Eli onko joku huomannut ajan kanssa, vuosien varrella, että miehestä tai vaimosta onkin tullut tunteiden puolesta vain kaveri? Tässä suhteessa on ollut kaikkea, pettämistä aikoinaan minun puoleltani joka annettiin anteeksi, mutta kuitenkin se on vaikuttanut aikas paljon (ja ymmärränkin sen) mm. siihen, että en ole pystynyt olemaan oma itseni ja se on tavallaan huomaamattani syönyt minua...Ja nyt kun on ollut kesän aikana vähän hengähdystaukoa töistä ja opiskelusta sun muusta niin on ruvennut miettimään niitä ajatuksia joita on ollut jo aikasemminkin eli rakastanko tätä ihmistä oikeasti ja kun en siihen osannut vastata on sitten pitänyt miettiä enemmän enkä edelleenkään tiedä...Tiedän, että hänen kanssaan on hyvä olla, turvallista ja mukavaa ja jotenkin rakastankin, mutta tuntuu, että rakastanko vain kaverina...Meillä on yksi lapsi ja tätä asiaa kyllä käsittelemme yhdessä, minä olen käynyt juttelemassa ammattilaisen kanssa (tosin ei vielä ole auttanut) ja yhdessäkin olemme menossa...En haluaisi tavallaan luovuttaa kovin helposti vaan tehdä töitä...Mutta riittääkö se, pystynkö ajatuksen voimalla saamaan itseni rakastamaan ja olemaan varma tulevaisuudesta yhdessä, koska nyt en siihen pysty vastaamaan...
Minun puolelta kun ei ole mitään intohimoa eikä halujakaan, tai no seksi on ihan ookoo ja orgasminkin pystyn saamaan joskus, mutta toinen ei herätä sellaisia tunteita, että nyt tekee mieli seksiä ja otanpas tuon ihanan könsikkääni ja menox...Pienet asiat ovat ruvenneet ärsyttämään, juuri näissä läheisyys ja seksi-asioissa eikä välttämättä huvittaisi vaikka sitten kyllä yritän saada itseni koskemaan ja halaamaan jos ne tunteet sieltä vaikka heräisivät ja teen töitä sen kanssa ja yritän olla rennosti ja antaa mennä vaan...
Ero tottakai pelottaa, mutta en kyllä jaksaisi loppuelämääni olla kaverin kanssa naimisissa...Olemme olleet noin 10-vuotta yhdessä ja vuoden naimisissa...Moni voi sanoa, että jos on hyvä olla niin mikäs siinä, että ole tyytyväinen, mutta kun huomaa kaipaavansa jotain muuta, ehkä sitä vapautta, mutta jotenkin yritän iskostaa itselleni, että miten se olisi parempaa elämää ja löytäisitköhän sitä ihan tulista oikeaa rakkautta ikinä vai onko se tämmöistä...Enkä oletakaan, että ikinä mikään alkuhuuma kestää pitkään, mutta meillä minun puoleltani sitä ei ole ikinä ollutkaan...
Minun puolelta kun ei ole mitään intohimoa eikä halujakaan, tai no seksi on ihan ookoo ja orgasminkin pystyn saamaan joskus, mutta toinen ei herätä sellaisia tunteita, että nyt tekee mieli seksiä ja otanpas tuon ihanan könsikkääni ja menox...Pienet asiat ovat ruvenneet ärsyttämään, juuri näissä läheisyys ja seksi-asioissa eikä välttämättä huvittaisi vaikka sitten kyllä yritän saada itseni koskemaan ja halaamaan jos ne tunteet sieltä vaikka heräisivät ja teen töitä sen kanssa ja yritän olla rennosti ja antaa mennä vaan...
Ero tottakai pelottaa, mutta en kyllä jaksaisi loppuelämääni olla kaverin kanssa naimisissa...Olemme olleet noin 10-vuotta yhdessä ja vuoden naimisissa...Moni voi sanoa, että jos on hyvä olla niin mikäs siinä, että ole tyytyväinen, mutta kun huomaa kaipaavansa jotain muuta, ehkä sitä vapautta, mutta jotenkin yritän iskostaa itselleni, että miten se olisi parempaa elämää ja löytäisitköhän sitä ihan tulista oikeaa rakkautta ikinä vai onko se tämmöistä...Enkä oletakaan, että ikinä mikään alkuhuuma kestää pitkään, mutta meillä minun puoleltani sitä ei ole ikinä ollutkaan...
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olet mennyt tyypilliseen miinaan, eli tyypillinen arki astunut kehiin ja kaipaat alkuajan huumaa ja säpinää. Mutta mutta..jos vaihdat miestä, se sama arki tulee kuitenkin ja taas kaipaat alkuhuumaa ja säpinää. Puhukaa ongelmista.
