äitinä oleminen onnistuu moneltakin helposti, kunhan on vain sitä tukea, rahaa ja aikaa, harmi vain ettei niin ole kaikilla nuorilla.
Mutta eipä siinä, tulipahan taas vähän katkeran oloista tekstiä. Lapsi on aina hieno asia ja siitä tulee olla onnellinen, mutta muista vain siinä kaikessa onnessasi kuunnella myös sitä miestäkin ja harkita asioita vähän useammaltakin kantilta. Se että haluaa jotain ja vain siksi että muutkin ovat niin tehneet ei ole koskaan hyvä syy tehdä myös itsekin niin. Mieti myös tarkkaan se että miten erillaista elämäsi voi olla jo parinkin vuoden kuluttua ja että mitä merkitystä sillä voisi olla jos sitä lapsen hankintaa siirtää edes muutamalla vuodella. Pitkässä juoksussa se on aivan yksi ja sama oletko sinä sen ensimmäisen lapsesi saanut 22 vai 24 vuotiaana.
Kiitos sinulle taas asiallisesta vastauksesta, nimimerkki "kokemusta on 71".
En oikeen tiedä, mitä tämän asian kanssa pitäisi tehdä, ehkä olisi syytä mennä jonnekin psykiatrille juttelemaan, jotta saisin tämän huonon olon pois.
Nimimerkki "Voi huoh"
Tiedämme kyllä varmasti molemmat, minä ja mieheni, että on mahdollista tulla raskaaksi. Jotkut voi pitää sitä (paljaalla panemista) lapsellisena asiana, mutta se on vähän ajattelutavasta kiinni. Onhan se ehkä vähän vastuutonta, mutta jos raskaaksi tulisin, niin tuskin se maailman loppu olisi.
Sen tiedän, että minulla olisi kyllä loistava tukijoukko auttamassa. Mutta tajuan itsekin, että on hyvä vielä odottaa, eikä rueta nyt tarkoituksella sitä lasta ajattelemaan.
Jos ei ole kypsä ottamaan vastuuta ehkäisystä, jos lasta ei haluta, niin ei todellakaan ole vielä valmis ottamaan vastuuta lapsesta, vaikka lasta haluttaisiinkin. Miehesi ei halua vielä lasta mutta panee paljaalla, ja sinä tiedät että mies ei halua vielä asta ja annat panna paljaalla. Voi huokaus.
Sorry, jos olis ollut vähemmän paska päivä niin olisin voinut käsitellä asiaa monisanaisemmin ja diplomaattisemmin, mutta nyt en jaksa.
Esikoisen tein 20v ja seuraavat 3 30-37v.
Kaikkien kans on mennyt hyvin, enkä ole koskaan katunut yhdenkään lapsen tekoa!
Lapset on tehty 2 eri miehelle, eikä silläkään ole ollut isompaa merkiytystä lasten kasvatuksessa.
Ainoa, mikä kannattaa miettiä on, että on sitten niitä tukijoukkoja olemassa. Mulla on ollut aina isovanhemmat tukena, jos olen tukea tarvinnut.
Miten ihmiset on näin vieraantuneita itsestään ja ihmisyydestään? 22-vuotias on juurikin parhaassa lasten saanti iässä: EI SUN PÄÄSSÄ OLE MITÄÄN VIKAA hyvä ihminen: se on biologiaa. Juttele muitten kanssa ja kierrä muutakin kun tahkoa, niin huomaat, että toi on ihan normaalia vielä. Itse tein tyynystä vatsan ja ostin jopa vauva-kamaa, vaikken voinut millään tehdä lasta siihen tilanteeseen. Kerjäämällä kerjäsin vauvaa ja onneksi mies ei suostunut, ja sanoinkin sille selvinä hetkinä, ettei se saakaan suostua, se kyllä tiesi miksei saa. Mutta se on biologia mikä huutaa, eli sun keho. Etkö sä erota, koska kyseessä on keho, koska mieli ja koska todellinen toive ja tahto? Etkö sä tunne itseäsi?
Sitten ihmiset ihmettelee ja muuta, eiks näistä asioista vieläkään puhuta ääneen? Mä juttelin mun muutamien ystävien kanssa, sekä naisten että miesten ja kyllä vain, 20-25 vuotta, vaarallisia vuosia... ;D
Ala tutustua itseesi, juttele muitten kanssa, tee asiat itsellesi selväksi, mihin tilanteeseen oikeasti haluat lapsesi tuoda, mitä nyt pitäs vähintään olla. Koskaan aika ei ole täydellinen, koska täydellisyyttä ei ole, mutta joskus se vaan on todella epäsopiva ja huono että kannattaa välttää jos voi.
Jos taas tilanne näyttää ok:lta, niin antaa palaa.
Ehtii se mies niitä töitä hankkia sen yhdeksän kuukauden aikanakin muuten, vaikka onkin tietty järkevää että molemmilla on töitä. Mutta jos muuten siltä tuntuu, kun kerran molemmat vetelee ilman mitään paljaalleen, joten kyllä se mieskin tietää, mitä siitä voi seurata...
Ettei vain olisi molempien toiveissa?
Kiitos vastauksestasi.
Tämä pisti vähän miettimään kyllä. Ehkä se on niin, etten tunne itseäni tai en osaa lukea itseäni. Välillä tuntuu että mielialat heittelee niin paljon, että varmaan olen sekaisin. Olen kyllä aina ollut luonteeltani todella herkkä.
En tiedä onko se minun keho vai mieli, joka sitä vauvaa haluaa, mutta pakko myöntää että olen ollut kyllä tämän vuoden aikana enemmän seksuaalinen kuin ennen. Myös kuukautisoireeni ovat pahemmat kuin ennen. Voiko tämä johtua siitä, että olen keholtani tällä hetkellä vaiheessa, joka olisi hedelmällisintä aikaa?
Vauvan saaminen nyt ei olisi mikää paras hetki tällä hetkellä, mutta ei mikään kaaoskaan. Miehellä kun ei ole enää paljon koulua jäljellä (ja hän on siis ollut jo ennen koulua pari vuotta töissä, työkokemusta siis on).