testi; olen yrittänyt postata kirjoitusta tänne monta kertaa. en erityisen pitkää. väittää tekstin silti olevan "liian pitkä", eikä onnistu.
Olenko vain liian hankala?
Lapset-suurin huoli!
9648
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mies, alussa, asui siististi, ilmoitti pitävänsä hellyydestä (ilman varsinaista aktiakin). Halaili kovasti, pusutteli, lojuimme illoin sohvalla sylikkäin töllöä katsellen. Oikeastaan itse olisin mieluusti vaikka lenkkeillyt, mutta hän oli koukussa joihinkin sarjoihin. Nykyään hän ajaa minut iltaisin sohvalta, koska olen siinä istuessani "häiritsemässä".
Muutimme yhteen ja siihen loppui miehen siivoilu. Nyt vuosien jälkeen hän ei tee mitään, paitsi tiskaa, koska kuntoilunsa vuoksi tarvitsee puhtaat astansa kaiken maailman energialisäpowersuperhaukkamuskeli-pirtelöitään varten. Ja ruokaa tekee itselleen kolmasti, neljästi päivässä (ei siivoa hellaa), jotta kuntoiluharrastus ei kärsisi. Ruoan pitää olla kallista ja lihaperäistä. Vaikka budjettimme on tiukoilla sattuneista syistä, hän on ilmoittanut ettei minulla ole oikeutta ostaa mitään itselleni tärkeää (haluaisin vihdoin kauniin kodin - olen esteetikko), kuten mitään sisustusjuttuja tms., koska "hänen pitää saada syödä hyvin kolmasti-neljästi päivässä. Ihan joka päivä. Piste". Asumme hirveässä mörskässä, jota olisi kiva ehostella edes pienesti. Mutta ei - mies tarvitsee ruokansa ja urheilujauheensa/50 e/pussukka. Mies valittaa kun minä syön juustoa! Se on kuulema liian kallista! Kääretorttuakin söin kerran 3 palaa putkeen. Sain kuulla siitä. Se oli HÄNEN torttunsa, jonka HÄN oli sukulaisista tuonut. Monia asioita ja ruokia ja juomia ja juttuja on jotka ovat HÄNEN, esim. lainasin hänen yksiä sandaaleitaan. Ne hajosivat. Hän suuttui oikeasti. Minulta hajoaa "kaikki". Edes yhden oluen tarjoaminen vieraalle hänen omistaan on avoimesti vaikeaa hänelle.
Meillä on lapsia. Raskausaikana mies ei kertaakaan silittänyt kasvavaa massuani, puhunut vauvasta oma-aloitteisesti, puhumattakaan etytä olisi vauvalle suoraan massun läpi jutellut. Ei tullut synnytyksiin, vaikka olin pitänyt sitä äärimmäisen tärkeänä. Se olisi ollut järjestettävissä, mutta mies aivan raskauden loppumetreillä, ettei häntä nyt oikeasti oikein välttämättä sinne huvittaisikaan tulla. Kysymys ei ole mistään verenpelosta tms. Onhan hän aitoja synnytyksiä sairaalasarjoissa nähnyt, eivätkä moiset näkymät häntä hetkauta. Hän ei ymmärrä kuinka hänen läsnäolonsa olisi minua tuossa tilanteessa jo yksin tukenut. Ei ymmärrä kuinka minuun sattui tuo, että kaikki lapseni olen synnyttänyt yksin.
Vauva-ajastakin ilmeni meillä olevan aivan eri käsitykset. Minusta vauva on lumoava "tabula rasa", niin viaton ja niin suuren vastuun antava. Pieni vauva imee kaikki kosketukset, ilmeet, eleet itseensä ja muovaa niistä omaa maailmankuvaansa. Mikä siis olisi tärkeämpää kuin olla vuorovaikutuksessa pienen vauvan kanssa? Näin itse ajattelen. Mies taas kokee ettei vauva ole mikään ihminenkään ennen kuin alkaa puhua.
Voi vain todeta, että kannattaisi sen kumppanin tavat ensin miettiä, ennekuin alkaa yhteistä tulevaisuutta raapustaan..
Miehes on itsekäs kusipää ja sellaisena pysyy.
Potki pellolle moinen narsisti tai pistä kuriin!
