Kirjoitin tämän purkaakseni pahaa mieltäni jonnekin, en niinkään etsiäkseni neuvoja. Teksti on varmaankin hyvinkin sekavaa enkä saata osata kuvailla tilannetta täysin niinkuin tarkoitukseni on ollut, voin vain niin pahoin juuri tällä hetkellä.
Olen aina ollut tämmöinen, yksinäinen, pessimisti, masentunut (joskus käynyt hyvin epätoivoiset asiat mielessä), aina elänyt epävarmuudessa enkä ole osannut luottaa keneenkään... Olen aina väsynyt, elän kuin sumussa eikä mikään tunnu täysin aidolta.
Noh, tässä muutama vuosi sitten unelmani täyttyivät kun tapasin mahtavanihanan miehen joka tuntui ymmärtäväiseltä ja katsoi elämää ja maailmaa niin jännittävällä tavalla, juuri sellaisen miehen josta olin aina haaveillut. Hän oikein piiritti minua ja sai minut ihastumaan. Lopulta rakastuin enkä ole eläissäni ollut näin onnellinen!
Olen nykyään mustasukkainen, koska olen huomannut kuinka tuosta miehestä välitänkään pelottavan paljon. Kätken kuitenkin tuon myrkyttävän mustasukkaisuuden tunteen suurimmaksi osaksi aikaa. Välillä räjähtelen mutta olen kyllä koko elämäni ajan saanut opetella peittelemään ja tunkemaan epämielyttävät tuntemukset syvälle sisälleni jossa pienen pienetkin katkerat asiat muhivat vielä monien vuosienkin jälkeen ja salaa puran niitä aina välillä yksinäisinä hetkinäni huoneen nurkassa.
Olen alkanut pelätä. Yhteenmuutto on edessä ja se saa minut surulliseksi. Pelkään että se väljähdyttää suhteen, kuten moni on näillä palstoilla, muualla netissä, televisiossa ja milloin missä lie valittanutkin.
Suhde on minulle ensimmäinen, ja pelkään sekä toivon että jo ensimmäisellä kerralla satuin löytämään sen oikean, jonka kanssa voisin elää vaikka lopun elämääni ilman suurempia huolia, onnellisena ja luottavaisena, jos vain osaan.
Minulla on kuitenkin aina muhinut mielessä, ettei sillä ensimmäisellä kerralla voi käydä niin. Ei ensirakkaus voi kestää... kuten sukunikin minulle toitottaa. Nyt kuitenkin jotenkin pelkään, että tämä jää ainoaksi kokemuksekseni rakkaudesta ja ties mistä. Sinänsä olen aina toivonut että ensirakkaus olisi myös se minun ainoani, en kaipaisi mitään enempää kuin oikean rakastavan kumppanin, riittää kuin edes yksi ihminen ymmärtäisi ja haluaisi ymmärtää minua, välittäisi minusta aidosti. Olen myös aina ajatellut, että en ehkä kestäisi jos miehellä olisi minua ennen ollut monia suhteita... tätä enemmän kuitenkin En ikinä voi sietää ajatusta yhdenyönjutuista.. Olen ajatellut etten voisi kestää sellaista ihmistä joka tuosta vain voisi pompata sänkyyn tuntemattoman ihmisen kanssa seksin perässä... Likaista ja moraalitonta, tunteetonta peliä. En osaisi luottaa sellaiseen ihmiseen. Tällainen asia on nyt kuitenkin tullut esiin rakkaastani.
Täydellistä olisi jos molemmat olisivat yhtä kokemattomia seksin suhteen(minulle kun tämä suhde on ollut ensikosketus seksielämään), tai kyllä minä yhden,kaksi, ehkä kolme edellistä kumppania siedän.
En tiedä miesystäväni edellisistä oikein mitään.
Eräs kaunis päivä kuitenkin sain udeltua, että onkos hänellä ollut yhdenyön suhteita. Hän meni kysymyksestä niin vaivanloisen hiljaiseksi, että toistin kysymyksen ja sanoin että on tainnut olla, kun noin vetää hiljaiseksi... sieltä se sitten tuli. On niitä ollut.
