Avoliitto on lasten

Miksi avioliitto on tärkeä?
Miksi on tärkeä hankkia parhaimmillaan lopun elämää makseltava asuntolaina?
Miksi on tärkeää valmistua juosten kusten?

Ärsyttää väite, että naimisiin meno olisi jotenkin ehdoton asia kun ollaan yhdessä, kun kukaan ei kerro miksi se on niin tärkeää. Olishan se ehkä joku päivä kiva juttu, mutta miksi sitä pitäisi kiirehtää turhaan?
Asunnon ostoa en ymmärrä ollenkaan. Maksaa sitten aika tarkkaan vuokran suuruista lyhennystä enemmän kuin kymmenen vuotta vaan sillä varjolla, että se on sitten joku päivä "oma". Hautaanko sitä omaisuutta pitäis hamstrata?
Etenkin viimeinen ärsyttää, sellaiset ihmiset jotka ovat opiskelleet tätä samaa alaa 20-30 vuotta sitten kuin minä nyt, ovat opiskelleet sitä 7-8 vuotta. Minulta menee maksimissaan viisi. Kuinka paljon siitä pitäisi vielä nopeuttaa, että se olisi riittävää arvon kurpille?

Voihan ne lapset hankkia jo aikaisemmin avoliitossa ollessaan. Ei sillä tänä päivänä ole väliä syntyykö lapset avio- vai avoliittoon.

Tartte mennä koskaan sen takia ettei tartte avoerossa omaisuutta jakaa koska omaisuus on sen kenen nimissä se on ja vain yhteinen omaisuus jaetaan. ITSE melkein 50v mies ja avoliitossa 29 vuotta ja yksi lapsi eikä ole mitään tarvetta naimisiin mennä koska homma toimii näinkin ja asunnot on yhdessä ostettu ja maksettu aja niin edelleen. Nuoruus pitää viettää kunnolla ja sitten 30 kymppisenä vakiinnutaan. Yleensä ne ketkä menevät naimisiin 20-25 vuotiaina ovat eronneet 40 kymppisinä ja silloin ei niin vapaita ihmisiä ole paljon ja ei siinä iässä enää kapakoissa viitti partneriä hakea. Jokainen toimii tyylillään ja lapsien tekotapa on kivaa mutta se lapsen kasvattaminen ja vastuu ei aina kivalta tunnu.

Kyllä lapsia voi hankkia ennen avioliittoa. Tosi monet nykyään tekevät niin, joten jälkikasvu on hankittu hyvissä ajoin ennen nelikymppisiä, oli siviilisääty mikä tahansa (ihan vaan uutisena, jos et tiennyt). Miten niin opiskelua vetkutellaan? Moni opiskelee opiskelunsa suoraan koulusta, mutta monille tulee myös tarve opiskella myöhemmin lisää (väärä ala itselle, tai alalla ei ole töitä tarjolla, noin esimerkiksi, ja tiedoksi, jos et tiennyt).

Asunnon hankkimista vetkutellaan? Täh, nykyisenä työllisyys- tai oikeammin työttömyysaikana ei ole itsestäänselvää, että isoista lainoista selviää kunnialla. Fiksumpi katsoo kuin katuu. Omistusasunnon hankkiminen ei myöskään ole itseisarvo, joten ehkäpä joku pitää sinun valintojasi kerrassaan hupaisina.

Ympärillä olevilla kakskymppisillä kaikki hoidettuna ja kunnossa? Mitä ne kakskymmiset sitten tekevät seuraavat vuosikymmenensä? Elämä elettynä, vanhainkotia odotellessa?

Kannattaisiko hiukan avartaa katselukulmaa, tai hyväksyä, että jollakulla voi olla kivaa, vaikka ei sinun tavallasi kitkuttelisikaan asuntolainansa kanssa. ;-)

Miten nuo asiat ovat toisistaan riippuvaisia?

Nykyään ammatin hankkiminen ja opiskelu vie aikaa. Toisekseen nykytyöelämässä täytyy opiskella koko ajan, jos mielii pysyä mukana. No, itse hankin lapset nuorena ja sitten olenkin saanut aikuisikäisenä opiskella sydämeni kyllyydestä ja tehdä töitä mieluisassa ammatissa. Olen mieluummin laittanut palkan opintoihin ym. mukavaan kuin pankin ahnaaseen kitaan.

