miksi kiusaaminen on täällä Nuoret-palstalla, koska sen negatiiviset vaikutukset vaikuttavat pitkälle aikuisikään, jopa loppuelämän. Silloin kun kiusaaminen tapahtuu, niin ne kärsimykset ovat vielä pientä siihen miten se vaikuttaa aikuisikään ja persoonaasi aikuisena. Varsinaiset vauriot on havaittavissa vasta aikuisena, sikäli kun kiusattu edes kasvaa aikuiseksi. Itse ainakin tunnen yhä olevani se kiusattu pikkupoika ala-asteelta.
En voisi kuviellakkaan ryhtyväni perheenisäksi viturallaan olevan psyyykkeni takia toisin kuin monet ikätoverini.
En ymmärrä
Kiusattu 27v
11
387
Vastaukset
- yhtä hyvin
joku voisi veistellä, palstan ollessa aikuisten puolella, että eikö se olisi tärkeämpi täällä nuorten puolella:) Voisi ajatella, että tämä paikka on looginen, sillä aikuisilla on varmasti enemmän resursseja löytää haluamansa palsta täältäkin ja lähinnä tämä tarkoitettu vertaistukea tms. hakeville. Itsekin seurailen kyllä tätä palstaa "yli-ikäisenä", olenhan jo päälle 20.
"...kärsimykset ovat vielä pientä siihen miten se vaikuttaa aikuisikään ja persoonaasi aikuisena. "
Minusta tuntuu entisenä koulukiusattuna pahalta tapa, jolla vähättelet toisten kärsimyksiä, varsinkin kun tiedät itse niiden luonteenlaadun ja raastavuuden. Toisaalta, jokaisen kärsimys on hyvin subjektiivista ja riippuu monista muistakin asioista (esim. kodin/koulun/terveydenhuollon antama tuki), miten selviytyy.
Ikävää, että sinulla kiusaaminen on aiheuttanut noin pahat seuraamukset, tiedän, et ole ainoa. Tällaisella palstalla tulisi toisaalta korostaa myös toisenlaista näkökantaa näin rohkaisuna nykyhetkessä koulukiusatuille. Kiusaaminen ei määrää tulevaisuuttanne, jos ette anna sen määrätä! Jokaista "jämähtänyttä", surullista tapausta kohden löytyy yhtä monta ja useampi selviytymistarina!
Ap. kirjoittajalle, vielä aikuisenakin ihminen voi eheytyä huomattavasti. Oletko kokeillut saada apua terapiasta? Millainen lähipiiri sinulla on, oletko osannut avautua ongelmistasi kenellekään ei-ammattilaiselle? Oletko pyrkinyt hyväksymään menneisyytesi? Se, mitä ei voi muuttaa, on aina hyväksyttävä, jotta voi jatkaa eteenpäin. Älä myöskään koe menneisyyden ongelmien selittävän kaikkea nykyisyydestäsi, sillä ihminen on aina muutakin! Voima löytyy susta itsestäsi, jos niin haluat. Sillä kuuluisalla sisulla ja perkeleellä itsekin on rämpinyt eteenpäin: nykyisin opiskelen hyvään ammattiin, jossa voin toteuttaa "elämänkutsumusta", auttaa toisia. Lisäksi minulla on hyviä ystäviä, ei se määrä vaan se laatu:) Samaten pysyvä, pitkäaikainen ja onnellinen parisuhde. Pidän aktiivisesti kunnostani huolta ja minulla on mielenkiintoisia harrastuksia. En kärsi riippuvuuksista. Kaikista paras tyydytyksen tunne tulee ehkä siitä, että nämä asiat ovat vaatineet vahvuutta, enemmän kuin ikätovereillani osin vaikean menneisyyteni vuoksi. Kiusaamisella voisi olla kokonaan oma palstansa; siis siten, että se ei olisi "määritelty" minkään asian alle - oikeassahan sinä olet, ei se ole vain nuorten ongelma - onhan sitä työpaikkakiusaamistakin, unohtamatta tietenkään koulukiusaamisen myöhempiä vaikutuksia.
Aikuiseksi kasvamisesta en tiedä - itse koen enemmänkin hukkanneeni vuosia elämästäni, ja nimenomaan juuri ne kiusaamisvuodet. Tuntuu siltä, kuin ne puuttuisivat, kuin en olisi ollut olemassa silloin.