Päiväni meni pilalle, halusin olla yksin ja miettiä asioita, mutta en alkanut räyhäämään. Olin vihainen itselleni siitä, että kysyin sen kysymyksen johon pelkäsinkin tietäväni vastauksen jota en halunnut kuulla hänen suustaan. Mies on minua sen verran vanhempi, niin olen pohtinutkin että hänen elämässään niitä yhdenyönsuhteita on voinut mahtua olemaan vaikka kuinka, varsinkin kun hän on niin seksuaalinen ja sen oloinen välillä, että tietää kyllä että saa kyllä naista jos haluaa, Komea on kyllä ja komeat kalleudet.
En ole ottanut asiaa enää puheeksi, mutta se nakertaa sisintäni kuin veitsi sydämmessä ja purskahdan yksin ollessani asioita pohtiessa itkuun niin etten meinaa saada henkeä. Olen niin henkisesti turta ettei minulta tule enää kyyneleitä.
Mies niin ihana huomaavainen herkkä ja kaikinpuolin rakastettava, mutta en osaa olla miettimättä elämättä jääviä hetkiä ja hänen menneisyyttään josta en tiedä paljoa. Vihaan sitä kun menneistä ei voida keskustella niin että voisin ehkä jopa hieman rauhoittuakin.
Tällaista tänään.
Olen aina ollut tämmöinen, yksinäinen, pessimisti, masentunut (joskus käynyt hyvin epätoivoiset asiat mielessä), aina elänyt epävarmuudessa enkä ole osannut luottaa keneenkään... Olen aina väsynyt, elän kuin sumussa eikä mikään tunnu täysin aidolta.
Noh, tässä muutama vuosi sitten unelmani täyttyivät kun tapasin mahtavanihanan miehen joka tuntui ymmärtäväiseltä ja katsoi elämää ja maailmaa niin jännittävällä tavalla, juuri sellaisen miehen josta olin aina haaveillut. Hän oikein piiritti minua ja sai minut ihastumaan. Lopulta rakastuin enkä ole eläissäni ollut näin onnellinen!
Olen nykyään mustasukkainen, koska olen huomannut kuinka tuosta miehestä välitänkään pelottavan paljon. Kätken kuitenkin tuon myrkyttävän mustasukkaisuuden tunteen suurimmaksi osaksi aikaa. Välillä räjähtelen mutta olen kyllä koko elämäni ajan saanut opetella peittelemään ja tunkemaan epämielyttävät tuntemukset syvälle sisälleni jossa pienen pienetkin katkerat asiat muhivat vielä monien vuosienkin jälkeen ja salaa puran niitä aina välillä yksinäisinä hetkinäni huoneen nurkassa.
Olen alkanut pelätä. Yhteenmuutto on edessä ja se saa minut surulliseksi. Pelkään että se väljähdyttää suhteen, kuten moni on näillä palstoilla, muualla netissä, televisiossa ja milloin missä lie valittanutkin.
Suhde on minulle ensimmäinen, ja pelkään sekä toivon että jo ensimmäisellä kerralla satuin löytämään sen oikean, jonka kanssa voisin elää vaikka lopun elämääni ilman suurempia huolia, onnellisena ja luottavaisena, jos vain osaan.
Minulla on kuitenkin aina muhinut mielessä, ettei sillä ensimmäisellä kerralla voi käydä niin. Ei ensirakkaus voi kestää... kuten sukunikin minulle toitottaa. Nyt kuitenkin jotenkin pelkään, että tämä jää ainoaksi kokemuksekseni rakkaudesta ja ties mistä. Sinänsä olen aina toivonut että ensirakkaus olisi myös se minun ainoani, en kaipaisi mitään enempää kuin oikean rakastavan kumppanin, riittää kuin edes yksi ihminen ymmärtäisi ja haluaisi ymmärtää minua, välittäisi minusta aidosti. Olen myös aina ajatellut, että en ehkä kestäisi jos miehellä olisi minua ennen ollut monia suhteita... tätä enemmän kuitenkin En ikinä voi sietää ajatusta yhdenyönjutuista.. Olen ajatellut etten voisi kestää sellaista ihmistä joka tuosta vain voisi pompata sänkyyn tuntemattoman ihmisen kanssa seksin perässä... Likaista ja moraalitonta, tunteetonta peliä. En osaisi luottaa sellaiseen ihmiseen. Tällainen asia on nyt kuitenkin tullut esiin rakkaastani.
