Olen tapaillut nykyistä poikaystävääni vajaa puoli vuotta. Olemme nähneet käytännössä päivittäin. Ulkoisesti kaikki on hyvin. Poikaystäväni tulee toimeen ystävieni kanssa ja toistepäin, meillä on yhteisiä harrastuksia, samanlainen huumorintaju jne. Ongelmani on vain omat tunteeni. En ymmärrä miksen ole edes ihastunut poikaystävääni. En tuntenut sitä pientä ihastumista ensimmäisillä treffeillä enkä tunne mitään vieläkään. Kyse ei voi olla tunnevammasta, koska olen ollut joskus rakastunut ja parisuhteessa.
En vain käsitä miksei tässä suhteessa voi olla sitä. Poikaystäväni jumaloi minua ja tiedän, että hänen kanssaan minulla olisi hyvä tulevaisuus. Minulla on turvallinen olla hänen kanssaan ja ajatus, että eroaisin hänestä lopullisesti tuntuu pahalta. Mitä mieltä olette? Voiko parisuhteen perustaa ilman rakkautta? Onko vaarana esimerkiksi pettäminen tai kaipuu toiseen suhteeseen?
En vain käsitä miksei tässä suhteessa voi olla sitä. Poikaystäväni jumaloi minua ja tiedän, että hänen kanssaan minulla olisi hyvä tulevaisuus. Minulla on turvallinen olla hänen kanssaan ja ajatus, että eroaisin hänestä lopullisesti tuntuu pahalta. Mitä mieltä olette? Voiko parisuhteen perustaa ilman rakkautta? Onko vaarana esimerkiksi pettäminen tai kaipuu toiseen suhteeseen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Se kannattaako moista suhdetta jatkaa/syventää riippuu oikeastaan täysin siitä kuinka vanha olet ja haluatko lapsia. Jos olet jotain 20-25 tai et halua koskaan lapsia, niin ei varmaan mitään järkeä jatkaa suhdetta, mutta jos olet jo yli kolmenkympin ja saada lapsia, niin sitten suhdetta kannattaa jatkaa. Hyvät ja lapsia haluavat miehet ovat melko vähissä tuossa iässä ja jos jatkat sen "rakkauden" etsimistä, niin voit hyvinkin pian huomata että on liian myöhäistä hankkia niitä lapsia.
Joo ja sitten kun lapset on saatu ja muutama vuosi elelty rauhassa mutta ilman sitä oikeanlaista rakkautta tulee jossakin vastaan se ihana elämän mies, jonka kanssa kemiat kohtaa ja intohimo roihahtaa. Sitten voi painia sellaisten kysymysten kanssa kuin että voinko pettää lasteni isää ja kannattaako kynttilää pitää vakan alla kun kerran me vaan täällä eletään.. Sitten muutamien sotkujen jälkeen seuraava vaihe on ero.
Jos liitto olisi molemmille järkeen perustuva se voisi toimiakin, mutta jos mies on rakastunut ja sä et, eikö se ala ahdistaa sua jossain vaiheessa toden teolla, se että toinen on lääpällään... harva kestää sitä. Tai niin mä ainakin luulen. En itse kestäisi vaikka kuinka kiire olisi perustaa perhe.
Tiedän kokemuksesta. Toinen alkaa ennen pitkää ahdistamaan ja ero on edessä, joten kannattaako toista alkaa kiusaamaan. Voittehan olla ystäviä, vaikkette parisuhteessa olekaan.
Itselläni vastaava tilanne, menin naimisiin, vaikken suurta intohimoa ja rakkautta tuntenut ja nyt ero edessä. Olenko riistänyt siltä toiselta oikeuden olla naimisissa ihmisen kanssa, joka oikeasti rakastaa häntä ja mennyt vain itsekkyyttäni tai mukavuudenhalusta naimisiin, sitä mietin usein. Onko meillä oikeus siihen, pitäsi kertoa toiselle tunteistaan rehellisesti ja antaa hänen tehdä päätöksensä sen perusteella.
yhdessä sadasta suhteesta on oikeita aitoja tunteita, loput on vain tyytymistä.
En usko, että olet koskaan kokenutkaan (ei millään pahalla) todellista rakkautta, koska jos olisit, et suostuisi jäämään tuollaiseen suhteeseen. Pidemmän päälle sinua alkaisi ahdistamaan ja voisin vannoa, että mielesi ainankin haluaisi muita miehiä..sinusta olisi kiinni, tekisitkö mitään.
Itse ajattelin ensimmäisen poikaystäväni kohdalla, että tämän on pakko onnistua, koska kerrankin löysin mukavan miehen, joka jumaloi minua. Suhde meni niin pitkälle, että minua ällötti miehen suuteleminen.
