Olen 25 vuotias mies, enkä kertakaikkiaan tiedä tai ymmärrä, mikä into ihmisillä on mennä naimisiin? Itse en tällä hetkellä pystyisi edes kuvittelemaan moista vielä hyvin pitkään aikaan, ellen ikinä.
En näe minkäänlaista syytä sille, miksi naimisin pitäisi mennä. Näen sen eräänlaisena turhana muodollisuutena, ja varallisuuden jakamisena. Olen seurustellut liki kaksi vuotta saman henkilön kanssa, kumppani haluis jossain vaiheessa naimisiin ja lapsia. Itse en vielä tiedä, haluanko edes lapsia ikinä. Miksi kukaan haluaisi itselleen rasitteen omalle elämälleen jo siinä vaiheessa, kun ns. oma elämä ei ole päässyt vielä alkamaankaan??! Tässä vaiheessa sitä valmistutaan pikku hiljaa yliopistoista, saadaan töitä jnejne.. Onko elämän tarkoitus kärsiä koulut läpi, jonka jälkeen ruvetaan suunnittelemaan lapsiprojekteja!?! Nauran, enkä ymmärrä niitä vanhoja luokkakavereita, jotka ovat menneet naimisiin, ja suunnitelevat tai ovat saaneet jo perheenlisäystä.
Tuntuu, että itselleni ei tällainen fatsin rooli sovi, eikä tule vielä pitkään aikaan sopimaan tai kiinnostamaan. Ehkä herään 50 vuotiaana, että kunpa olisi itselläkin jokin suvun jatkaja, mutta itse haluan tässä vaiheessa elämään vielä nauttia monta vuotta yksinolosta ja siitä tunteesta, ettei tarvitse "valvoa" tai huolehtia jostain muusta.
Pian on paperit kädessä koulusta, pikku hiljaa sen jälkeen pitäisi aloittaa työelämä -> oma kämppä, auto, matkustelua yms. Tekisin itsarin, jos pitäisi jostain ipanastakin huolehtia samalla.
Kertokaa siis, mikä helvetti teitä "normaaleja" ihmisiä vaivaa, ja miksi en pysty ymmärtämään teidän elämän tarkoitustanne? Tiedän, että on ihmisiä, jotka ajattelevat minun tavallani, mutta.. onko minulla tulevaisuutta, tai ajattelutavallani? Miksi pelkään hankkia lapsia, tai naimisiinmenoa???? Olenko ahne, vai pelkuri vai mikä? Harmittaa ja vituttaa, sillä en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään teitä isejä ja äitejä.
En näe minkäänlaista syytä sille, miksi naimisin pitäisi mennä. Näen sen eräänlaisena turhana muodollisuutena, ja varallisuuden jakamisena. Olen seurustellut liki kaksi vuotta saman henkilön kanssa, kumppani haluis jossain vaiheessa naimisiin ja lapsia. Itse en vielä tiedä, haluanko edes lapsia ikinä. Miksi kukaan haluaisi itselleen rasitteen omalle elämälleen jo siinä vaiheessa, kun ns. oma elämä ei ole päässyt vielä alkamaankaan??! Tässä vaiheessa sitä valmistutaan pikku hiljaa yliopistoista, saadaan töitä jnejne.. Onko elämän tarkoitus kärsiä koulut läpi, jonka jälkeen ruvetaan suunnittelemaan lapsiprojekteja!?! Nauran, enkä ymmärrä niitä vanhoja luokkakavereita, jotka ovat menneet naimisiin, ja suunnitelevat tai ovat saaneet jo perheenlisäystä.
Tuntuu, että itselleni ei tällainen fatsin rooli sovi, eikä tule vielä pitkään aikaan sopimaan tai kiinnostamaan. Ehkä herään 50 vuotiaana, että kunpa olisi itselläkin jokin suvun jatkaja, mutta itse haluan tässä vaiheessa elämään vielä nauttia monta vuotta yksinolosta ja siitä tunteesta, ettei tarvitse "valvoa" tai huolehtia jostain muusta.
Pian on paperit kädessä koulusta, pikku hiljaa sen jälkeen pitäisi aloittaa työelämä -> oma kämppä, auto, matkustelua yms. Tekisin itsarin, jos pitäisi jostain ipanastakin huolehtia samalla.
Kertokaa siis, mikä helvetti teitä "normaaleja" ihmisiä vaivaa, ja miksi en pysty ymmärtämään teidän elämän tarkoitustanne? Tiedän, että on ihmisiä, jotka ajattelevat minun tavallani, mutta.. onko minulla tulevaisuutta, tai ajattelutavallani? Miksi pelkään hankkia lapsia, tai naimisiinmenoa???? Olenko ahne, vai pelkuri vai mikä? Harmittaa ja vituttaa, sillä en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään teitä isejä ja äitejä.
Vastaukset 32
Vanhimmat
itsekin vielä aivan lapsi, eikä lapsien pidäkään tehdä lapsia ennen kuin ovat aikuistuneet. Jos ei halua lapsia, ei niitä myöskään pidä tehdä. Jos ei halua mennä naimisiin, ei niin myöskään pidä tehdä.
Mutta ihmiset ovat erilaisia ja haluavat elämältään eri asioita. Siihen vaikuttavat monet eri asiat kuten yksikön oma tempperamentti, kasvatus, oma historia ja kokemukset. Ei tuon ikäisen vielä tarvitsekaan haluta lapsia, mutta ei ole myöskään sinun tehtäväsi arvostella muiden tekemisiä. Kymmenen vuoden päästä voit ajatella aivan toisella tavalla, tai sitten et.
Tätä on pohdittu palstoilla ennenkin, eli googlea peliin, niin erilaisia vastauksiakin tulee.
Mutta ei kaikki halua naimisiin sinun iässäsi tai koskaan. Eikä se tee ihmisestä sen kehittymättömämpää kuin ikätoverit, jotka haluavat. Isompi ongelma minusta ovat kaikki ne ikäisesi ja nuoremmat, jotka pykäävät lapsia ja niiden synnyttyä huomaavat, että jotain jäi omasta elämästä elämättä.
En minäkään sinun iässäsi halunnut naimisiin, vaikka myöhemmin se tuli ajankohtaiseksi. Sama ihminen rinnalla kulki kuitenkin jo silloin, mutta meille riitti siinä vaiheessa avoliitto. Avioliitosta ei puhuttu kuin teoriatasolla, se ei yksinkertaisesti ollut tarpeen. Ja kun avioliitto sitten tuli ajankohtaiseksi, niin se vaan jotenkin alkoi tuntua oikealta, jopa tarpeelliselta. Ajatukset siis muuttuivat.