Täydellistä olisi jos molemmat olisivat yhtä kokemattomia seksin suhteen(minulle kun tämä suhde on ollut ensikosketus seksielämään), tai kyllä minä yhden,kaksi, ehkä kolme edellistä kumppania siedän.
En tiedä miesystäväni edellisistä oikein mitään.
Eräs kaunis päivä kuitenkin sain udeltua, että onkos hänellä ollut yhdenyön suhteita. Hän meni kysymyksestä niin vaivanloisen hiljaiseksi, että toistin kysymyksen ja sanoin että on tainnut olla, kun noin vetää hiljaiseksi... sieltä se sitten tuli. On niitä ollut.
Päiväni meni pilalle, halusin olla yksin ja miettiä asioita, mutta en alkanut räyhäämään. Olin vihainen itselleni siitä, että kysyin sen kysymyksen johon pelkäsinkin tietäväni vastauksen jota en halunnut kuulla hänen suustaan. Mies on minua sen verran vanhempi, niin olen pohtinutkin että hänen elämässään niitä yhdenyönsuhteita on voinut mahtua olemaan vaikka kuinka, varsinkin kun hän on niin seksuaalinen ja sen oloinen välillä, että tietää kyllä että saa kyllä naista jos haluaa, Komea on kyllä ja komeat kalleudet.
En ole ottanut asiaa enää puheeksi, mutta se nakertaa sisintäni kuin veitsi sydämmessä ja purskahdan yksin ollessani asioita pohtiessa itkuun niin etten meinaa saada henkeä. Olen niin henkisesti turta ettei minulta tule enää kyyneleitä.
Mies niin ihana huomaavainen herkkä ja kaikinpuolin rakastettava, mutta en osaa olla miettimättä elämättä jääviä hetkiä ja hänen menneisyyttään josta en tiedä paljoa. Vihaan sitä kun menneistä ei voida keskustella niin että voisin ehkä jopa hieman rauhoittuakin.
Tällaista tänään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miehesi menneisyys ja hänen tekemänsä ja kokemansa asiat ovat tehneet hänet sellaiseski kun hän nyt on. Mitä väliä sillä on jos hänellä on ollut joitain nais juttuja ennen sinua. Nyt hän ainakin tietää millaista se on, ja on epäröimättä sinun kanssasi. Hän on tajunnut että sinä olet parempi kuin aikasempi sinkkuelämä. Ihan sama montako naista/suhdetta/yhdenillanjuttua miehelläsi on ollut aikaisemmin, hän on silti se sama ihminen johon rakastuit, ja joka rakaistui sinuun, ei niihin muihin.
Sinun pitäisi puhua hänen kanssaan näistä asioista, ja varsinkin miltä sinusta tuntuu. Sinun kannattaisi miettiä esimerkiksi terapiaa. Asioiden ja tunteiden hautaaminen ei koskaan ole hyväksi, joku päivä ne tulevat kaikki ulos yhtäaikaa, ja silloin sinun mielentilasi voi olla paljon tätä pahempi.
Parisuhteessa pitäisi olla mahdollisimman avoin ja puhua kaikesta. Puhumalla selviää kaikki, kun ei ole salaisuuksia ei tule ikäviä yllätyksiä vuosien mittaan. Totuuden kertominen on aina parempi kuin valehteleminen vaikka se totuus sitten sattuisikin. Kokemuksesta voin kertoa, että valhe sattuu vielä enemmän.
Terapia voisi tehdä sinulle hyvää...
Käy porisemassa ammattiauttajan kanssa, niin saat ajatuksesi raiteilleen.
