Olen 20-kymppinen mies ja kumppanini on suurinpiirtein samanikäinen. Olemme seurustelleet nyt noin kaksi kuukautta. Olemme etäsuhteessa ja näemme toisiamme suurinpiirtein kerran viikossa. Meillä on paljon yhteisiä asiota joista pidämme ja tulevaisuuden suunnitelmamme ovat hyvin samanlaiset. Tämä on meille molemmille ensimmäinen ns. vakava seurustelusuhde.
Ongelmana on nämä pelätyt hiljaiset hetket. Minua ne ei häiritse, mutta tyttöystävä otti kuitenkin asian puheeksi, että häntä on ruvennut vaivaamaan nämä hetket ja hän rupesi miettimään, että tuleeko tästä suhteesta mitään. Hän kuitenkin myönsi, että välittää minusta ja toivoisi, että meidän kommunikaatio rupeaisi toimimaan paremmin. Välitän hänestä myös todella paljon ja pelkään menettäväni hänet, jos tilanne ei muutu.
Tilanne on sinäänsä outo, että välillä juttu luistaa hyvin, mutta sitä saattaa seurata pitkä hiljaisuus jossa vaan katsomme toisiamme silmiin, josta välillä voin tulkita tytön olon hieman kiusaantuneeksi.
Olemme puhuneet läpi kaikki perus asiat toisistamme, kuten perhe,koulu, harrastukset, yms. jutut. Koen itseni usein keskustelun aloittajaksi, mutta keskustelut ovat usein olleet vain kysymyksiä tytöstä, hänen menneisyydestään yms. asioista. Olen myös pyrkinyt siihen, että en anna perus "Joo, ei, kyllä" vastauksia. Haluaisin, että voisimme jutella enemmän arkisemmista asioista, mutta olen hieman neuvoton enkä tiedä mistä ruveta vääntämään juttua varsinkin nyt, kun olen saanut tietää, että häntä vaivaa nämä hiljaisuudet. Molemmat ovat hieman ujoja luonteeltaan ja kaipaisinkin kokeneempien neuvoja tai enemmänkin kommentteja ja jos on omakohtaista kokemusta niin miten olette päässet asiasta ylitse.
Toivottavasti tästä sai jotain selkoa tilanteesta, kun ei ole aikaisemmin tarvinnut omia parisuhdeasiota julkisesti pohtia.
Ongelmana on nämä pelätyt hiljaiset hetket. Minua ne ei häiritse, mutta tyttöystävä otti kuitenkin asian puheeksi, että häntä on ruvennut vaivaamaan nämä hetket ja hän rupesi miettimään, että tuleeko tästä suhteesta mitään. Hän kuitenkin myönsi, että välittää minusta ja toivoisi, että meidän kommunikaatio rupeaisi toimimaan paremmin. Välitän hänestä myös todella paljon ja pelkään menettäväni hänet, jos tilanne ei muutu.
Tilanne on sinäänsä outo, että välillä juttu luistaa hyvin, mutta sitä saattaa seurata pitkä hiljaisuus jossa vaan katsomme toisiamme silmiin, josta välillä voin tulkita tytön olon hieman kiusaantuneeksi.
Olemme puhuneet läpi kaikki perus asiat toisistamme, kuten perhe,koulu, harrastukset, yms. jutut. Koen itseni usein keskustelun aloittajaksi, mutta keskustelut ovat usein olleet vain kysymyksiä tytöstä, hänen menneisyydestään yms. asioista. Olen myös pyrkinyt siihen, että en anna perus "Joo, ei, kyllä" vastauksia. Haluaisin, että voisimme jutella enemmän arkisemmista asioista, mutta olen hieman neuvoton enkä tiedä mistä ruveta vääntämään juttua varsinkin nyt, kun olen saanut tietää, että häntä vaivaa nämä hiljaisuudet. Molemmat ovat hieman ujoja luonteeltaan ja kaipaisinkin kokeneempien neuvoja tai enemmänkin kommentteja ja jos on omakohtaista kokemusta niin miten olette päässet asiasta ylitse.
Toivottavasti tästä sai jotain selkoa tilanteesta, kun ei ole aikaisemmin tarvinnut omia parisuhdeasiota julkisesti pohtia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
hetket johtuvat omasta epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta. Kun tulee kiusallinen hetki ja olette kiinni toisissanne niin siinä ajatukset kääntyy itseensä. Alkaa tulla mieleen kaikkia asioita menneisyydestä ja nykyisyydestä mitkä voivat haitata sun tunteita/tuntemuksia siihen toiseen siinä rinnalla. Ahdistus on yleensä tämä mikä tulee pintaan ja sen voittaa vaan kun luottaa toiseen ja on turvallinen tunne siinä toisen vierellä, että pystyy puhumaan kaikista asioista mitkä pyörii päässä sillä hetkellä kun ootte siinä rinnatusten. Molempien pitää tulla toisia vastaan ja luottaa toiseen ja saada turvallisuuden tunne, että voi avata sisintänsä toiseensa.