Mitä suhteisiin tulee tai lapsiin oikeastaan, en usko ikinä kokevani olevan valmis saamaan lapsia, en tähän maailmaan. En halua heidän joutuvan kiusatuiksi tai kiusaavan ketään. Pelkään, että lapsistani tulisi samalla tavalla sulkeutuvia ja kaiken pahan sisälleen kätkeviä, kuin itse olen ollut, ja olen osittain vieläkin. En haluaisi heidän kärsivän kuten olen itse kärsinyt.
Ja edeltävälle vastanneelle (vaikka en alkuperäinen kirjoittelija olekaan), mitä tuohon psykiatriseen hoitoon tulee, niin en itse henkilökohtaisesti näe siinä mitään järkeä; siellä etsitään vikaa kiusatusta. Jotkut jopa vähättelevät kiusaamista ja sen seurauksia. "Ei se niin vakavaa voinut olla, sä olet vaan niin herkkä."
Sielläkään ei siis sen vakavuutta ymmärretä - tai eivät ainakaan kaikki, näin omien kokemuksien perusteella. Ja jotenkin koen, että kiusattua ymmärtää parhaiten toinen kiusattu. Itselleni ainakin vertaistuki on ollut tärkeää ja ollut sitä parhainta "terapiaa".- Hitaasti ja varmasti
Voisi ajatella pikemmin, että vuodet kiusaajana on hukkaan heitettyjä ja vaikuttaa myöhempään elämään, kun kasvaminen on siinä vaiheessa vuosiksi kokonaan pysähtynyt. Jos ei pysty myöntämään menneisyyden mokia, jääkin jotenkin kitukasvuiseksi. Kiusaajat ovat myös melkoisen epäitsenäisiä, toisin kuin monet kiusatut, ja sekin on iso asia. Ajan myötä kokemuksiaan voi varmasti käyttää muiden hyödyksi, kun silmät avautuu ulkopuolisuudelle yleisemminkin. Kiusatun pitää myöntää, että itselle on tehty väärin ja että valinta ja vastuu on kokonaan tekijöiden, ei siis niin, että "miksi en kelpaa, olen varmaan luuseri". Heitä ei ole viitsitty kasvattaa ihmismäisiksi. Vanhemmissa lienee itsessäänkin jotain pahasti pielessä, jos ihailevat kovisnuoren tyyppisiä "pärjääviä" ihmisiä.
Hitaasti ja varmasti kirjoitti:
Voisi ajatella pikemmin, että vuodet kiusaajana on hukkaan heitettyjä ja vaikuttaa myöhempään elämään, kun kasvaminen on siinä vaiheessa vuosiksi kokonaan pysähtynyt. Jos ei pysty myöntämään menneisyyden mokia, jääkin jotenkin kitukasvuiseksi. Kiusaajat ovat myös melkoisen epäitsenäisiä, toisin kuin monet kiusatut, ja sekin on iso asia. Ajan myötä kokemuksiaan voi varmasti käyttää muiden hyödyksi, kun silmät avautuu ulkopuolisuudelle yleisemminkin. Kiusatun pitää myöntää, että itselle on tehty väärin ja että valinta ja vastuu on kokonaan tekijöiden, ei siis niin, että "miksi en kelpaa, olen varmaan luuseri". Heitä ei ole viitsitty kasvattaa ihmismäisiksi. Vanhemmissa lienee itsessäänkin jotain pahasti pielessä, jos ihailevat kovisnuoren tyyppisiä "pärjääviä" ihmisiä.
Vieläkin vaikka oon jo päälle 20 ylä-aste aikainen kiusaaminen vaikuttaa mielessä. "Itse koen enemmänkin hukkanneeni vuosia elämästäni"- musta tuntuu ihan samalta. Silloin kun oli kiusattu eli kuin jotain puoli elämää. Oli pelkkä varjo. Kaikki oli yhdestä valinnasta kiinni: ala-asteen jälkeen en päässyt kenenkään kavereitteni kanssa samalle luokalle. Olis vaan pitänyt ilmoittaa silloin ennen ylä-asteelle menoa rehtorille, että haluan jonkun kaverini kanssa samalle luokalle. Kaduttaa jälkeenpäin tuo valinta olla ilmoittamatta. Onko kenelläkään vinkkiä miten päästä tästä tuskallisesta tilasta pois, kun aina välillä ne ikävät muistot pääsee mieleen ja tulee tosi ahdistunut olo.