Ja nyt olen rakastunut ihmiseen, jonka kanssa on reilu yli puoli vuotta takana. Kaikkea on tapahtunut, suhdettamme on koeteltu milloin mitenkin. Ja olen ollut parissa tilanteessa, jossa olen joutunut miettimään, jatkanko. ja vastaus on ollut selvä. Rakastan naistani niin paljon, että en luopuisi hänestä millään. En halua muita. Haluan häntä. Välillämme on todellista intohimoa. En ole kokenut tällaista koskaan ennen. Ja ikää on jo lähemmäs 30.
Lähde suhteesta, jos et rakasta miestäsi. Etsi ihminen, jonka vuoksi olisit valmis tekemään kaikkesi:)
Hyvää kesää! Kyllä Se Oikea sieltä vielä tulla tupsahtaa:)
Olet joskus ollut rakastunut ja parisuhteessa. Luulisi tuon riittävän vastaukseksi. Pystytkö elämään sen kanssa, ettet koskaan enää pääse tuohon tilaan? Tottakai parisuhteen voi perustaa vain järjelle ja turvallisuudelle. Mutta jos on joskus rakastunut, niin todennäköisesti haluat tuntea sen myös joskus uudestaan.
Viimeiseen kysymykseen: pettämisen vaara on kiinni moraalistasi. Kaipuu toiseen suhteeseen tai repivä ero taas ovat jopa hyvin todennäköisiä
Suosittelisin jättämään tuossa vaiheessa kun vielä noin vähän yhteistä taivalta takana jos siltä tuntuu. Itse ollut yhdessä 5-vuotta miehen kanssa joka ei ole koskaan herättänyt minussa suuria tunteita. Tavallaan rakastan häntä, mutta en niin paljon kuin rakastin exääni. Joka päivä nykyään tuntuu ettei suhde ole sitä mitä haluan. Olen ollut miehen kanssa yhdessä näin kauan, koska hän on todella kiltti ja hyvä mies, mutta jokin vain puuttuu väliltämme. Ahdistaa ajatus siitä, että en enää koskaan saa tuntea hullaantumista ja rakastumista ihmiseen jos jään tähän suhteeseen. Kuitenkin jättäminen tuntuu niin vaikealta.
Itse olen tuon ensimmäisen vastaajan kanssa samoilla linjoilla. Sillä sinun iälläsi ja varsinkin niillä perhesuunnitelmillasi on paljon merkitystä tässä asiassa. Ei monella 30v naisella ole enää vain varaa etsiä sitä rakkautta jos mielii vielä jonakin päivänä äidiksi tulla.
Itse olin jo reilusti yli kolmenkymmenen kun huomasin sen että rakkaus ja haluni saada perhe olivat aina olleet ja tulevat aina olemaankin ristiriidassa keskenään, joten tein sen mitä tässäkin ketjussa on varoiteltu; etsin itselleni mukavan perheen haluavan miehen ja otin hänet aviopuolisokseni vaikkein häntä koko sydämmestäni ole koskaan rakastanutkaan. Mies on ollut erittäin hyvä isä lapsillemme ja puolisona hän on ollut aina minun tukenani ja koen että voin aina luottaa häneen tärkeissäkin asioissa, mutta rakkautta ei välillämme ole minusta koskaan paljoa ollut, enemmänkin kumppanuutta ja ehkä pientä hetkittäistä intohimoa aina silloin tällöin. Mutta rakkautta? Ei sentään. Joskus minusta tuntuu, että olemme puolisoni kanssa enemmänkin tiimi- tai työkavereita kuin toisiamme rakastava aviopari, mutta mitä sitten? Rakastan yhteisiä lapsiamme enemmän kuin yhtäkään miestä elämäni aikana ja minun on ihan hyvä näinkin. Olen saanut hyvän perheen, ihanat lapset ja minun on hyvä olla, joten miksi ihmeessä keikuttaisin venettä ja alkaisin tavoitella sitä rakkautta?
mielestäni kysymys on täysin turha; kun aikaa kuluu, näivettyy kiihkeimmästäkin rakkaussuhteesta intohimo ja seksi ja lopulta pohdit tätä samaa kysymystä mitä nytkin. Parisuhteen evoluutio on vain erilainen, intohimoton suhde loppuu aiemmin, ystävyyteen tai riitoihin. Yhtä kaikki, jokaisen suhteen pääteasema on vääjäämättä kokemasi tilanne ja tunteet. Silloin on kaksi vaihtoehtoa: ero tai tyytyminen. Molemmista löytyy esimerkkejä. Ehkä kyynistä, mutta valitettavan totta. Siksi sinun pitää miettiä tarkkaan haluatko esimerkiksi lapsia, koska niiden hankkimiselle on rajallinen aika. Valitettavasti lapsien hankkiminen ilman rakkautta on todella väärin kumppaniasi kohtaan, mutta minkäs teet, ihmiset ovat itsekkäitä.