Eihän liitot vaikuta lasten saantiin mitenkään. Kyse on vain siitä, miten sen valitsee, ensin lapset, sitten opinnot ja työ tai molemmat samaan aikaan. Jotkut opiskelevat ja rakentavat työelämäänsä. Silloin voi ikää olla kertynyt, riippuen kuinka intohimoisesti on uraansa rakentanut. Kukin tavallaan.

Nyt vanhempana kun lapset ovat isoja, (olen eronnut) niin avoliitto on varsin hyvä tapa elää. Kumpikin saa pitää omansa, eikä lasten tarvitse riidellä mahdollisista perinnöistään.

Olen luovalla alalla työskentelevä 34-vuotias nainen, ja rakastan elämääni! (toivottavasti voit, hyvä aloittaja, sanoa samoin)

Rakastan miestäni syvästi, eikä kumppanuutemme ole pilipalileikkiä. Se on vahvaa, molemminpuolista kunnioittamista - lisäksi ihailemme toistemme saavutuksia työelämässä, ja olemme ylpeitä itsestämme ja toisistamme. Olen itse vastuussa onnellisuudestani, ja ihana mies on vain plussaa. Olemme hyvin sitoutuneita, mutta näemme silti itsemme ja toisemme erillisinä, arvokkaina yksilöinä. Rakastan miestä hänessä, hän ei ole "vain iskä, joka on hyvä lapsilleen."

Olen ehdottomasti nautintokeskeinen ja leikkisä ihminen, eikä minulla ole orpo olo, vaikka joillakin (en tosin tunne yhtään) kaksikymppisillä on "kaikki asiat hoidettuna ja kunnossa." Keskityn omaan elämääni, eikä minulta ole pois, jos muutkin ovat tyytyväisiä elämäänsä. Sehän on ihana asia, miksi se saisi oloni tuntumaan orvolta? Minä nautiskelen omastani, ja pidän huolen siitä, etten valinnoillani ja käyttäytymiselläni loukkaa muita tai vahingoita itseäni. Olen vastuullinen, se lienee ainoita aikuismaisia piirteitäni.

Omasta asunnosta en haaveile. Minulla ei ole hajuakaan, asunko Suomessa vaikkapa puolen vuoden kuluttua - elän päivä kerrallan kuin lapsi!
Mikäpä minua täällä velvottaisi pysymään, voin tehdä työtäni ja nauttia harrastuksistani missä vaan. Olen tietoisesti valinnut tällaisen ammatin ja elämäntavan. Lähtöni tai jäämiseni ei loukkaisi ketään, eikä aiheuttaisi kenellekään minkäänlaisia hankaluuksia. Olenkin viettänyt vuosia eri maissa asuen, ja saatan yhä tehdä niin.

En usko haluavani koskaan omia lapsia; ihanat kummilapset ja rakkaat sisarusten lapset riittänevät. Tiedän, että nelikymppisenä (mutta siihenhän on vielä aikaa!) tulee biologia vastaan. Muuten en koe, että jotenkin lasten takia vanhempien olisi oltava tietynikäisiä.
Miehillähän ei ole mikään kiire, ainakin omassa ystäväpiirissäni juuri neli-viisikymppiset isät ovat kaikkein omistautuneimpia lapsilleen ja heidän tarpeilleen.