- kun noita
minäitse89 kirjoitti:
Vieläkin vaikka oon jo päälle 20 ylä-aste aikainen kiusaaminen vaikuttaa mielessä. "Itse koen enemmänkin hukkanneeni vuosia elämästäni"- musta tuntuu ihan samalta. Silloin kun oli kiusattu eli kuin jotain puoli elämää. Oli pelkkä varjo. Kaikki oli yhdestä valinnasta kiinni: ala-asteen jälkeen en päässyt kenenkään kavereitteni kanssa samalle luokalle. Olis vaan pitänyt ilmoittaa silloin ennen ylä-asteelle menoa rehtorille, että haluan jonkun kaverini kanssa samalle luokalle. Kaduttaa jälkeenpäin tuo valinta olla ilmoittamatta. Onko kenelläkään vinkkiä miten päästä tästä tuskallisesta tilasta pois, kun aina välillä ne ikävät muistot pääsee mieleen ja tulee tosi ahdistunut olo.
harvemmin enää tulee, ennen tuli hyvinkin usein. Monesti itselläni on (olen tuo kirjoittaja "yhtä hyvin") tuollainen tilanne aamuyön tunteina, jos sattuu heräämään. Yleensä en enää muista itse tapahtumia, tulee vain ahdistus ja tavallaan "salamakuva" menneestä. Mutta jos mahdollista, koita tehdä jotakin rentouttavaa, kuten kuuntele mukavaa musiikkia (ei synkkää, joka tehostaa tunnetilaa), katso elokuva, lue kirjaa, puhu jollekin läheiselle ihmiselle, jos sinulla on sellainen helposti saatavilla paikalla tai puhelinsoiton päässä. Ei tuosta aiheestakaan, jos et halua, vaan jostain muusta. Toisaalta, jos välit on tarpeeksi luottamukselliset, niin itse aiheen sanoiksi pukeminenkin, sikäli kuin mahdollista, auttaa kyllä purkamaan tilannetta. Jos pidät liikunnasta, sekin voi auttaa. Lisäksi kannattaa muistaa, että ahdistus on hyvin yleinen tunne jokaiselle meistä toisinaan. Jos se ei vaikuta elämää rajoittavasti ja esiinny usein/saa tekemään, ajattelemaan jotakin itsetuhoista, pitää vain kestää tilanne. Jos taas tuollaisia oireita tulee, niin varmaan ammattiauttaja saattais auttaa.
Opettele pitämään itsestäsi ja laadi hyvänä päivänä lista itsestäsi (hyvistä puolista) mieleen tai vaikka jääkaapin seinään. Tietoisesti positiivinen ajattelu auttaa kyllä ahdistukseenkin vähitellen, vaikka niitä hyviä asioita ei ahdistuksen vallassa uskokaan aina tosiksi/vähättelee. - tärkeintä
kun noita kirjoitti:
harvemmin enää tulee, ennen tuli hyvinkin usein. Monesti itselläni on (olen tuo kirjoittaja "yhtä hyvin") tuollainen tilanne aamuyön tunteina, jos sattuu heräämään. Yleensä en enää muista itse tapahtumia, tulee vain ahdistus ja tavallaan "salamakuva" menneestä. Mutta jos mahdollista, koita tehdä jotakin rentouttavaa, kuten kuuntele mukavaa musiikkia (ei synkkää, joka tehostaa tunnetilaa), katso elokuva, lue kirjaa, puhu jollekin läheiselle ihmiselle, jos sinulla on sellainen helposti saatavilla paikalla tai puhelinsoiton päässä. Ei tuosta aiheestakaan, jos et halua, vaan jostain muusta. Toisaalta, jos välit on tarpeeksi luottamukselliset, niin itse aiheen sanoiksi pukeminenkin, sikäli kuin mahdollista, auttaa kyllä purkamaan tilannetta. Jos pidät liikunnasta, sekin voi auttaa. Lisäksi kannattaa muistaa, että ahdistus on hyvin yleinen tunne jokaiselle meistä toisinaan. Jos se ei vaikuta elämää rajoittavasti ja esiinny usein/saa tekemään, ajattelemaan jotakin itsetuhoista, pitää vain kestää tilanne. Jos taas tuollaisia oireita tulee, niin varmaan ammattiauttaja saattais auttaa.