Avioliitto on loppupeleissä muodollisuus, mutta kyllä se meille ainakin on osoittaunut myös isoksi tunnejutuksi. Ja se on muodollisuus, joka vakauttaa elämää, jossain vaiheessa alkaa ajatella, että mitäs jos toinen ei kuljekaan rinnalla ikuisesti... Tai jos itselle tulee lähtö aikaisin. Avioliitossa moni asia on selkeämpää yhteiskunnan viralliseen suuntaan.
Sinulle sanoisin, että niin kauan, kun avioliitto ei tunnu tarpeelliselta, elä elämääsi tavallasi ja anna tuttavien tehdä omat valintansa niitä turhia miettimättä. Mutta, hyvin tärkeää olisi olla rehellinen itsellesi ja kumppanillesi. Jos hän haluaa naimisiin ja lapsia, mutta itse et ainakaan vielä tiedä, etkä ehkä halua niitä koskaan, niin sen pitäisi olla molemmille kristallinkirkasta.
Ihmisillä on voimakas taipumus tulkita "ehkä" itselle mieluisaan suuntaan, siis kumppanisi saattaa ajatella, että tarkoitat "ehkä hyvinkin". Jos se sinulle on enemmänkin "ehkä, tai siis tuskin kuitenkaan", niin siten se pitäisi myös kumppanille kertoa. Joillakin on voimakas tarve viralliseen sitoutumiseen ja perheenperustamiseen. Olipa se aina järkevää tai ei. Mutta jos se tarve on olemassa, pitäisi kumppanin saada tietää, että on hyvin suuri riski, että sinun kanssasi asia ei koskaan tule onnistumaan. Kun molemmat pelaavat avoimin kortein, on kummallakin oikeus tehdä omat valintansa, ettei käy niin, että kumppani havahtuu muutamien vuosien kuluttua, että hänen haaveillaan on jo kiire tai myöhäistä.
Et selvästi ole elänyt vielä elämää tarpeeksi, ollaksesi valmis isäksi tai naimisiin. Ja hyvä, kun itse sen tajuat, etkä sitä tee. Jos vasta nyt valmistut koulusta, olen henkilökohtaisestikkin sitä mieltä, että ennen lasten tekoa on syytä olla työpaikka ja sitä elettyä omaa elämää takana. Sellainen sitten antaa hyvän pohjan lastenhankinnalle, jos se mieli sitten muuttuu...
Itse olen 33v nainen ja ollut naimisissa 2 vkoa ja lapset ovat 4 ja 2v. Työelämässä olen ollut jo yli 10 vuotta.
Ei miehen tarvitse lasta vielä 25v haluta. Toki jotkut haluavat ja sen myös tekevät, mutta kukin niin, kuin parhaakseen näkee.
Naimisiin menon idea meillä oli se, että saan saman sukunimen kuin muu perhe ja se, että jomman kumman kuolemantapauksessa, toinen saa sitä leskeneläkettä. Ehkäpä myös se rakkaus ja tieto siitä, että yhdessä tässä HALUTAAN elää koko loppu elämä, eikä muuta voida edes kuvitellakaan.
Taisit osua tässä aika lailla naulan kantaan.. En ole vielä todellakaan valmis vanhemmaksi.
Toisaalta en hyväksy sellaista (jota nimenomaan Suomessa harrastetaan ahkerasti) että hankitaan lapsia ennen avioliittoa, ja noustaan alttarille muutaman lepsen kera.. Tietysti se on oma asiasi, ja Suomessa täysin hyväksyttyä sekä ns. muotia. Tuntuu kuitenkin jotenkin väärältä minun silmääni. Lapset pitäisi hankkia vasta avioliiton jälkeen - ei ennen. Abortin minä hyväksyn. Jokainen lapsi ansaitsee syntyä paikkaan, johon hän on tervetullut, ja jossa häntä odottaa sekä rakastava isä että äiti.
Toinen juttu, jonka olen monesti nähnyt tuttavapiirissä on ollut se, että kaikki on ollut täydellistä ennen naimisiinmenoa sekä lapsia.. Joko ensimmäisen lapsen jälkeen juttu ei parisuhteessa enää toimi, tai sen jälkeen kun ollaan menty naimisiin - "ei olekkaan enää niin kivaa". Turhaa siis koko muodollisuus. Sitä paitsi, vaikka molemmilla olisi sormukset, ei se pettämistä estä siinäkään vaiheessa, (tosin se saattaa vähän vaikeuttaa sitä).
Ehkä ikäerokin omaan partneriini on turhan pieni (1v), tai elämämme tarkoitus ei ihan täsmää, vaikka ollaan oltu yhdessä jo jonkin aikaa.. Itselläni ura etusijalla, partnerilla perhe ura, ja perhe menee hänellä uran edelle. Muutenkin, naiset kypsyvät ja haaveilevat perheestä paljon aikaisemmin kuin miehet. 20-25 vuotias nainen voi haaveilla perheen perustamisesta täysillä, kun taas 30 vuotias mies saattaa haluta vielä odottaa.. Hankala tapaus. Itse kun olen myös erittäinen sitoutuva tyyppi, eli pettäminen tms. ei tulisi kysymykseenkään, eli pelkoa tällaisesta ei ole.
"En näe minkäänlaista syytä sille, miksi naimisin pitäisi mennä. Näen sen eräänlaisena turhana muodollisuutena, ja varallisuuden jakamisena."
"Toisaalta en hyväksy sellaista (jota nimenomaan Suomessa harrastetaan ahkerasti) että hankitaan lapsia ennen avioliittoa, ja noustaan alttarille muutaman lepsen kera.. Tietysti se on oma asiasi, ja Suomessa täysin hyväksyttyä sekä ns. muotia. Tuntuu kuitenkin jotenkin väärältä minun silmääni. Lapset pitäisi hankkia vasta avioliiton jälkeen - ei ennen."
Nämä kirjoituksesi on aikalailla ristiriidassa? Vai eikö sinusta?!
23 vuotiaana tapasin miehen 29v. Muistan, että seurusteltuamme jonkin aikaa, minuun iski paniikki että haluaako tuo mies lapsia, kun n jo tuon ikäinen. Itselle ei lapsien hankkiminen ollut lainkaan ajankohtaista. Olin juuri saanut opinnot päätökseen, nautin työelämästä ja työyhteisöstä ja matkustamisesta jne. Perheen perustaminen tuntui kahleelta. Omat iäkkäät vanhempani painostivat naimisiin jne...