Teillä ei osu luonteet yhteen sillälailla et ne sytyttäis toisiaan.
Itselläni oli saman kaltainen tilanne. oma historiani on 9vuotta yhdessä 2vuotta naimisissa 2lasta. Minulle tuli kanssa tuollainen tunne vähän häitten jälkeen. Oli pakko päästä Hengähtään. Kävimme perisuhdeterapiassa 3kertaa aika tiiviisti ja saimme asioista puhuttua, se kolmas osapuoli on kyllä hyvä olla paikalla. Nyt olemme olleet 3vuotta yhdessä ja hyvin menee seksi sujuu ja oma mies tuntuu omalta... Toi on kyllä paha jos ei yhtään himoitse toista ja jos seksi on pakkopullaa. Kuitenkin se seksi on se teidän yhtinen juttu mihin yhdessä osallistutte ja josta molempien pitäisi nauttia! kyllä toinen kuitenkin huomaa sen jos toinen ei ole täysillä mukana! Jos saa udella niin mikä sua siinä toisessa jus ärsyttää??
Uskon että kun pääsette puhumaan ammattilaisen kanssa niin asiat korjaantuu. Kaikki tämä vaatii aikaa... Tsemiä:)
Meillä ei auttanut terapia :( Kuukauden päästä kaikki taas samallatavalla...huoh.
Intohimot siinä loppuu, valitettavasti! :(
Kyllä jos oikeesti haluaa toisen kanssa ko. Elämänsä viettää niin ei sitä voi kuvitella et intohimo ja elämää suurempi rakkaus kestää alusta loppuun. Tottakai sitä tulee elämässä muutoksia mut paraneeko ne muka vaihtamalla, en usko! Sulla on selkeesti nyt joku kriisimenossa kun elämä ei olekkaan sitä mitä toivoit. Elämä on välillä vaikeampaa ja välillä helpompaa!!! Ärsyttävää kun täälä ihmiset valittaa vaikka asiat olis hyvin toisin kuin itsellä.... Olkaa tyytyväisiä kun teillä on joku jota rakastaa ja joka rakastaa!!! Jakakaa elämän ilot ja surut se on sitä ihanaa arkea...
Eihän se terapia auta vaan TE autatte itseänne ja liittoanne. Terapiassa vaan otetaan selvää ongelmista, ratkaisuista ja siitä, MITÄ TEIDÄN pitää tehdä asioille jatkossa.
Hei, elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin sinun onnesi. Tärkeintä kaikesta on lapsesi. Pane tunteesi hyllylle, kunnes lapsi muuttaa kotoa, äläkä hanki lisää lapsia, kun olet sen verran epävarma agentti.
Miksi June82:n pitäisi laittaa tunteet hyllylle? Miksei hän voisi löytää onnen tuosta, mitä yrittää. Hänhän on tunnistanut ongelmiakin läheisyysasioissa jne. Miksei sieltä voisi löytyä ratkaisumalleja.
Kiitos ihan kaikille vastanneille, niillekin joiden mielestä pitäisi unohtaa omat fiilikset ja olla vaan onnellinen jne...Ja välillä mietinkin sitä, mutta sitten pelottaa, että ei tää ahdistus häviä mihinkään...Toki tiedostan sen, että suhteissa, varsinkin pitkissä on niitä huonompia ja parempia aikoja, mutta nyt kun on pysähtynyt asioita miettimään niin tuntuu, että tätä tää on ollut jo pidemmän aikaa...Tätä totuttua, turvallista juu ja ihan hyvä olla, mutta missä se rakkaus...Se rakkaus, että tietää haluavansa olla juuri tässä ja ei ole mitään eikä ketään tärkeämpää (paitsi lapseni)...Ja tiedostan myös sen, että tämä intohimon puute ja haluttomuus voi osaltaan olla vain minun ongelmani, mutta valitettavasti se haluttomuus ei koske kaikkia miehiä vaikka mitään virhettä en enää tekisikään, mutta ärsyttää edes nämä ajatukset pettämisestä...Mies on vain välillä niin kömpelö jotenkin sängyssä enkä vain osaa neuvoa ja joku ärsyttää mikä ei ole kovin hyvä petipuuhissa...Ei varmasti huonoimmasta päästä, mutta joku välillä mättää...Ehkä se on oma pää...Ja vaikka sitä ei itse olekaan mikään prinsessa eikä todellakaan mikään täydellisyys, mutta nyt kun on saanut itsensä aika hyvään kuntoon (enpä olisi ikinä uskonut, että pystyn näin edes kirjoittamaan...) niin toivoisi tavallaan, että mieskin olisi paremmassa kunnossa...Mikä on ihan tyhmää...