Opettele pitämään itsestäsi ja laadi hyvänä päivänä lista itsestäsi (hyvistä puolista) mieleen tai vaikka jääkaapin seinään. Tietoisesti positiivinen ajattelu auttaa kyllä ahdistukseenkin vähitellen, vaikka niitä hyviä asioita ei ahdistuksen vallassa uskokaan aina tosiksi/vähättelee.Hukattuja vuosia ei saa takaisin! Kukaan meistä! :) Joten pitää tyytyä siihen, mitä voi tehdä tänään ja tulevaisuudessa, suunta eteenpäin, vaikka välillä tulisikin takapakkia.
Tuolle Angarathille "Ja jotenkin koen, että kiusattua ymmärtää parhaiten toinen kiusattu."
Ikävää, että ehkä sinä tai joku ystäväsi on joutunut huonon terapeutin juttusille. Varmastikaan minkään terapian tarkoituksena ei ole etsiä vikaa kiusatusta tarkoituksella, jollain ihmiselle saattaa olla tällainen maailmankatsomus ja se heijastuu väistämättä hänen harjoittamaansa terapiaan. Itselläni on taas päinvastaisia kokemuksia toisista kiusatuista: he ovat mulle taas monesti vähätelleet, kuinka omat kokemukseni eivät ole mitään heidän kokemuksiinsa nähden:D Vähänkö koomista, kun tyypit alkaa tapella, kumpi on surkeampi ja kummalle tapahtunut enempi kaikkea kurjaa. Eli helposti toisen kiusatun, joka ei ole päässyt tilanteesta yli, kanssa kerrataan samoja ongelmia yksisilmäisesti, eikä nähdä ulospääsyä. Mutta se on aivan loistavaa, jos sinä olet löytänyt toisenlaista keskustelutukea kiusatuista:) tärkeintä kirjoitti:
Hukattuja vuosia ei saa takaisin! Kukaan meistä! :) Joten pitää tyytyä siihen, mitä voi tehdä tänään ja tulevaisuudessa, suunta eteenpäin, vaikka välillä tulisikin takapakkia.
Tuolle Angarathille "Ja jotenkin koen, että kiusattua ymmärtää parhaiten toinen kiusattu."
Ikävää, että ehkä sinä tai joku ystäväsi on joutunut huonon terapeutin juttusille. Varmastikaan minkään terapian tarkoituksena ei ole etsiä vikaa kiusatusta tarkoituksella, jollain ihmiselle saattaa olla tällainen maailmankatsomus ja se heijastuu väistämättä hänen harjoittamaansa terapiaan. Itselläni on taas päinvastaisia kokemuksia toisista kiusatuista: he ovat mulle taas monesti vähätelleet, kuinka omat kokemukseni eivät ole mitään heidän kokemuksiinsa nähden:D Vähänkö koomista, kun tyypit alkaa tapella, kumpi on surkeampi ja kummalle tapahtunut enempi kaikkea kurjaa. Eli helposti toisen kiusatun, joka ei ole päässyt tilanteesta yli, kanssa kerrataan samoja ongelmia yksisilmäisesti, eikä nähdä ulospääsyä. Mutta se on aivan loistavaa, jos sinä olet löytänyt toisenlaista keskustelutukea kiusatuista:)Itselläni on takana puolentoista vuoden osastohoitoa, josta ei minulle ollut apua oikeastaan juurikaan. Pelkäsin olla sairaalassa, olisin mieluummin ollut kotona. Mutta jouduin sinne, kun en suostunut avautumaan millekään terapeutille ja kuitenkin olin kohtalaisen itsetuhoisesti käyttäytynyt, unohtamatta sitä, että koulu ei ottanut sujuakseen - pelkäsinhän minä kuollakseni olla siellä.