Mutta aika kului 4 vuotta seurustellen, 3 vuotta yhdessä asuen. Sitten naimisiin ja lapsia tullut kolmittainkin. Ja edelleen ollaan naimisissa. Minä en äitinä edes ollut mitenkään poikkeuksellisen vanha, mies on isänä ehkä lasten kavereiden isiä vanhempi iältään, muttei ulkoiselta olemukseltaan.
Että et ole pelkuri, ahne etkä muutakaan. Vaan ihan oma itsesi, normaali 25 v nuorimies. Jos et halua naimisiin etkä perhettä, niin ei kukaan pakota. Mutta yritä hyväksyä muiden ratkaisut, vaikket ymmärräkkään heitä. Mutta älä unohda perheellsiä kavereitasi, muuten kaveriporukka ympärillä voipi harveta iän myötä...
"Olen seurustellut liki kaksi vuotta saman henkilön kanssa, kumppani haluis jossain vaiheessa naimisiin ja lapsia. Itse en vielä tiedä, haluanko edes lapsia ikinä. Miksi kukaan haluaisi itselleen rasitteen omalle elämälleen"
Eikö tuo kannattais kertoa tälle nyk. kumppanille, ettei hän turhaan odota sitoutumistasi jos sitä ei koskaan tule.
Ja totta joistakin ei vain ole vastuun (Lue perheen, lasten ) kantajiksi, kun muuta "kivaa " tekemistä.
Olisimpa itsekkin tajunnut sen ekxästäni, olisin etsinyt toisen miehen..?
"Miksi pelkään hankkia lapsia, tai naimisiinmenoa???? "
Kai se vähän jokaista pelottaa silloin, mutta jos et halua, että joku muu "nai " naisesi..
Niin mieti sitä.
Ja kyllä se sitten viiskybäsenä on ihan kiva ,että tuli sitä jälkikasvua hankittua, voi sitten odotella niitä lapsenlapsiakin.
"Eikö tuo kannattais kertoa tälle nyk. kumppanille, ettei hän turhaan odota sitoutumistasi jos sitä ei koskaan tule. "
- En vielä tiedä, mitä haluan. Ehkä itselleni tulee joskus vuosien kuluttua halu hankkia lapsia, mutta vielä sitä ei ole tullut..
"Ja totta joistakin ei vain ole vastuun (Lue perheen, lasten ) kantajiksi, kun muuta "kivaa " tekemistä.
Olisimpa itsekkin tajunnut sen ekxästäni, olisin etsinyt toisen miehen..?"
- Eikö siinä ole jo tarpeeksi vastuuta, että on koulut käynyt sekä tekee ahkerasti töitä ja myös osaa nauttia elämänsä hedelmistä?
"Kai se vähän jokaista pelottaa silloin, mutta jos et halua, että joku muu "nai " naisesi..
Niin mieti sitä.
Ja kyllä se sitten viiskybäsenä on ihan kiva, että tuli sitä jälkikasvua hankittua, voi sitten odotella niitä lapsenlapsiakin. "
- No tuo on ihan hyvä pointti.. Ehkei nykyinen partnerini olekkaan SE elämäni nainen, enkä sisimmässäni halua häneen sitoutua? Onko minulla sitoutumiskammo? Rakastan kumppaniani kuitenkin todella paljon.. ajatuskin siitä, että joku muu veisi hänet saa minut voimaan pahoin. En silti usko, että hän jättäisi minut. En kuitenkaan ole vielä valmis esim. menemään hänen kanssaa kihloihin tai naimisiin. Ja ajatukset lapsista olen lakaissut kokonaan maton alle..
En tiedä mitä haluan. Ehkä en ymmärrä sitä jujua, jonka te muut olette jo hoksanneet. Ehkä pitää mennä juttelemaan psykologin kanssa(?)
"- En vielä tiedä, mitä haluan. Ehkä itselleni tulee joskus vuosien kuluttua halu hankkia lapsia, mutta vielä sitä ei ole tullut.. "
Vaikka vastasitkin eri kirjoittajalle, niin palaan, kun tähän puutuin jo aiemmin. Ei ole väliä, tiedätkö nyt varmasti vai etkö. Mutta oleellista on, että kumppanin pitäisi saada tietää, että tällä hetkellä olet noin epäröivällä kannalla. Naisella on biologinen kellonsa, jota vastaan ei voi pyristellä, ja moni nainen haluaa lapset hyvissä ajoin, jotta ehtii näiden kasvamisen jälkeen vielä elää omaa elämää. Ettei tarvitse suoraan lapsen rippijuhlista vanhainkotiin köpötellä... Jos olet reilu kumppaniasi kohtaan, kerrot hänelle epäilyistäsi. Jos haluat varmistella, että kumppani pysyy luonasi kunnes olet valmis päättämään suuntaan tai toiseen, et tietenkään kerro.
"En tiedä mitä haluan. Ehkä en ymmärrä sitä jujua, jonka te muut olette jo hoksanneet. Ehkä pitää mennä juttelemaan psykologin kanssa(?) "
Psykologia tarvitset kuvauksesi perusteella vain, jos asia on sinulle itsellesi ongelma. Mutta se on aivan todellinen vaihtoehto, että sinä ja kumppanisi ette koskaan lopultakaan halua samoja asioita. Vastuunkantoa on myös antaa kumppanille mahdollisuus lähteä, jos hän tuntee, että haluaa ehdottomasti varmistua lastensaannista. Vaikka se tarkoittaisi, että joku muu vie kumppanisi.
kyllä se on aikas vi***sta kun on vanha ja yksinäinen ei edes ole niitä lapsia ja lastenlapsia jotka kävis kattomassa.
Ja kukas sinut sitte perii kun ei ole lapsia ja muut sukulaiset on jo delanu, niin valtiolle menee kaikki elämäsi työ, olishan se kivempi omille jälkeläisille jättää.
Avioon ei tietty tarvii välttämättä mennä, mutta kyllä se jälkikasvu on ihan jees.
>>Eikö siinä ole jo tarpeeksi vastuuta, että on koulut käynyt sekä tekee ahkerasti töitä ja myös osaa nauttia elämänsä hedelmistä?
ON! Sehän päinvastoin on vastuuttomuutta, että hankitaan lapsia ihan vaan siksi kun muutkin ja omien vanhempien mieliksi, eikä sitten kiinnosta huolehtia niistä ja jäävät yhteiskunnan vastuulle.