Älä mieti sitä yhteenmuuttoa vielä, tosi on että arkipäivä tulee herkemmin, kun yhdessä ruvetaan vakituiseen olemaan 24 tuntia päivässä.
Tiedän onnellisen parin, joka on ollut yhdessä 10 vuotta ja elää edelleen omissa asunnoissaan.
Itseäni harmittaa, kun 5 vuotta sitten menin yhteen asumaan kumppanini kanssa, nyt tunnen olevani pelkkä siivooja ja ruoan laittaja...en seksikäs vamppi enää ollenkaan..:(
Yhdessä asuessa alussa tuntuu mukavalta jakaa kaikki, mutta sitten vaan alkaa vituttaan sen toisen tavat aivan äärettömästi! Eroista päätellen muillakin käy samoin...
Ei ole sinun vikasi, että et halua hyväksyä yhden yön juttuja. Se vain kertoo terveestä moraalista ja rakkauden kunnioittamisesta. Mustakin on aina tuntunut väärältä, joskus jopa etovalta, ajatus itsestäni ja yhden yön jutuista. En ikinä harrastaisi sellaista, seksi on kuitenkin iso asia ja kuuluu kahden toisiaan rakastavan ihmisen välille. Nämä mielipiteet näyttävät nykyään olevan jotenkin vanhanaikaisia ja epämuodikkaita ja jos niitä sanoo ääneen leimataan heti frigidiksi tai seksistä pitämättömäksi. Siinä ei oikeasti ole mitään väärää olla jossain asiassa vähän konservatiivisempi.
Yritän silti ajatella sen niin, että keskityn kuitenkin vaan itseeni ja siihen, että pyrin itse elämään parhaaksi katsomallani tavalla ja annan muiden olla omia itsejään. Vaikka se pitää sanoa, että ehkä en pystyisi olemaan kumppanin kanssa, joka ei näe mitään huonoa tai sisintä tyhjentävää vaikutusta yhden yön jutuissa. Ehkä se ei ole tärkeintä mitä on tehnyt, vaan nimenomaan samankaltainen suhtautuminen.
Epämiellyttäviä tunteita ei pidä peitellä! Etenkin, kun harva saa niitä oikeasti peitettyä. Jotain voi koskettaakin toisessa pessimistisyys ja epäluuloisuus, koska ymmärtää niitä ja osaa asettua sellaisen asemaan ja tahtoisi auttaa sen toisen oloa paremmaksi. Ei räjähtely ja pahan olon ilmaisu loukkaa, kun ymmärretään toisen oloa. Tärkeää on aina puhua. Se ei ole helppoa, ei todellakaan, etenkään jos on aina oppinut piilottamaan tunteita. Mutta kun saat kannustavaa suhtautumista tunteiden availuun, se helpottuu hiljalleen. Paras mäkin sanomaan, kun ihan yhtälailla peitän aina kaiken mustasukkaisuuden, mutta nykyään sentään osaan jo tuoda sen asioista vitsailemalla esiin. Kaikkia kauhukuviakin pohdin nykyään ääneen, niin toinen saa sentään sanoa, että on naurettavan vilkas mielikuvitus.
Parhaimmillaan yhteenmuutto vaan parantaa suhdetta. Ei se väljähdä, jos se on hyvällä pohjalla. Toista voi jopa kaivata päivisin, vaikka asuukin yhdessä. Väljähtämiset ovat pienillä tunteilla ja väärissä suhteissa elävien puhetta.
Epäluuloinenkin ihminen osaa elää onnellisena, jos vastapuolelta annetaan tarpeeksi rakkautta, tukea, läheisyyttä ja avoimuutta.
Menneistä todellakin pitää keskustella, jos ne vähääkään vaivaa. Oikeasti se keskustelu auttaa rauhoittumaan, ainakin mua on auttanut. Jos ei keskustella, et koskaan kuule kaikkia sen kaltaisia ajatuksia, että "nyt en tekisi enää niin, koska mulla on sut" jne. mitä toisella voi sisällään olla.