Osastolla oli muitakin, jotka olivat koulukiusaamista kokeneet (heillä tosin oli liuta muitakin ongelmia, minulla ei tainnut olla muuta "ongelmaa" kuin kiusaaminen ja siitä aiheutunut ahdistus, joka rajoitti ja rajoittaa vieläkin elämääni) ja he ymmärsivät, kukaan ei vähätellyt tai väittänyt voivansa huonommin; kaikki kuuntelivat toisiaan ja jonkinlainen hiljainen yhteisymmärrys vallitsi. Lienin tosin ainut, johon koulukiusaaminen oli polttomerkkinsä painanut pahiten; tarkoitan siis, että se on minulle asia, jonka puolesta haluan taistella. Kannan sitä merkkiä kunnialla; onhan voima loppupelissä minulla ja päätösvalta omasta elämästäni. Kyllä minä sen olen ymmärtänyt, että eivät he - kiusaajani - minulta ole elämääni pois ottanut ja minä voin yhä tehdä tästä sellaista, kuin olen unelmoinut. Ei minun tarvitse kärvistellä muistojeni vallassa; voin elääkin, tätä päivää.
Itsestäni noiden hukkaan menneiden vuosien kohdalla tuntuu lähinnä siltä, että kuin en olisi ikinä elänytkään niitä; kuin siis olisin vasta herännyt jostain horroksesta ja jatkaisin elämääni siitä, mihin se on jäänyt. Kuin siis en olisi ollut koskaan nuori; aikuisuus on jo ovella ja pitäisi alkaa ottamaan itsestään vastuuta, mutta se ei sitten olekaan niin helppoa kuin olen kuvitellut.
Toisaalta olen kovin itsenäinen ihminen; en halua äitini, tai isänikään sen puoleen, törkkivän lusikkaansa minun soppaani ja ärsyynnyn siitä, että nuo tekevät asioita puolestani. Mutta sitten on kuitenkin asioita, joiden kanssa kaipaan aivan käsittämättömän paljon tukea.
Tällä hetkellä odottelen koulun alkamista, olen innoissani siitä, että pitkästä aikaa pääsen ihan oikeaan kouluun; en mihinkään erityiskouluun tai pienryhmään, vaan ihan oikeaan kouluun. Samalla tietysti pelkään, että saan taas sen kiusatun roolin, toisaalta sillä ei ole merkitystä; loppupelissähän minä sitä koulua itseni takia käyn ja siksi, että pääsen siirtymään työelämään. Toisaalta se merkitsee kuitenkin ihan liian paljon; minä en tahdo sitä, enkä tahdo kenenkään muunkaan saavan sitä. En olisi minäkään syytön, jos joutuisin vierestä katsomaan toisen ihmisen hätää. Enkä edes voisi.
Mutta ennen kuin pahasti valuu offtopiciksi, päätän viestini tähän.Angarath kirjoitti:
Itselläni on takana puolentoista vuoden osastohoitoa, josta ei minulle ollut apua oikeastaan juurikaan. Pelkäsin olla sairaalassa, olisin mieluummin ollut kotona. Mutta jouduin sinne, kun en suostunut avautumaan millekään terapeutille ja kuitenkin olin kohtalaisen itsetuhoisesti käyttäytynyt, unohtamatta sitä, että koulu ei ottanut sujuakseen - pelkäsinhän minä kuollakseni olla siellä.
Osastolla oli muitakin, jotka olivat koulukiusaamista kokeneet (heillä tosin oli liuta muitakin ongelmia, minulla ei tainnut olla muuta "ongelmaa" kuin kiusaaminen ja siitä aiheutunut ahdistus, joka rajoitti ja rajoittaa vieläkin elämääni) ja he ymmärsivät, kukaan ei vähätellyt tai väittänyt voivansa huonommin; kaikki kuuntelivat toisiaan ja jonkinlainen hiljainen yhteisymmärrys vallitsi. Lienin tosin ainut, johon koulukiusaaminen oli polttomerkkinsä painanut pahiten; tarkoitan siis, että se on minulle asia, jonka puolesta haluan taistella. Kannan sitä merkkiä kunnialla; onhan voima loppupelissä minulla ja päätösvalta omasta elämästäni. Kyllä minä sen olen ymmärtänyt, että eivät he - kiusaajani - minulta ole elämääni pois ottanut ja minä voin yhä tehdä tästä sellaista, kuin olen unelmoinut. Ei minun tarvitse kärvistellä muistojeni vallassa; voin elääkin, tätä päivää.