Ei sinussa ole mitään vikaa, mutta tosiaan kuten jo muutkin neuvoivat, sinun pitäisi tehdä avokillesi selväksi että et ehkä koskaan halua naimisiin ja lapsia, jotta hän voi sitten toteuttaa ne haaveensa jonkun muun kanssa ellei halua odottaa ehkä 10 vuotta josko mielesi ehkä muuttuisi.
Ymmärrän kyllä ongelmasi -- olisi tavallaan helpompaa jos tietäisit varmasti että et tule koskaan haluamaan perhettä. Kun ehkä kuitenkin saatat joskus vielä haluta, tuntuu vaikealta keskustella asiasta kumppanin kanssa. Ei tuohon oikein ole valitettavasti hyviä neuvojakaan antaa.
Monille ihmisille se perhe vaan on tärkeä asia, tärkeämpi kuin vaikka työura. Ei siinäkään ole mitään vikaa, mutta ei myöskään mitään erityistä "jujua" "hoksattavaksi". Ihmiset vain haluavat elämältään erilaisia asioita, koska me olemme erilaisia yksilöitä. Onnellisia ne, jotka löytävät kumppanin, jonka kanssa tavoitteet ovat samansuuntaiset. Lastenteko tai tekemättömyys on kyllä niin tärkeä perusasia, että siitä parin olisi syytä olla samaa mieltä.
Minulla ei ole lapsia, en ole niitä koskaan halunnut. Onnekseni miehenikään ei halua eikä hänellä niitä ennestäänkään ollut. Elämämme on oikein mukavaa kahdestaan. Joillekin muille pariskunnille taas lapsettomuus on suuri suru.
Elä sinä elämäsi niin että olet itse tyytyväinen. Älä tee asioita vain siksi että luulet sen jotenkin vain kuuluvan asiaan tai ollaksesi muille mieliksi.
Ei sul mikään kiire tarvi olla. Jos naisesi haluaa jo lapsia ja naimisiin, niin kerrot hänelle, ettei tunnu ajankohtaiselta - että haluat tehdä vielä monia asioita, nauttia pienemmistä vastuista ja nuoruudesta... mitä siihen nyt sitten kuulukiin. Sanot, että tuskin ainakaan pariin vuoteen mitään suurta askelta ainakaan, todennäkoisemmin viiteen vuoteen. Hän voi olla valmis odottamaan... tai sitten ei.
Sun ei kuitenkaan pitäisi ryhtyä perustamaan perhettä, jos et sitä halua... muuten nuo tarpeesi iskee varmasti kahta kauheampana myohemmin...
Juu, siis ei nyt niiiiin kiirettä siihen perheen perustamiseen vielä ole kumppanillani. (onneksi) Sanotaan nyt, että vielä haluaisin odottaa ainakin 5 vuotta, ja sen jälkeen mieli saattaa jopa muuttua avioliiton suhteen, kun on työelämässäkin jo jne.. Näin voi käydä. Uskon, että parini odottaa minua. Katsotaan..
sinä et tiedä varmaksi että muuttuuko se mieli vai ei. Olisiko kuitenkin fiksua että ihan reilusti puhutte asiat selväksi, erityisen tärkeää on sinun kertoa hänelle ettet voi luvata häitä ja lapsia kenties koskaan. Se on kovaa, mutta rehellistä ja naisesi voi itse tehdä päätöksen haluaako odottaa vai ei. Muuten hän saattaa vuosien päästä olla erittäin katkera jos jäi (tietämättä tarkasti epäröintiäsi) odottamaan ja hupsista keikkaa aika menikin ohi, ei voikaan enää saada lapsia. Useampikin n. 40 vuotias nainen on kironnut exät helvettiin kun nämä antoivat odottaa että "sitten joskus mennään naimisiin ja haetaan lapsia" ja sitä päivää ei koskaan tullut, tai tuli toisen naisen kanssa.
Et sinä mikään epänormaali ole, epäröinti on ihan ok. Miettikää ihan tosissaan jos näin suuresta asiasta olettekin eri mieltä (sinun mielipiteesi kun on epävakaa), miten asia ratkaistaan, joustaako jompikumpi? Henk.koht. itse sitä mieltä että näin suurissa kysymyksissä ehdottomasti pitää kuunnella itseään, muutoin voi katkeruus yllättää myöhemmin.
Mitä naimisiin menoon tulee, monet naiset (ja kenties miehetkin) kokevat sen ns. pisteenä iin päälle. Että kun on hyvä ja vakaa parisuhde niin vielä sinetöi sen avioliitolla, virallisena kirjoissa ja kansissa. Jotkut kertoneet myös suhteen kuitenkin syventyneen naimisiinmenon myötä vaikkei arki muuttunut kuin ehkä nimi ovessa vaihtui. En ole itse mitenkään avoliittoa vastaan, mutta huomannut ed. mainittua ajatusmallia olevan. Mutta ensin: juttelehan naisesi kanssa ihan rehellisesti tuntemuksistasi, uskon hänen ymmärtävän.
Itse olen 34-vuotias mies ja ajattelen lähes samalla tavalla. Olen odottanut sitä tunnetta, että haluaisin naimisiin ja/tai lapsia, mutta ajatus tuntuu edelleen vieraalta. Ystävät ovat pahimmassa lastensaanti-iässä, mutta en osaa suhtautua heidän jälkikasvuunsa oikein mitenkään. Lähinnä tuttujen vauvat ja niistä käydyt keskustelut tuntuvat vaivaannuttavilta.
Kuluneena kesänä tuli oltua myös tuttujen häissä, ja sain todeta, että avioliitto tuntui ja näytti lähinnä kahden aikuisen ihmisen näytelmältä, johon molempien suvut ja ystävät on kutsuttu mukaan näyttelemään. En saanut mitään fiilistä tai kimmoketta, että jospa itsekin menisi naimisiin. Nykyinen suhde on kuitenkin kestänyt jo yli viisi vuotta, ja aiemminkin on ollut vuosien pituisia suhteita jotka eivät kuitenkaan ole johtaneet sen paremmin lapsiin kuin avioliittoonkaan. Monihan on tässä iässä jo toista kertaa naimisissa! Äitini odottaa häitä ja lapsenlapsia vaikkei sitä avoimesti myönnäkään. Olen kuitenkin päättänyt, ettei mikään ulkopuolinen painostus saa vaikuttaa näinkin vakaviin päätöksiin.