Nimimerkkisi on "Elämässä eteenpäin"
Tuo tarkoittaa hyvin erilaisia asioita eri ihmisille. Joku voi kokea oman asunnon turvalliseksi (asiat hoidettuna ja kunnossa) ja joku taas kokee, että nyt ei mennä eteenpäin, vaan jumitutaan tv:n ääreen.
Maailma on kova paikka, yritetään ymmärtää ja kunnioitaa toisten valintoja. Jos opintojen "vetkuttelu" (kuten asian ilmaisit) sekä asunnon ja lasten HANKKIMINEN ei loukkaa ketään, miksi vaahdota? Surkuhupailu sentään suotakoon, onhan se hyvä, että jostain löytää iloa elämään!

tuoko lapset ja asuntolaina onnen? miksi pitäisi aina elää muiden odotusten mukaan? valmistua nopeasti, haalia ulkoiset puitteet, kun ikä niin sanoo, vaikka sisäinen minuus ei olisikaan vielä siihen valmis. vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä elää oman tahdin mukaan. itse en aio hätiköidä. en huoli ketä vaan kenen kanssa pystyin elämäni jakamaan, haluan löytää jonkun, jota ilman en pysty olemaan, vähempää en tyydy! en myöskään aio hankkia lapsia, koska "niitä kuuluu hankkia" ... lapsi on lahja, joka saadaan, mutta voisin olla ihan onnellinen ilmankin.

ja mitä "lapsellisuuteen" tulee, niin paljon mieluummin olen ikuisesti hieman lapsekas, nautin elämästäni ja ihmettelen jokaista päivää, kuin katkeroidun ja tylsistyn tyhjään elämääni.

Mutta onneksi lapsia ei ole pakko tehdä. Helpottavaa kun kohta ei enään tarvitse enkäisystäkään enään huolehtia, silloin on vielä paremmin asiat kunnossa.

Onko sinulla jokin valmis käsikirjoitus elämällesi minkä kaavan mukaan on pakko elää? Jotain kuin näytelmää jonka malli tulee vanhemmilta tai jostain saippuasarjoista.

Itselläni ei ole mikään pakko saada uutta autoo kun naapuri hankki, ei ole pakko tehdä viittä kakaraa kun kaveri halusi, ei ole pakko päästä naimisiin vaikka väkisin kun se nyt vaan on PAKKO jostain syystä. On kyllä ihmeellistä pakkopullaa joillakin elämä.

Materia ei merkitse minulle mitään.
Elän köyhyysrajoilla, lainaa asuntoon tai autoon en edes saisi. Uudet keittiökalusteet ei kiinnosta, pöytä, jonka päällä lusikoida riittää.
Nautin muista asioista. Asioista, joita ei rahalla saa. Olen huomannut, että osa näistä keräilijöistä (on oltava autot, talot, sisutus) väistelevät oikeita ongelmiaan ja ahdistustaan kääntämällä huomion verhoihin ja nuorimman lapsen päiväpeittoon. Täytetään elämä kaikellla, millä vaan, ettei tarvitsisi kohdata itseään. Mitä minulle oikeasti tänään kuuluu, voinko hyvin.

Luulet siis, että kaikkien ihmisten tavoitteena on lopulta "päästä" naimisiin, tehdä lapsia, ostaa asunto ja mitä kaikkea... ja sitten kakskymppiset tulee ja tekee kaiken aiemmin ja sepäs harmittaa... voi ei. Ei hitto että vaikutat yksinkertaiselta, aloittaja. Onko vieläkin sinunlaillasi ajattelevia olemassa?

Minä elän niin kuin elän, eivätkä kaltaistesi yksinkertaisten ihmisten käsitykset tiettyjen asioiden saavuttamisen tärkeydestä vaikuta siihen millään tavalla. Elän elämää päivä kerrallaan kuitenkin niin että pidän asioistani huolta ja välitän läheisistäni. En kertakaikkiaan suostu siihen, että minun pitäisi tehdä sitä tai tätä vain siksi että muutkin tekevät. Asiat tapahtuu sitten kun tapahtuu tai sitten ei. Elämä on ihan kivaa näinkin. Ei haittaa, kohtaisin tulevan AVOmieheni seuraavan kerran vasta nelikymppisenä. Ei haittaa, vaikka en koskaan ostaisi omaa asuntoa. En halua naimisiin, koska se ei vaikuta suhteen laatuun tai sen pysyvyyteen. Ja miksi kaikkien pitää saada lapsia? Miksi? Sinun mielestäsi sellainen ihminen haluaa olla ikuisesti lapsi, joka ei elä kuten valtaosa elää tai kuten sinä kuvittelet, että kaikki haluaisivat elää. Mielestäni aikuisuutta on nimenomaan se, että myöntää itselleen mitä asioita oikeasti haluaa ja missä järjestyksessä ja mitä ei halua ja mitä on tekemässä vain muitten painostuksesta. Lapsellisuutta on se, että tekee kaikki asiat vain siksi että täytyy, jotta tuntisi olevansa jotenkin turvassa ja hyvä ihminen.