Kyllä se alkuaikojen hohto katoaa suhteesta kuin suhteesta, mutta tuollainen täysin takinkääntö on kyllä vaan merkki siitä, että hoppuilemalla siinä pilasit homman.
Olisit opetellut toisen tuntemaan paremmin, tuollainen narsisti paska se varmaan oli alussakin, sulla vaan oli liian kiire perustaa perhe, nyt sitten maksat siitä, sorry vaan suorasta sanasta.
Mies saattaa peuhata lasten kanssa hetken, mutta on sitten taas omissa jutuissaan. Minä pesen mukulat, hoidan heidän vaatetuksensa, ulkoilutan heidät, syötän heidät, herään pienimmän kanssa JOKA yö. Tämä rassaa minua aivan suunnattomasti: mies ei siis herää ikinä pienimpämme niin öisin vaatiessa pari-kolmekin kertaa, ja herätessä lopullisesti pystyyn aamuneljältä-viideltä. Minä hoidan nuo yöheräämiset, minä herään neljältä-viideltä. Tätä on jatkunut vuoden. Edellisen muksun kanssa sitä ennen sama juttu. Kun vauvat ovat olleet ihan pieniä, on mies suostunut vuorotteluun jonkunlaiseen. Silloinkin hän on itse saanut omavaltaisella päätöksellään sanella omat nukkumisvuoronsa ja valvomisensa. Enää hän ei siis valvo, vaikka olen pyytämällä pyytänyt ja yrittämällä yrittänyt saada häntä käsittämään, että tämä, että hän nukkuu aamuisin niin pitkään kuin häntä sattuu huvittamaan ja vaatii minua heräilemään joka yö ja lopullisesti neljältä tai viideltä, syö suhteestamme ison osan kunnioitusta ja arvostusta joka päivä, joka ikinen päivä. Kännissä mies että kyllä häntä hävettää tämä asia. Se ei paljon lohduttanut moinen kommentti. Nyt sitten viime viikolla mies että antaa minun tulevalla (tällä kuluvalla) viikolla nukkua aamuisin! Olin ihan että jee! Aloin nähdä häntä taas vähän entisenlaisenaan. Mutta ei; minä olen herännyt taas niin kuin ennenkin. Lupauksestaan ei ukko ole enää puhunut. Olen pyytänyt edes yksiä pitkiä aamu-unia kuukaudessa, mutta ei niin ei.
Sekin ärsyttää, että minun sairaudestani johtuen pitäisi nostella mahdollisimman vähän isompaa lasta peppupesulle lavuaarille (selkä hermosairas, leikattu pieleenmenneesti kahdesti, erittäin kivulloinen). Heti leikkausten jälkeen minun on ollut pakko valvoa yöt lasten/lapsen kanssa ja nostella 12-kiloista kakkipesuille, vaikka kipuni ovat saaneet näön sumeamaan. Mies ei edelleenkään auta siinä määrin kuin toivoisin; jos muksulla on kakki vaipassa ja mies vieressä, mies sanoo minulle että "sillä on kakki" = minun pitää mennä taas ja nostaa pesulle, vaikka jokainen nosto saa sähköiskut ja tuliset tuikkeet kulkemaan selässäni ja jalassani. Ja mies tietää tämän. Syyllistää usein särkylääkkeiden käyttämisestäkin, vaikka on itse nähnyt kuvista minkälaista puuroa hermoni ovat selkärangassani, minkälaisessa pinteessä. Tietää että hermokivut ovat kovimpia ihmisen kokemista. Ei välitä. Siinähän nostelen, kun pakko on. Ja kivusta huolimatta teen toki sen sikäli mieluusti, että lasten kanssa touhuamisesta sitä positiivista energiaa saa, jos mistä, jos öisin sitä energiaa heihin sitten taas hupeneekin... ;-)
Nyt on siis tilanne tämä: mies lopettanut lähes kaikki ulkohommat, ei tee sisähommia (minä mieluusti jakaisin hommia ja teen mitä selkäni sallii - olisi mukava tehdä ja touhuta yhdessä), ei ota vastuuta lapsista jos minä olen paikalla, ei kylvetä tai ulkoiluta heitä koskaan, ei lähde mukaamme lenkeille (olen pyytänyt, ei edes omalle pihalle), päättää yksin mihin rahat menevät, harrastaa itse neljä kertaa viikossa, mihin minulla ei olisi ikinpäivänä oikeutta. Mies on kotona yhtä lailla kuin minä. Hänellä on paljon suuremmat tulot silti (ansiosidonnaisella). Minä maksan kyllä suhteessa pieniin tuloihini laskuja myös. Minulle jää kk:n elämiseen 250 e, joskus pikkuisen yli, hänelle 800-1000 e. Kun on tullut isompia laskuja minulle maksuun ja rahat minulla aivan loppu, olen joutunut pyytämään häneltä lääkkeisiin tms. Hän muistaa aina valittaa että se on sitten pois hänen "ensi viikolle säännöstelemistään ruokarahoista". Laskuista tuli mieleen; kunnon mies sikäli että maksunsa hoitaa kun lupaa jne. Ja siitäkin valittaa - miksi KAIKKI on hänen harteillaan? Ja minä tuhlaan, kun syön juustoa (sehän se meidät perikatoon viekin..) ja ostelen kaikkea "turhaa", kuten iltapäivälehden silloin tällöin.