En vain oikein ymmärrä noiden asioiden hohdokkuutta. Pahinta on, jos vanhemmat pitävät lapsiaan jonain osoituksena siitä, että he ovat parempia ihmisiä kuin lapsettomat. Muistan ikuisesti, kun yksi mies piti useamman lapsen kasvattamista osoituksena siitä, että hän on saanut jotain elämässä aikaan. Samalla hän siis halusi sanoa, että lapsettomat ovat hänen mielestään saaneet vähemmän aikaan. Väittäisin, että se riippuu kyllä enemmän siitä mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee.
25-vuotiaana ei todellakaan ole kiire mihinkään, vaan kannattaa nauttia elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Siinä vaiheessa ehtii vielä hyvin kääntää laivaa mihin suuntaan tahansa. Tyttöystävälle kannattaa kuitenkin olla rehellinen, kuten useampi on jo todennutkin, jotta toiveenne ja odotuksenne eivät mene pahasti ristiin. Muuten hän voi etsiä toisen miehen jonka kanssa perustaa perheen. Ei kannata myöskään ihmetellä, että jos parisuhteenne päättyy, on hänen seuraava miehensä mahdollisesti jo se kenen kanssa hän perustaa perheen. Siinä sitä onkin sitten ihmeteltävää ja mietittävää hetkeksi. :) Sen voin nimittäin sanoa, että kun vanhat heilat alkavat avioitua ja saada lapsia, tulee vääjäämättä jo itsellekin pohdinnan paikka.
Musta nyt teet asiasta turhan hankalaa. Ei siinä ole mitään omituista jos joku tahtoo naimisiin. Ei siinäkään jos ei. Ja sekin on hyvin yleistä, että tuossa vaiheessa ei vielä lapsia halua ja näkee heidät enemmänkin taakkana. Joillakin voi olla, että vasta lapsen syntymän ja vauvaiästä kasvamisen jälkeen huomaa sen vanhemmuuden ihanat puolet ja kiintyy todella lapseen.
Itse en jaksa yrittää "ymmärtää" ihmisiä, jotka tekevät toisin. Koska heillä on syynsä käytökseensä, vaikka minä en niitä täysin ymmärtäisikään. Mitä jos sinäkään et vaivaisi päätäsi noin muiden/itsesi ymmärtämisellä? Oli se syy mikä tahansa, niin sinä et isäksi tahdo ja sillä selvä.
Ja tottakai sulla on tulevaisuutta. Ei ehkä isänä eikä ehkä nykyisen tyttöystäväsi kanssa, mutta pakkohan sitä on painaa. Ja ehkä teet tulevaisuutesi kannalta juuri oikein, kun et suostu asioihin joihin et tahdo. Ehkä voi kaduttaa myöhemmin, ehkä ei. Mutta ne on niitä valintoja.
Itse olen lopulta sitä mieltä, että olisi äärimmäisen julmaa ryhtyä aviomieheksi naiselle, kun sitä ei oikeasti tahdo. Tai isäksi lapselle, kun tätä ei oikeasti halua. Sinunkin mielesi varmaan voisi muuttua jos lapsi oikeasti elämään tupsahtaisi, mutta mistäs noita tietää. Olet kuitenkin nuori, joten kyllä sinulla vielä aikaa on.
Oma puolisoni sai lapsen nuorena. Hän on kertonut kuinka tuolloin oli aivan kauhuissaan ajatuksesta eikä osannut kuvitella itseään isänä. Mutta tuossa hän vielä puksuttaa, ei ole itsaria tehnyt. Ja on aivan mahtava isä eikä osaisi kuvitellakaan elämäänsä ilman lastaan. Kyllä mä uskon, että ihminen on lopulta aika sopeutuva olento. Koska lopulta jos hengissä tahtoo selvitä, niin muutoksiin on sopeuduttava. Oli se sitten lapsen saaminen, työpaikan menettäminen, läheisen menetys tai mikä tahansa. Suuriin muutoksiin ihminen tottuu vaikka niitä ei ennalta aina ymmärtäisikään. Se tulevaisuus tehdään väkisten, oli ne annetut palikat mitkä tahansa. Toki on ihmisiä, jotka ei muutoksista selviydy, mutta monia myös sellaisia, jotka ennalta vain luulevat etteivät muka selviäisi.
Mutta älä sä sielä mutristele, hanki työ, koti, matkustele ja kato sitten. Jos tuli mokattua, niin sucks to be you. Jos taas teit oikein, niin tosi hieno juttu.
"kumppani haluis jossain vaiheessa naimisiin ja lapsia. Itse en vielä tiedä, haluanko edes lapsia ikinä."
Aika yleinen kuvio, veikkaan. Jos olet niin kuin minä, sitä halua ei tulekaan. Mutta koska tyttöystäväni/vaimoni oli jo varhain kertonut elämäntavoitteekseen lapsiperheen, olisi ollut alhaista kuoria suhteesta kerma päältä ja kieltäytyä lapsenteosta. Jos et siis voi mielessäsi luvata, että rupeatte lopulta lapsentekohommiin, kerro se heti puolisollesi, jotta hän voi hyvällä omallatunnolla etsiä toisen isäkandidaatin tuhlaamatta parhaita saalistusvuosiaan.
Lasten tulo tosiaan mullistaa elämän; vanha elämä ei koskaan tule takaisin, ja uusi elämä on varsinaista myllerrystä varsinkin, kun he ovat pieniä. Hauskanpito ja omat tavoitteet pitää panna naftaliiniin pariksi vuosikymmeneksi. Rankka kokemus mutta ilman sitä elämästä jää suuri osa ymmärtämättä.
Usein miehet tuntuvat suhtautuvan avioliittoon siten, että "jouduin naimisiin". Hieman samaa asennetta voi lukea tästä viestiketjusta. Miksi on niin, että miehille avioliitto ja lasten hankkiminen on välttämätön paha, mutta naisille jotain mitä on tavoiteltava pikkutytöstä lähtien? Outoa, että eri sukupuolien lähestymistapa on noinkin erilainen.
Itse olen ajatellut, että olisi hyvä jos itsekin haluaisin niitä lapsia enkä vain toimisi siittäjänä avopuolisoni mieliksi. Kai siinäkin on hyvän isyyden ainekset ja vanhemmaksi kasvetaan lasten myötä, mutta on se silti aika raadollinen suhtautumistapa.
"Outoa, että eri sukupuolien lähestymistapa on noinkin erilainen."
Itse asiassa biologian kannalta asia on suorastaan itsestään selvä. Elämän tarkoitus ei ole tehdä ketään onnelliseksi vaan lisääntyä ja täyttää maa.