Joskus tuntuu, että ujot ihmiset odottavat, että toinen pitäisi keskustelua yllä yli oman osuutensa. Silloin oma ujous ei olisi niin ilmeinen. Pidetään siis sellaisesta ihmisestä, jonka seurassa ei joudu vaivautumaan ja häpeämään itseään. Käy helposti niin, että ujo tyttö/poika syyttääkin toista ujoudesta, eli se on sellaista epäoikeudenmukaista heijastamista, joskus ehkä jopa tietoista. Kiva saada toinen epävarmaksi itsen sijasta... No, ei tässä tapauksessa välttämättä näin. Ei siis kannata kuitenkaan tuntea alemmuutta, pyrki toinen siihen tai ei, eikä puolustella itseä vaan todeta, että olen mitä olen, kuten sinäkin.
Aivan luonnollinen vaihe suhteessa. Ollaan jo tutustuttu ja ne perusjutut on kerrottu. Kuitenkaan ette tunne vielä toisianne riittävän hyvin että kertoisitte vapautuneesti kaikesta kaiken. Suhde ei ole vielä riittävän pitkällä siihen että kerrottaisiin arkikuulumisia.
Kaikissa pitkissä parisuhteissani (joista nykyisin kanssa kymmenisen vuotta joista viisi naimisissa) on ollut samanlainen vaihe alussa. Se menee ajalla ja kärsivällisyydellä ohitse. Kun se todellisen itsen jää alkaa murtumaan ja alkaa ajan mittaan kertomaan itsestään ihan kaiken. Sitten jossain vaiheessa ollaan siinä tilanteessa että kaikki kaskut on kerrottu jo moneen kertaan. Sekään ei haittaa kun on sellainen vaimo kuin minulla että jaksaa vieläkin myötätunnosta nauraa ja täydentää jutun kun en muista kaikkia kohtia!
Mielestäni menee niin, että se jota hiljaisuus vaivaa, on se, jonka pitää keksiä siihen täytettä :)
Silloin suhde on hyvällä pohjalla, kun hiljaisuus ei vaivaa. Ei kukaan kuitenkaan koko aikaa pysty pulisemaan.
Hiljaisuuden voi täyttää myös koskettelulla... jos silloin ei tuijota silmiin? Koskettaa vaan :)
Mitä yleensä teette? Katselkaa leffoja, tv-ohjelmia tai lukekaa yhdessä lehtiä ja kommentoikaa niitä juttuja tai mitä niistä herää ajatuksia esiin. Mitä näette ympärillänne kävellessä, autoillessa, jne.
Yhdessä tekeminen. Marjanpoiminnassa tulee juteltua: "täällä on marjoja", "yök, mikä hämähäkki", jne. mutta tulee myös hiljaisia hetkiä. Sitä täyttää juuri se tekeminen, niin ei tarvitse kokea itseään vaivautuneeksi.
Sama puhelimessa. Kerro tytöllesi, että sinusta on kivempi olla hänen seurassaan vaikka hiljaa kuin missä tahansa muualla :)
mieleen, että jos otatte liikaa paineita juttelemisestanne, niin siitä ei tule mitään. Esimerkkinä minä ja exäni. Valittelin hänelle että emme juttele tarpeeksi, että "nyt jutellaan" ja eihän siitä mitään tullut. Antakaa ajan kulua, ja jos ei ole juteltavaa niin käyttäkää "rakkauden kieltä". Voisit kokeilla seuraavaksi sitä, että hiljaisen hetken tullessa suutele naistasi pitkään.....:)
ja naisesi puhuu itsestään... ehkäpä hän odottaa, että vastavuoroisesti puhut itsestäsi. Elikkä kerro ihan rohkeasti myös omista kokemuksista yms.
Jos teillä kemiat kohtaavat, niin kannattaa tehdä asialle jotain ennen toisen jättämistä.
Tsemppiä! :)
Jutustelu ei ole helppoa jos ei tunne toista vielä kovin hyvin. Toisaalta pitänee jutella että oppii tuntemaan toisen... :) Hiljaisia hetkiä on kaikilla, ei toisesta voi heti alkuunsa tietää mitä sopii sanoa tai kysellä, ja aina ei muista mitä on jo kerran kysyny.
Mielestäni paras ratkaisu "ongelmaanne" on se, että älkää tehkö siitä ongelmaa. Lopettakaa vastakkain pällistely ja juttelu, sen sijaan tehkää ja harrastakaa jotain mukavaa, jonka varjolla opitte varmasti tuntemaan paremmin - juttelu tulee siinä sivussa ja kyllä se muutaman kuukauden kuluessa alkaa luonnistua, kun siitä ei tule enää paineita. Lopulta myös hiljaisista hetkistä tulee ihania, aina ei tarvitse puhua... :) Tsemppiä!