Että hän saa syödä ihan mitä hän haluaa mutta se on myös hänen maksettava ja siihen ei perheen yhteisiä rahoja käytetä eli mies itse kustantaa omilla palkkatuloillaan erikoisruuansa mitä jää hänelle kun hän on maksanut tasapuolisesti sinun kanssasi perheen menot ensin. Pidä omat rahasi erossa miehen erikoisruokavaliosta ja se hänen pitää maksaa ihan itse koska vain hän sitä tarvitsee ja pysy tiukkana ja sisusta itse asuntonne kuin haluat tai osta oma asunto ja tee siitä avioehto jos olette naimisissa jos mies ei sitä maksa. Laita mies kova kovaa vastaan ja hän maksaa itse oman erikoisruokansa jos on siihen varaa sen jälkeen kun perheen ruuat on ostettu ja jos ei mene perille niin ota ero ja nopeasti ja riittävän suuret elarit päälle mies voi ruveta ihmettelemään että mikä maksaa. Itse miehenä teen juuri päinvastoin eli ensin perhe sen tarpeet ja sitten jos jää jotain niin omat tarpeet sen jälkeen.
no kirjoita lyhemmästi..tuskastuttavaa lukea niitä tosi pitkiä valituksia! Tiivistä!
Alkuun mieheni nykyläävässämme ahkeroi paljonkin, muttei enää nykyään. Lapset yskivät ja ovat sairauskierteessä. Mies ei kuitenkaan suostu muuttamaan. Olen huolissani lasten hengitystievaivoista (hänkin myöntää kyllä että etenkin yhdestä talon huoneesta johtuvat), mitä jos VIHDOINKIN haluaisin kauneutta ympärilleni, tai edes kodin, jonne kehtaisi tuoda ystäviä kylään? Tähän murjuun ei kehtaa. Enkä mitään luksusta vaadi - tämä torppa on HIRVEÄSSÄ kunnossa. Muuttoa ei tule - mies ei saisi kellarissa olevia kuntoiluvälineitään mihinkään kerrostaloon, eikä hän "tekisi kerrostalossa mitään". Mitäpä jos rupeaisi käymään vaikka lastensa kanssa uimassa ja retkillä ja ryhtyisi harrastamaan vaimonsa kanssa jotakin..?
Avioeron olen laittanut vireille. Lapsista on mies luvannut tapella verisesti, mikä minusta on PÖYRISTYTTÄVINTÄ mitä ihminen voi tehdä. Lapsia pitäisi erotilanteessa suojella ja auttaa viimeiseen voimanpisaraan asti.
Onnellisimmillaan mies on kaatokännissä ystäviensä kanssa, jotka myös suosivat kännihakuista juomista, jollaista minä taas en ymmärrä. Kukin tavallaan, mutta tässäkin on meitä erottava tekijä, koska mieheni ei koskaan kutsu noita ystäviä meille tai hakeudu heille ilman, että vetäisi itsensä änkyräkuntoon, mikä saa valmiiksi ärtyneen sisimpäni pulppuilemaan taas lopullisen lähdön suuntaan. Kun minä YHDEN KERRAN olin lähdössä ystäväni luo illanistujaisiin, se oli miehen mielestä niin huono juttu, etten lopulta mennytkään. Oli mieliala jo sen verran kuopassa - otti päähän: mies käy usein kittaamassa, minä en koskaan. Tämä asetelmakin on vain jotenkin luistanut tällaiseksi.