"on se silti aika raadollinen suhtautumistapa"
Suo siellä, vetelä täällä:
1. Mies julistautuu lapsettomaksi, vaimo on onneton -> mies on onneton.
2. Mies julistautuu lapsettomaksi, vaimo jättää -> mies on onneton.
3. Mies suostuu lapsiin, perhe-elämä alkaa -> mies on onneton.
Ja koska mies on joka tapauksessa onneton, vaimokaan ei voi olla onnellinen, paitsi jos hän kuvittelee miehenkin olevan tyytyväinen. Siksi voidaankin tehdä yleistys: onnellinen ihminen on itsekeskeinen tai herkkäuskoinen.
Näinhän se on. Naiset pääsee naimisiin, miehet joutuu. Vaikka eihän se aina niin ole oikeasti. Moni mies haluaa ihan aidosti naimisiin.
Juontaisiko johonkin niihin aikoihin, kun nainen oli hieman halveksittavakin vanhapiika, jos ei pääse naimisiin? Avioon pääseminen oli hieno juttu ja Rouva jonkin sortin arvonimi suorastaan. Ja tietysti siksikin oli tärkeä päästä naimisiin, että mies elätti naisen. Nykyäänkin jotkut naiset pitää itseään parempina, kun on aviossa. Kokevat, että ne jotka ei ole, eivät ole siksi, että kukaan mies ei ole heitä huolinut vaimoksi. Mies ei halua sitoutua naiseen tms. Naisessa on jotain vikaa. Kummastuttaa, jos joku nainen ei (muka) halua naimisiin. Miehelle taas sinkkuus on jopa ihailtavaa. Oli minkä ikäinen hyvänsä. Toisaalta, joskus naimattomia miehiäkin voidaan sääliä. Riippuu millainen naiselämä on. Jos on flaksia naisten kanssa, se on ihan jees. Tai on avoliitossa, sekin on ok. Miehelle avio on "pallo jalkaan", nainen taas saa miehen pyydystettyä. Naiset sinisilmäisesti uskovat, että kun mies on naimisissa (kihlasormuskin voi riittää tekemään naisen tyytyväiseksi tai jopa onnelliseksi) hän ei siitä karkaa. On uskollinen ja sitounut. Vaikka näin ei valitettavasti aina ole.
Miehet pelkää naisen muuttuvan, kun on "päässyt" avioon. Että kun mies on "nalkissa", nainen ei enää näe vaivaa. Sitä ennenhän nainen miellyttää miestä vain päästäkseen naimisiin? Naisesta tulee välittömästi ruma, lihava, piereskelevä, hompsuinen pirttihirmu nalkuttaja. Kaikki naimisissa olevathan ovat sitä, toisin kuin iki-ihanat itsestään huolehtivat sinkkunaiset (tai ehkä jopa avopuolisot)! Toisaalta nainen voi pelätä miehen muuttuvan haisevaksi kaljaa kittaavaksi sohvaperunaksi. Jos ei ole sitä jo ennen aviota.
Naiset voi haaveilla häistä jo pikkutyttönä. Kuinka moni poika haaveilee? Tytöt myös hoivaa nukkejaan ja leikkii kotia. Naiselle iskee vauvakuume. Miehellekin voi iskeä, mutta harvemmin? Jotkut miehet voi kyllä haluta kovastikin lasta. Miehelle se voi olla miehuuden osoitus. En ole mikään tuhkamuna! Ja suku jatkuu.
Mitä menestyvämpi mies, sitä vähemmän on halua naimisiin. Mitä huonommin naisten kanssa menestyvä mies, sitä enemmän halutaan naimisiin. Nyt, kun olen itse saanut itsevarmuutta, mietin, että ellei arvomaailmani olisi niin avioliittomyönteinen ja romanttinen, varmasti itsekään en nyt haluaisi naimisiin tai saattaisin jopa erota onnellisesta avioliitostani. Ja miksi? Siksi että tämä maailma on iskostanut minuunkin maskuliinisen kuvan miehestä, joka toteuttaa itseään ja naiset ovat palkintoja, sivuosassa, yksi luksus-asia muiden joukossa. Tämä kuva on emotionaalinen, markkinoitu tuote. En minä järjelläni niin ajattele, mutta jotkut nielevät syötin, koukun ja kohon.
Toisaalta suurempi asia on, että miehille avioliittoa mustamaalataan häikäilemättä. Miehet näkevät isänsä eroavan, kuulevat saunakavereiden avioliitto-ongelmat, kokevat nalkutukset. Se nalkutus oikeasti saa miehen haluamaan jonnekin "ulos". Järkevälle se "ulos" tarkoittaa lenkille, toisille pitkään jatkuessa se tarkoittaa ulos liitosta.
Ero on siinä, että nainen ei tiedä, mitä avioliitto vaatii!! On vain ruusuisia kuvitelmia. Mies on laskelmallisempi sukupuoli ja sen sijaan tietää jo joutuessaan, että hänen on annettava aivan kaikkensa jos menee naimisiin. Siksi naimisiinmennyt mies alistuu tähän eikä halua niin usein eroa kuin nainen. Nainen pettyy kovemmin ja siksi se on usein nainen, joka hakee eroa. Tämä on yleistys, koska yleensä se menee noin. Joka on eri mieltä, lukekoot tilastoja.
Itse olen mies ja aina halunnut naimisiin. Luulen tietäväni mistä puhun. En ole missään nimessä tyytymätön avioliittoon. Olen poikkeus.
Ollaan oltu naimisissa 3 vuotta ja sitä ennen useita vuosia avoliitossa. Ihan samanlaista elämä aviossa on kuin ennenkin. Ei ole mitään haittaa ollut. Elämä voi jatkua ihan samanlaisena kuin ennenkin. Ei tarvitse ostaa harmaata farmari Sierraa, mennä tehtaaseen töihin tai lähiöpubiin kaljaa juomaan... ja mitä kaikkea se Anne Mattila "Perutaan häät" biisissä laulaakaan. Omaisuuttakaan ei mahd. eron tullessa tarvitse jakaa, jos ei halua. Sitä varten on avioehto. Toki täytyy nähdä "ylimääräistä vaivaa", avoliitossa ei toistaiseksi ole moista huolta. Toisaalta taas, jos haluaa esim. jättää omaisuuttaan toiselle perinnöksi. Avioituminen voi olla pienempi vaiva, kun testamentin teko. Ja verokin on pienempi.