Itsestäni noiden hukkaan menneiden vuosien kohdalla tuntuu lähinnä siltä, että kuin en olisi ikinä elänytkään niitä; kuin siis olisin vasta herännyt jostain horroksesta ja jatkaisin elämääni siitä, mihin se on jäänyt. Kuin siis en olisi ollut koskaan nuori; aikuisuus on jo ovella ja pitäisi alkaa ottamaan itsestään vastuuta, mutta se ei sitten olekaan niin helppoa kuin olen kuvitellut.
Toisaalta olen kovin itsenäinen ihminen; en halua äitini, tai isänikään sen puoleen, törkkivän lusikkaansa minun soppaani ja ärsyynnyn siitä, että nuo tekevät asioita puolestani. Mutta sitten on kuitenkin asioita, joiden kanssa kaipaan aivan käsittämättömän paljon tukea.
Tällä hetkellä odottelen koulun alkamista, olen innoissani siitä, että pitkästä aikaa pääsen ihan oikeaan kouluun; en mihinkään erityiskouluun tai pienryhmään, vaan ihan oikeaan kouluun. Samalla tietysti pelkään, että saan taas sen kiusatun roolin, toisaalta sillä ei ole merkitystä; loppupelissähän minä sitä koulua itseni takia käyn ja siksi, että pääsen siirtymään työelämään. Toisaalta se merkitsee kuitenkin ihan liian paljon; minä en tahdo sitä, enkä tahdo kenenkään muunkaan saavan sitä. En olisi minäkään syytön, jos joutuisin vierestä katsomaan toisen ihmisen hätää. Enkä edes voisi.
Mutta ennen kuin pahasti valuu offtopiciksi, päätän viestini tähän.Tuntuu välillä että ittelle kerääntyy kaikki paska elämässä. Eka oli ylä-asteella koulukiusaamista ja sitten nää mielenterveys ongelmat.(johtuu varmaan osaks just tosta kiusaamisesta) Välillä masentaa niin että halauais kuolla pois. Kavereitakaan ei oo hirveesti ja aina kun nään niitä niin tulee mieleen noi kiusaamiset kun oltiin samassa koulussa. Vaikka oon jo 20 ja kiusaamisesta on jo aika pitkä aika niin siltikin ne painaa. Vituttaa kun pitää vältellä kaikkia. Tänään oli jo lähellä itsemurha. Kun pääsis vaan johonkin sellaseen paikkaan missä kaikki olis hyvin eikä menneisyys vainoais. Olispa joku taivas ja Jumala, joka auttais. Mutta kun ei niin ei. Jatkuvaa synkkyyttä tää elämä. Itsetunto ihan maassa. Sori jos kuulostan liian synkältä mutta ei oo helppo elää näin traumaattisten kokemusten jälkeen. Ylä-asteella ajattelin, että eihän tää kestä kun kolme vuotta että kohta pääsee pois, mutta ei se ylä-asteen loppu mitään auttanu. Neuvona vaan niille joita kiusataan että tehkää kaikki voitavanne kiusaamisen lopettamiseksi, koska jos annatte sen vaan jatkua niin siitä voi jäädä elinikäset arvet.
- Mitähänmyönteistä...
minäitse89 kirjoitti:
Tuntuu välillä että ittelle kerääntyy kaikki paska elämässä. Eka oli ylä-asteella koulukiusaamista ja sitten nää mielenterveys ongelmat.(johtuu varmaan osaks just tosta kiusaamisesta) Välillä masentaa niin että halauais kuolla pois. Kavereitakaan ei oo hirveesti ja aina kun nään niitä niin tulee mieleen noi kiusaamiset kun oltiin samassa koulussa. Vaikka oon jo 20 ja kiusaamisesta on jo aika pitkä aika niin siltikin ne painaa. Vituttaa kun pitää vältellä kaikkia. Tänään oli jo lähellä itsemurha. Kun pääsis vaan johonkin sellaseen paikkaan missä kaikki olis hyvin eikä menneisyys vainoais. Olispa joku taivas ja Jumala, joka auttais. Mutta kun ei niin ei. Jatkuvaa synkkyyttä tää elämä. Itsetunto ihan maassa. Sori jos kuulostan liian synkältä mutta ei oo helppo elää näin traumaattisten kokemusten jälkeen. Ylä-asteella ajattelin, että eihän tää kestä kun kolme vuotta että kohta pääsee pois, mutta ei se ylä-asteen loppu mitään auttanu. Neuvona vaan niille joita kiusataan että tehkää kaikki voitavanne kiusaamisen lopettamiseksi, koska jos annatte sen vaan jatkua niin siitä voi jäädä elinikäset arvet.