Tässä kohtaa on myös se ongelma, kun mies välillä "painostaa" turhautuessaan, että etkö vaan voi päättää ja mennä sillä fiiliksellä, että nyt on vain huonompi vaihe ja se menee ohi jne ja jatketaan onnellisina, niin ahdistun vain enemmän ja läheisyys on vain vielä vaikeampaa eikä tunnu hyvältä...Yritän sanoa miehelle, että tämä vaatii aikaa, mutta toki ymmärrän, että hänen on sitä vaikea antaa...
Toki tiedän, että jonkinlainen vapaudenkaipuu ja menemisen tarve on nyt tullut todella voimakkaana, mutta en tiedä riittääkö se, että vain menisin ja näkisin kavereitani vai kaipaanko myös sitä ihastumista ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta...Vaikka tiedän sen, että aina ne huonommat vaiheet uudessakin suhteessa tulisi ja intohimo laantuisi ja näin, mutta kun en vaan yksinkertaisesti himoitse miestäni eikä aloitteen teko sun muut huvita niin mitä siinä tehdä...Joku vaan siinä toisen tyylissä ei nappaa, mutta miksi ihmeessä siitä nyt on tullut iso asia...Enkä edes olisi nyt etsimässä mitään pitkää suhdetta jos ero tulisi, päinvastoin haluaisin olla yksin ja jotenkin se onkin se asia ollut...
On kaikkein tärkeintä, että olet rehellinen puolisollesi ja kerrot aivan kaiken niin kuin asiat on. Pahinta mitä voit tehdä tässä tilanteessa on, että kerrot puolisollesi valheita. Liiton solmiminen on molemmin puolinen lupaus yhteisestä ja eritoten rehellisyydestä. Kaikki liitot saa kestämään ja rakkauden kestämään, kun on tarpeeksi halua yrittää.
kommentoin vielä tähänkin kun on niin samoista asioista kysymys kun meilläkin. Ota kaikki esiin mikä mättää: ulkonäkö, seksi, läheisyys, ihan kaikki. Minun mieheni ei ollut ymmärtänyt näitä asioita vaikka olin vihjannut ja suoraankin sanonut. Ihan rautalangasta piti vääntää ja esimerkein havainnoida. Jos ulkonäössä mättää, sille voi tehdä jotain. Jos olet itse treenannut, pistä miehesi myös treenaamaan. Näin meillä tehtiin...
Seksiasiat on käyty läpi ja tekniikka ei ole ainoa ongelma ollut. Vaan juuri se tunne ja intohimon tunne/sen puute ja toisessa ärsyttävät asiat mitkä ovat haitanneet seksiä. Ne on saatavissa kuntoon, kerro ja havainnollista ja jos ongelma johtuu tunnepuolesta niin älä pakota asioita vaan odotelkaa kunnes on tunnepuolen asiat parantuneet. Ei isoja asioita VOI muuttaa päivässä vaan siihen menee vuosia parhaimmillaan. Jos miehessä on moni asia kunnossa niin keskittykää ihmeessä siihen mitä voi parantaa ja katsokaa sitten uudestaan. Minun mieheni pystyy odottamaan ja minä myös, jos kuitenkin tähdätään pitkään yhteiseen loppuelämään. Aikalisäkin on periaatteessa kohdallaan jos tarvitsette omaa aikaa tai jos ei yhteiselo suju ongelmien ollessa "päällä". Periaatteessa kun ongelmat on tiedostettu ja niille tehdään jotain, niin pitäisi pystyä aloittamaan "puhtaalta" pöydältä ja unohtamaan menneet. Muuten ei suhde ikinä tule eheämmäksi eikä parane.
Meillä lähes samantyyppinen tilanne, yhdessä oltu 8 vuotta joista 6 naimisissa.Yksi yhteinen 3v lapsi.
Tunteeni miestäni kohtaan ovat hyvin lämpimät, mutta pikemminkin toverilliset kuin rakastuneet. Seksielämämme on alkanut kärsiä tästä tai lähinnä minä olen kadottanut haluni lähes kokonaan.