En osaa selittää sen tarkemmin miksi halusin naimisiin ja mikä minua normaalia ihmistä vaivaa! Se vain tuntui siltä, että kun meillä on hyvä yhdessä, halusimme "virallisen sinetin" suhteellemme. Itse en ymmärrä esim. niitä, jotka ei mene naimisiin, mutta haluaa sormuksen sormeen ja "kihloihin". Sillä ei itselleni ole minkäänlaista merkitystä. Mutta jos se jollekin jotain antaa, niin mikäpä siinä.
Me olemme jo yli 30 v ja meillä on ensimmäinen lapsi vasta tuloillaan. Pitkään ne tiennyt haluanko lasta vai en. Ei ollut voimakasta tunnetta kumpaakaan suuntaan. Nyt on ihan erilainen fiilis. Toki vieläkin jännittää... Onhan tämä hyppy tuntemattomaan. En voi varmaksi tietää miten lapsen kanssa sitten sujuu. Mutta nyt lapsi tuntuu jo rakkaalta. Ja odotan, että aika menisi nopeasti ja lapsi syntyisi. Se, että menee naimisiin, ei tarkoita että olisi pakko hankkia lapsia heti tai koskaan. Joillekin se kyllä tuntuu kuuluvan asiaan.
Ihmiset ovat erilaisia. Toisia voi ihmetyttää sinun ihmettelysi ja ovat täysin tyytyväisiä avio ja perhe-elämäänsä. Toiset taas kauhistuvat pelkkää ajatusta naimisiin menosta kuten sinä, eikä voi ymmärtää naimisissa olevia. Itse kuulun niihin, jotka ei ymmärrä mitä siinä niin kauheaa on. Mutta pääasia, että itse on tyytyväinen. Miksi pitäisi mennä naimisiin, jos ei halua? En minäkään varmaan olisi mennyt, jos en olisi itse halunnut... Mene naimisiin sitten kun siltä tuntuu. Tai ole menemättä. Mitäpä siitä stressiä ottaa.Tietysti voi tulla ongelma, jos kumppanisi on kovin erilainen...
Jotenkin musta tuntuu, että ne joille avioliitto todella on samantekevä tai vain turha muodollisuus, ei kauhistele ja pelkää sitä niin kuin sinä. Vai pelkäätkö muitakin turhalta tuntuvia asioita noin paljon?
Oikein huutomerkki ja kysymysmerkki? Miksi asia vaivaa sua niin kovasti? Nykyään ei ole pakko mennä naimisiin. Yhteiskunta ja kanssaihmiset ei siihen painosta niin kuin ennen.
Miksi niin kovasti kummastelet muiden ratkaisuja? Mulle on ainakin ihan sama meneekö joku naimisiin vai ei. En ala kyselemään "Miksi et mene naimisiin?!", "Mikä sinua vaivaa?!". Vaikka itse meninkin. Tai en kysele, miksi jollain ei ole tai ei halua lapsia. Vaikka tiedän kyllä lapsi-asian kyselijöitä olevan. Ja avioitumistakin varmaan on useilta tiedusteltu. "Koska te menette naimisiin?".
Minua ei harmita eikä vituta yhtään vaikka en ymmärtäisi sinua tai jotain kaveriani. Ei se minun elämääni kovasti vaikuta, onko joku naimisissa. Sen enempää kuin se, että on avoliitossa. Lapset ehkä voi vaikuttaa.
No niin paljon kuin sä inhoot niitä lapsia, minä taas rakastan niitä!
Tein esikoiseni 20v ja nuorimmaiseni 30v ja välissä on vielä 2 muksua! :D
Opiskellut olen aina kun olen pystynyt ja elämäni on ollut tosi rikasta!
Hienoista autoista ja ulkomaan matkoista en ole koskaan haaveillut, enempi koti-illoista lasten ja eläinten kanssa. Naimisissa olen ollut, mutta eronnut, eikä sekään kokemusta kummallisempaa ollut.
Luulenpa, että ongelmasi on pelkkä itsekäs ajattelu, jos ei mitään anna, ei mitään saakkaan..
Veljeni ei ole koskaan halunnut omia lapsia,koska niistä on kuulemma liikaa vaivaa...silti hän on ollut mielellään paljon lapsenvahtina minulla ja viettää lomansakkin yleensä meidän kanssamme :D
Se vaan on niin, että jotkut haluaa ja tekee niitä lapsia ja toiset ajelee urheiluautoilla! Ei sen visaisempi juttu!
Lastenkin (pientenkin) kanssa voi matkustaa, jos haluaa. Toki matkustaminen on erilaista kuin ilman lapsia ja pitää mennä ns. lasten ehdoilla. Itse matkustelin 10 vuotta, joten nyt voi pitää vaikka vähän taukoa. Mutta en aio jättää matkustelua kokonaan. Jotkut taas tekee lapset nuorena, että voivat sitten lasten ollessa isoja matkustella.
Olen ehtinyt myös bailata ihan tarpeeksi aikanani. Nyt viihdyn mainiosti kotona. Työ ei ole mulle koskaan ollut mikään hirmu tärkeä. Niin, että pitäisi edetä uralla tms. Olen tyytyväinen siihen, että on vakityöpaikka, ok liksa ja jotenkin pidän työstäni. Muut asiat tekevät minut onnelliseksi. Vaikka kyllä "uraohjuksillakin" on lapsia. Jotkut onnistuu yhteensovittaa lapset ja työuran. Toki joku ei edes halua niin tehdä. Useilla mieli muuttuu vanhempana lasten ja naimisiin menon suhteen. Mutta toisilla taas ei.
Ap:lle: Toivon mukaan siellä yliopistossa opit ymmärtämään ihmisten erilaisuutta ja kunnioitat muiden valintoja vaikka et niitä aina ymmärtäisikään. Että et halveksi muiden tapaa elää ja naura muille.
Jotkut arvostavat perinnettä. Toisille syyt ovat ensisijaisesti uskonnollisia. Uskotaan, että avioliitto on Jumalan siunaama ja siksi sen kautta elämään uskotaan tulevan jotakin hyvää. Itse olen tätä laitaa.
Ei myöskään sovi vähätellä ROMANTIIKKAA! Ihmiset haluavat vaihtaa kultaisia ja timanttisia sormuksia julkisesti rakkaidensa nähden ja tehdä lupauksen avioliitosta.
Romantiikka on leimattu hömpäksi, mutta sitä se ei ole. Se antaa ihmisille mielekkyyttä elämään. Pelkkä järki ei pidä psyykettä terveenä. Tarvitaan myös värikkäitä emootioita ja emotionaalisia instituutioita, kulmakiviä.