Eihän kiusaajia voi pakottaa kiusaamaan. He tekevät sitä joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tyyliin tilaisuus tekee varkaan. Vain itseään voi hallinnoida eli että ei suostu lattiamatoksi, vaikka toinen siihen pyrkisikin. Ei siis kannata säikähtää sitä, että minulle, juuri minulle käy näin, että mistä minussa se johtuu. Ei se niin mene, ne on noita kiusaajien vakioselityksiä. Mitä harvempi mukautuu eikä suojele kiusaajia, sitä parempi. Kannattaa siis olla osa ratkaisua, ei ongelmaa, vaikka suurin osa tässäkin maassa on valinnut sen huonomman tavan. Kyllä se vaan on halveksittavaa.
- ....................
minäitse89 kirjoitti:
Tuntuu välillä että ittelle kerääntyy kaikki paska elämässä. Eka oli ylä-asteella koulukiusaamista ja sitten nää mielenterveys ongelmat.(johtuu varmaan osaks just tosta kiusaamisesta) Välillä masentaa niin että halauais kuolla pois. Kavereitakaan ei oo hirveesti ja aina kun nään niitä niin tulee mieleen noi kiusaamiset kun oltiin samassa koulussa. Vaikka oon jo 20 ja kiusaamisesta on jo aika pitkä aika niin siltikin ne painaa. Vituttaa kun pitää vältellä kaikkia. Tänään oli jo lähellä itsemurha. Kun pääsis vaan johonkin sellaseen paikkaan missä kaikki olis hyvin eikä menneisyys vainoais. Olispa joku taivas ja Jumala, joka auttais. Mutta kun ei niin ei. Jatkuvaa synkkyyttä tää elämä. Itsetunto ihan maassa. Sori jos kuulostan liian synkältä mutta ei oo helppo elää näin traumaattisten kokemusten jälkeen. Ylä-asteella ajattelin, että eihän tää kestä kun kolme vuotta että kohta pääsee pois, mutta ei se ylä-asteen loppu mitään auttanu. Neuvona vaan niille joita kiusataan että tehkää kaikki voitavanne kiusaamisen lopettamiseksi, koska jos annatte sen vaan jatkua niin siitä voi jäädä elinikäset arvet.
Eiks teillä ollut yhtään ketään, joka olis ollut sataprosenttisesti teidän puolella ja kiusaajia vastaan? Tällasta tää sitten on. Yäk, että tästä populaatiosta sitten ryhdytään terpoiksikin, kun itsellä on samalla lailla vinoutunut näkemys asioista ja hymyillään hiljaa työpaikkakiusaajien jutuille. Kyllä kannattaa kuunnella vaistojaan jo ihan alkumetreillä ja testata ihmisiä, myös terppoja, ja vaihtaa sitten parempaan, jos ei hyvältä vaikuta. Itse taidan luottaa vain ihan ehdottomiin ihmisiin, joilta ei lipsu löysiä selityksiä. Kai se usein vaatii sen oman kokemuksen. Mutta puhukaa, älkää antako vaientaa itseänne. Kertokaa kaikki ja katsotaan, kenen se häpeä loppujen lopuksi on. Eikä kannata itseään syyttää, että oli niin "heikko", ettei keksinyt sanoa tai tehdä sitä ja tätä. Kokemuksistahan ihminen oppii, parhaassa tapauksessa toisten kokemuksista. Lukekaa paljon elämäkertoja...