Olen päätellyt tämän johtuvan juuri tästä rakkauden ja intohimon puutteesta. En pysty tuntemaan intohimoa miestäni kohtaan siten kuin haluaisin. Voi olla, että sitä oli ihan suhteen alussa hieman, mutta vuosien saatossa sekin vähä on hiipunut. Vietämme paljon aikaa yhdessä ja mahdollisuus romantiikkaan ja erotiikkaan olisi ihan hyvä, mutta kun se ei kumpua suoraan sydämestä, vaan tuntuu väkisin tehdyltä ja vaivaantuneelta. Pystymme puhumaan asioista melko hyvin, mutta välillä asioiden tiedostaminen kestää niin kauan, että tilanne on ehtinyt jo jumiutua johonkin tiettyyn pisteeseen.
Olen ihan umpikujassa, tätäkö haluan loppuelämän? Entä jos eroamme ja en löydäkään sitä suurta tunnetta kenenkään kanssa? Heitänkö hukkaan turvallisen ja tutun arjen sekä hyvän aviomiehen ja isän lapsille? Voiko suhde kestää koko elämän ilman rakkauden huumaa ja intohimoa? En ollut koskaan kuvitellut että voisin elää ilman näitä tunteita, mutta en myöskään halua olla ilman yhtenäistä perhettä enkä toimivaa ja turvallista elämää, niin henkisesti kuin taloudellisestikin, ja sitä meillä nyt on.
me olemme puhuneet ja puhuneet ja miettineet syitä tunteiden puuttumiseen koska niitä ei ole ollut alussakaan, ainakaan minulla. Elin uskossa että tunteet heräävät ajan kanssa mutta vuosien saatossa näin ei ole käynyt. Uskon että tähän voi vaikuttaa jos syyt epäkohtiin löytyvät. Itse en eroaisi ihan helpolla, vasta sitten kun yhdessäolo on mahdotonta.
Kuulostaa kovin tutulta sinun "saman kokenut" juttu :) Oletteko te ajatelleet mennä johonkin juttelemaan?
Meillä tosin vielä painolastina tämä pettäminen ja minun helposti ihastuminen... Tai se pettäminen on jättänyt niin isot arvet, vaikka ajattelin, että asiat on jo käsitelty, mutta on hankala ajatella pystyykö sitä itse muuttamaan noin kahdeksan vuoden käyttäytymistä, että osaisi olla rento ja mennä kun siltä tuntuu ja pystyykö mies muuttumaan vaikka niin vakuutteleekin... En vain tiedä kestänkö tätä tunnetta, että jatkuvasti epäiltäisiin kun menisin johonkin tai vaikka toinen ei mitään sellaista näyttäisikään tai sanoisi niin minä itse olen aistivinani ne vibat toisesta tai jotain... Niin sen takia myös osaltaan sen yksin oleminen vaikuttaisi niin helpolta...
Välillä pelottaa myös se, että koenko lähtemisen sen takia niin helpoksi kun omassa suvussa eroja on ollut niin paljon... En kyllä haluaisi ajatella niin... Mutta pelottaa myös se, että "kuolenko pystyyn" jos tähän jään vai onko se intohimo (edes jonkinlainen) saatavissa takaisin ja ehkä eniten se rakkauden tunne... Tottakai myös lapseni takia yritän enemmän ja haluaisin saada tämän toimimaan, mutta minä en osaa jäädä suhteeseen vain lapsen takia... Enkä myöskään halua ajatella taloudellista puolta joka sekin menisi eron myötä varmasti alaspäin...
No on meilläkin ollut lähellä sitä pettämistä, minä olen myös helposti ihastuva. Johtuu varmaan siitä että ei sitä tunteiden "täyttymystä" saa kotoa. Kannattaa mennä terapiaan ja käsitellä siellä kaikki asiat, jos se ei kotona kahden kesken onnistu. Meillä on puhumalla saatu joten kuten selväksi missä mättää ja miksi ei ole rakkautta eikä intohimoa. Jonkun asian/asioiden täytyy silloin muuttua! Tuossa jamassa täytyy myös itse panostaa enemmän asioihin ja hyväksyä tietyt tilanteet jos haluaa jatkaa yhdessä. Ihmiset muuttuvat iän myötä ja parisuhdekin voi muuttua huonompaan tai vaikka parempaankin! Meillä on päätetty katsoa pari vuotta eteen päin ja tehdä niitä muutoksia sinä aikana. Jos ei sen jälkeenkään ole asiat muuttuneet parempaan, on syytä lähteä eri teille. Tämä asia on tässä vakavuusasteessa ollut nyt tapetilla noin reilun vuoden ja sinä aikana on asiat otettu "pöydälle". Itse en usko että elämä saattaisi kokonaisuudessaan parantua eronkaan jälkeen mutta ainakin on vapaa elämään omaa elämää jos se ei suhteessa onnistu. Voi olla myös että se rakkaus ja intohimo sieltä löytyisi muualta, mutta sitten taas joku muu asia olla pahasti vialla jne...