Lapsista olen hurjan kiitollinen ja lopun ikääni rakastan tätä miestä, joka on näin ihanat, rakkaat ipanat minulle antanut. Kunpa he selviytyisivät niin kuin toivon: molempien vanhempien ymmärtäväisellä avulla. Mutta olen satavarma, että vihoissaan mies tekee lapsista kiistakappaleet tähän prosessiin, mikä on vihoviimeinen temppu jollaiseen ihmisolento voi erotilanteissa sortua.
(Seurustelimme ensin, asiomme yhdessä, menimme kihloihin, sitten avioon - emme rynnänneet mihinkään "suuna päänä". Uskoimme tuntevamme toisemme. Olimme väärässä)
Älä lue jos et voi lukea ajatuksella, rauhassa, tai jos et muuten vain pidä siitä, että asioita on aika mahdotonta tiivistää pariin riviin. Koko elämästäni kyse.
Painovirhe plätsähti tuohon: joku esitte meidän edenneen liian pian. Ei ole totta. Joka tapauksessa: sanan "asioimme" kohdalla olisi pitänyt seisoa "asuimme" (yhdessä ennen avioliittoa). Kaikki muuttunut huonommaksi vasta n. vuosi sitten. Olemme olleet vuosia yhdessä.
Tyypillistä avioliittoa!
Tuollaistahan se monella on..
Tuo työttömyys ei kuulosta hyvältä, saisitko ukon menemään vaikka kursseille tai jotain?
Kyllähän se vituttaa, jos toinen siinä tumput suorana vaan poikamies elämää viettää!
Eroa miettisin sinuna vielä uudestaan...sitten et saa mitään apua ukoltas, nyt kuitenkin edes vähän!
Kyllä ne kauniit kodit ja muut törsäkkeet tarkoittaa sitä, että töissä pitäisi silloin edes toisen käydä!
Pistä ukko hakeen töitä, kyllä ne rahaongelmat sitten pienenee..
Mieti eroa uudelleen sitten, kun lapset ovat isompia, jos ei ukon tyyli muutu.
Oo tiukempi vaatimuksissasi!
Miehen ansiosisonnainen on parempi kuin monen ihmisen palkka. Hänelle jää ruokiinsa n. 800 e/kk laskujen jälkeen. Itse olen 1600 e:n kk-palkallani onnistunut ammoin (ennen mieheni tapaamista), sisustamaan itselleni ihan nätin kodin. En todellakaan vaadi luksusta - kirppispöydät ja tekstiilit kelpaisivat. Mutta niitäkään ei osteta, koskas miehen "on syötävä hyvin" (näin hän perustelee).
Olen ollut yksinhuoltajana yli 10 vuotta ennen tätä liittoa. Siitä olen aivan varma, että apua osaan itselleni järjestää esim. lastenhoitoapua, virikelomia ja tekemisiä muksuille jne. En vain suin surminkaan toivo että mies toteuttaa uhkauksensa ja kääntää lapset minua vastaan ja yrittää kaikin keinoin mustamaalata viranomaisia minusta (vaikka hoidan rakkaat muksuni ja olen lähes absolutisti), jos lähden eroprpsessia eteenpäin viemään. Olen epäillyt että mieheen on iskenyt depressio (suvussaan sitä on). Hän on täysin lamassa verrattuna siihen, mitä entisaikoina oli. Sairauden ymmärtäisin, mutta nämä määrätyt piirteet, hänen suhtautumisensa kotiin, parisuhteeseen, toisen huomioimiseen, lastenhoitoon (jo raskausaikojen välinpitämätön sivuuttaminen) jne ovat jotakin, jotka eivät depressiolla selity. Ja monet muut pikkuasiat, jotka ovat pulpahdelleet hänen taholtaan pintaan pitkin matkaa.
Lämpimästi kiitän kommenteista!