Mitähänmyönteistä... kirjoitti:
Eihän kiusaajia voi pakottaa kiusaamaan. He tekevät sitä joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tyyliin tilaisuus tekee varkaan. Vain itseään voi hallinnoida eli että ei suostu lattiamatoksi, vaikka toinen siihen pyrkisikin. Ei siis kannata säikähtää sitä, että minulle, juuri minulle käy näin, että mistä minussa se johtuu. Ei se niin mene, ne on noita kiusaajien vakioselityksiä. Mitä harvempi mukautuu eikä suojele kiusaajia, sitä parempi. Kannattaa siis olla osa ratkaisua, ei ongelmaa, vaikka suurin osa tässäkin maassa on valinnut sen huonomman tavan. Kyllä se vaan on halveksittavaa.
En tiedä, että mistä johtuu se, että kiusaamisen ehkäiseminen annetaan muiden oppilaiden tehtäväksi; kiusatulle jää vain velvollisuus kertoa siitä opettajalle. Mutta niinhän on aina opetettu; jos näet että jotain kiusataan niin mene väliin ja estä kiusaajia.
Miksi kiusattu on niin passiivisessa roolissa? Kiusatun ainoaksi asiaksi annetaan aikuiselle kertominen. Miksi kiusattu ei saa puolustaa itseään, miksi kiusattu pakotetaan alistumaan?
Kukaan ei siis tieten tahtoen alistu siihen; noudattaa vaan saamiaan ohjeita, joiden toimimattomuus joissakin tilanteissa on kyllä havaittu.
Lisäksi häpeä on yksi, joka saa aikaan sen, että ei halua kertoa siitä muille, eikä suinkaan se, että jotenkin suojelisi kiusaajaa.
Jos satut vielä olemaan ujompi ja hiljaisempi, epävarmuudella sekä huonolla itsetunnolla varustettu, ei sitä siinä tilanteessa välttämättä pysty näkemään omaa arvoaan ja sitä mitä oikeasti ansaitsisi - ei siis pysty katsomaan asiaa objektiivisesti, jotta ymmärtäisi, mitä siinä tilanteessa pitäisi oikeasti tehdä ja mikä olisi kannattavinta. Eikä hieman ujompi ihminen välttämättä uskalla oikein sanoa vastaankaan. Näin omien kokemusten pohjalta - kyllä meikäläisellä liimautui huulet yhteen juuri silloin kun olisi omaa nahkaa pitänyt puolustaa, en minä uskaltanut, enkä oikeastaan edes nähnyt syytäkään. Miksi minun pitäisi puolustaa itseäni, kaikista paskinta ja surkeinta ja idiooteinta, ruminta läskiä, josta kukaan ei taatusti ikinä tule pitämään?
Kiusaaminen ja siitä eroon pääseminen ei vaan ole niin suoraviivainen juttu, kuin voisi luulla. Se ei vaan ole niin yksinkertaista.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Poliisi: Kymmenhenkinen pohjalaisperhe ollut vuoden kateissa kansainvälinen etsintäkuulutus Poliis
Poliisi: Kymmenhenkinen pohjalaisperhe ollut vuoden kateissa – kansainvälinen etsintäkuulutus Poliisi pyytää yleisön apu2722400Tässä totuus jälleensyntymisestä - voit yllättyä
Jumalasta syntyminen Raamatussa ei tässä Joh. 3:3. ole alkukielen mukaan ollenkaan sanaa uudestisyntyminen, vaan pelkä2991289- 1081201
En kadu sitä, että kohtasin hänet
mutta kadun sitä, että aloin kirjoittamaan tänne palstalle. Jollain tasolla se saa vain asiat enemmän solmuun ja tekee n831201Oisko mitenkään mahdollisesti ihan pikkuisen ikävä..
...edes ihan pikkuisen pikkuisen ikävä sulla mua??.. Että miettisit vaikka vähän missähän se nyt on ja oiskohan hauska n581145Noniin rakas
Annetaanko pikkuhiljaa jo olla, niin ehkä säilyy vienot hymyt kohdatessa. En edelleenkään halua sulle tai kenellekään mi811096- 44962
Helena Koivu : Ja kohta mennään taas
Kohta kohtalon päivä lähestyy kuinka käy Helena Koivulle ? Kenen puolella olet? Jos vastauksesi on Helenan niin voisi67897Au pair -työ Thaimaassa herättää kiivasta keskustelua somessa: "4cm torakoita, huumeita, tauteja..."
Au pairit -sarjan uusi kausi herättää keskustelua Suomi24 Keskustelupalvelussa. Mielipiteitä ladataan puolesta ja vastaa22860- 33767