HUOM: tämä kaikki tehdään vapaasta tahdosta. Sanon sen, koska avoliittolaisilla on vaaleanpunaiset lasit joiden läpi he näkevät avioliiton pakkoliittona ja kuvittelevat olevansa romanttisempia koska hehän ovat "vapaaehtoisesti" toistensa kanssa ja luulevat avioliiton muuttavan sen asian.
Jotkut haluavat juridista selkeyttä ja turvaa lapsille ja itselleen. Tämä on tylsin mutta käytännöllisin syy. Tämäkin tosin tulee väistymään avoliittojen juridisen aseman parantuessa.
Syy miksi nykysukupolvi ei näe avioliiton tarkoitusta on ihan selvä. Ennen avioliitto oli perinne. Siihen kohdistui sosiaalisia odotuksia. Oli itsestään selvää, että mennään naimisiin jos vaan päästään. Voit verrata sitä siihen, että nykyään oletetaan jokaisella olevan koulutus. Enää ei valmistuta "elämänkoulusta sekatyömieheksi" ja jos valmistutaan, pidetään jotenkin syrjäytyneenä.
Jos kerran haluat elää omaa elämääsi, etkä täytä niitä kriteereitä, jotka hänellä on oman elämänsä suhteen, miksi et kerro hänelle, että olet sellainen kaveri, jonka kanssa hänen asiansa ovat sivuseikka?
Maailmassa on niitäkin naisia, jotka eivät halua naimisiin, saati että haluaisivat lapsia. Ja on myös miehiä, jotka haluavat nimenomaan vihille ja perheen. Päästä menemään se, jonka elämä kulkee kanssasi epävarmoja mietteitäsi seuraillessa hukkaan.
Itse olen jo 50 nainen ja seurustellut pian pari vuotta itseäni hiukan vanhemman miehen kanssa. Kummallakin meillä on jo yksi avioliitto takana ja aikuisia lapsia. Itse en ole koskaan ollut kovin sitoutumishaluinen nuorenakaan, koska olen kokenut miehen läsnäolon rasitteena ja ahdistavana. Vaikka tässä nykyisessä suhteessa ei enää biologinen kello tikittele, miesystäväni haluaa kuitenkin kosia, kun aika on sopiva. Ei tuo sitoutumishalu ole siis mikään naisjuttu.
Olen minäkin nuori ja naimisissa jo, vaikkei muksuja vielä ole. Periaatteessa avioliitto on aivan turhanpäiväinen rasite ilman lapsia. Jos tulee ero, niin avoliitossa jokainen nappaa omat kamat ja painuu tiehensä; avioliitossa on 6 kk harkinta-aika ja älytön paperisota. Aivan turhaa päänvaivaa, eikö vaan? Jos kumppani haluaa lähteä, niin hän lähtee oltiin sitten missä liitossa tahansa.
Avioliition tarkoitus on turvata lasten edut mahdollisen avioeron, perinnön, yms. tullessa ajankohtaiseksi. Avioliitto on paisti perinne, niin myös virallinen, kirjallinen lupaus olla uskollinen ja rakastaa toista. Avioliitto virallistaa suhteen valtiotasolla. Avioliitto asettaa niin uusia velvollisuuksia kuin uusia oikeuksia vaatia jotain.
Voisi alkaa paasaamaan itsekkyydestä ja perheiden olevan yhteiskunnan "tukipilari", mutta nämä käsitykset tuntuvat jo hävinneen yhteiskunnastamme. Lasten teko on sellainen asia, että siihen täytyy olla monella eri elämän osa-alueella kypsä. Täytyy olla kypsä ainakin henkisesti, fyysisesti ja talouskin nykymaailmassa on hyvä olla kunnossa. Lasten teko ja synnytys ei todellakaan ole ongelmallista - jokainen sen osaa, mutta lasten kasvatus vaatii aivan älyttömästi kaikkia mahdollisia fyysisiä ja henkisiä voimavaroja. Lasten teko on sen verran vakava asia, ettei siihen sovi suhtautua kevytmielisesti, vaan asian vaatimalla vakavuudella, joten älä edes yritä ymmärtää ikäisiäsi äitejä ja isiä, vaan elä elämä rauhassa ja "rauhoitu" avioliittoon jos tai kun siltä alkaa tuntumaan.
käynnissä. analyyttinen ja fiksu kaveri. 25v ajattelee usein näin..
mene avioon jollei se sua huvita, miksi tuolaisilla päätäs vaivaat.
Mitä sulle kuuluu, jos sun kaverit avioituu ja tekee lapsia ,se on niitten asia.
Ei sun tarviikka ymmärtää isiä ja äitejä sekin on niiden juttu, mutta onhan sullakin isä ja äiti, arvostatko heitä?
Skidejäkään ei sun tarvii tehdä jolles halua.
Onko tää sun tyttöystäväsi sulle vaan vakipano? Voisit hänelle sanoa ettei sulla ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia hänen kanssa.
No sinä teet sitte vaan rahaa ja ostat asuntoja, autoja ja matkustelet ja otat naisen vain siihen panoon.
Sulle tulee tosi yksinäinen vanhuus ja valtio perii omaisuutesi kun kuolet, no ei sun sitte ainakaan tarvii jakaa sitä kenenkään kanssa. Tai jos kuitenkin panet jonkun naisen paksuksi ja se nainen synnyttää sen lapsen, niin sillonhan sää lupasit tapaa ittes sen "ipanan" takia, ja ipana"valitettavasti perii sinut.
Ai, että jos ei halua kumppaninsa (eikä kenenkään kanssa) kanssa lapsia niin kumppani on vain vakipano? Kaikki ei halua lainkaan lapsia ja sillä ei ole mitään tekemistä kumppanin kanssa.
Tai jos ei halua naimisiin? Jotkut ovat avoliitossa ja lapsettomana yhdessä vuosikymmeniä ja suhde voi hyvin. Eikä eroa käytännössä avioliitossa elävistä.
Yksinäinen vanhuus voi hyvin tulla vaikka olisi lapsia. Monet lapset unohtaa vanhempansa hoitolaitokseen. Ja muistavat korkeintaan vanhempiensa omaisuuden. Jos ei ole lasta eikä avio/avopuolisoa niin omaisuuden voi jättää muullekin kuin valtiolle.
Ja huom. itse halua lapsia ja naimisissakin olen, mutta en silti ihan ymmärtänyt vastaustasi!
pano siis ei pako...