Ei elämän pitäisi olla mitään veren maku suussa suorittamista joittenkin ulkopuolisten tahojen asettamien normien ja aikataulujen mukaan. Siltikin voi olla täysin kelpoinen yhteiskunnan jäsen ja veronmaksaja ja mitä kaikkea... No, et ehkä ymmärrä, mutta kunhan nyt tämänkin kirjoitin, kun välillä vituttaa niin kaltaisesi ihmiset, tai lähinnä se että pitää tuputtaa muille oikeanlaisen elämän mallia.

Olen elänyt 18 vuotisen avoliiton ja kasvattanut kolme lasta aikuiseksi siinä liitossani. En tarvinnut siihen asuntovelkaan enkä lastentekoon enkä perhe-elämään sormusta enkä papin aamenta. Asiat olivat ja ovat edelleen ihan kunnossa näin avovaimona. Tämä 18 vuotta yhteiseloa on ollut keskivertoavioliittoja kestävämpi, hassua sillä avioliitot päätyvät nykyään eroon jo ennen sitä kriittistä 7 vuotta. No, erosin minäkin lasteni isän kanssa ja nyt nelikymppisenä elän uudessa avoliitossa jo viidettä vuotta. En koe olevani lähtökuopissa vaan nyt olisin jopa valmis siihen avioliittoon. Nyt voin olla oikeasti aviovaimo ja elämänkumppani miehelleni ja solmimme avioliiton rakkaudesta emmekä mistään perheenperustamisasuntovelkavelvollisuudesta. Sen tärkeydestä en menisi sanomaan mitään sillä kaikki samat asiat voi hoitaa ilmankin avioliittoa.

On tietenkin helppoa ja turvallista valita kaikki tuo: nätti, valmiiksipureskeltu hiekkalaatikko, jonka turvallisessa kehikossa räpeltää helppoa rataa.

Jotkut uskaltaa elää OMANNÄKÖISTÄ elämää, ja valita muutakin kuin sen punakuorisen edamin.

Aika moni saa lapset avoliitossa? Ei avioliiton tarvitse välttämättä liittyä mitenkään lapsiin? Tietysti on niitä, jotka haluaa lapset vain avioliitossa.

Jokainen aikuinen ihminen on varmasti tietoinen mihinkä ikään saakka niitä lapsia voi "hankkia". He ottavat riskin tietoisesti. Ja kaikki ei edes halua lapsia. Tai saa lapsia vaikka olisi nuorenpikin. Mistä aina tiedät kuinka kauan joku on yrittänyt lasta ja miksi pariskunnat ovat lapsettomia? Ei lapsia pidä "hankkia" vain siksi, että on hedelmällisillään tms. Tai niin on tapana tehdä tietyn ikäisenä. Se on jokaisen oma henkilökohtainen asia, enkä tiedä miksi sinua se vaivaa? Ja tekeekö se ihmisestä aikuisemman/fiksumman, jos hänellä on lapsia? Miksi muka lapseton on "ikuinen lapsi"?

Mitä tarkoitat, että asunnon hankkimista vetkutellaan? Missä nämä ihmiset sitten asuvat? Iskällä ja äiskällä vai? Kaikki ei halua eikä tarvitsekaan hankkia omistusasuntoa. Jos sitä tarkoitat? Vuokrallakin voi ihan hyvin asua? (itse asun omistusasunnossa)

Sinusta ehkä on surkuhupaisaa, jos jollain elämä ei mene ihan samalla tavalla ja samalla aikataululla kuin sinulla. Mutta sinun tapasi elää ei ehkä ole ainoa oikea? Joka sopii sulle, ei ehkä sovi toiselle. Ehkä jonkun mielestä sinun elämäsi on surkuhupaisaa.