Olen 18v tyttö, seurustellut puolitoista vuotta. Teen kaikkeni poikaystäväni eteen, olen ollut hänelle niin hyvä kuin olen pystynyt ja ennen hänkin kohteli minua kuin prinsessaa. Muutama kuukausi sitten mulla tuli vastaan yksi mun elämäni rankimmista kokemuksista ja mieheni tuki minua tuskin lainkaan. Sen jälkeen olen alkanut epäilemään, että onkohan suhde panostukseni arvoinen. Poikaystäväni vähät välittää sovituista tapaamisista ja ajoista, saatamme sopia hänen tulevan hakemaan minua esimerkiksi kello kolme, saatan odottaa kuuteen ja sitten soitan hänelle ja hän sanoo lähtevänsä hetipaikalla, odotan tunnin ja soitan ja sitten hän onkin kaverinsa luona asentelemassa jotain helvetin soittimia. Ja toinen juttu on, että kun minulla on jotain tärkeää ja kiireellistä tekemistä, se ei ole hänelle tärkeää, kaikki hänen asiansa menevät aina edelle ja ne tehdään ensin. Hän valittaa nykyään kaikesta ja suuttuu minulle aivan ihmeellisistä pikkuasioista, kuten siitä että PELAAN INTERNETPELIÄ miespuolisen kaverini kanssa tai käyn yöllä tietokoneella? Aina välillä alkaa yhtäkkiä jokin ihmeellinen mykkäkoulu tai vittuilu?! Ensin yritän nätisti kysellä, että kulta mikä on vialla kunnes hän alkaa niin ärsyttäväksi, että äänensävyni muuttuu vihaiseksi. Sitten hän valittaa, ettei kanssani voi puhua koska huudan? Loppujen lopuksi saatan alkaa itkemään koska riitely tuntuu pahalta ja hän ei välitä siitäkään? Mutta jos tai kun minä suutun siitä, että odottelen häntä monta tuntia monena päivänä peräkkäin, saan kuulla taas jonkin sortin vittuilua, että suutun täysin turhasta?! Tuntuu, että minusta on tullut hänelle itsestäänselvyys. Onkohan suhde tuhoontuomittu jos niin käy jo vuoden jälkeen? Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta ei auta. Kun emme näe vähään aikaan, poikaystäväni on muutaman päivän ihana ja sitten sama alkaa taas. On meillä välillä myös ihanaakin, mutta nyt on alkanut tuntumaan, että tälläinen on lisääntynyt ja täyttää suurimman osan ajasta. Olen ehdottanut taukoa, mutta siitä poikaystäväni sekoaa ja sanoo, että on huonoja kokemuksia ja, että tauko on sama asia kuin ero. Rakastan häntä ja tiedän hänenkin rakastavan minua, mutta jokin on pahasti vialla. Olen miettinyt, että pitäisikö tässä sitten erota. Mikä neuvoksi?
Itsestäänselvyyskö? Mitä tehdä?
eikiva
5487
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tauko on usein sama asia kuin ero.
Mutta miksi et eroaisi? Jäit tukea vaille silloin kun eniten sitä tarvitsit.
Entä, kun olet raskaana tai sairaana, tukisiko rakkaasi sinua ollenkaan?
On luvannut tuoda sinulle aterian ja tulee kolme tuntia myöhässä, ehkä ei ollenkaan. Sitäkö toisesta välittäminen on?
Ei ole. Kannattaa etsiä luotettavampi ja huomioivampi mies. Sinulla on hyvää aikaa löytää Se Oikea :)
siltä, että miehesi on ilmeisesti myös vielä aika nuori. Kaverit menee tytön edelle. Asia ei tule muuttumaan jos mies ei itse sitä halua. Varmaan kannattaa tuhlata aikaansa johonkin parempaan seuraan. Ei ole oikein odotuttaa toista, asioista joista on sovittu niin niistä myös pidetään kiinni, tämä kuuluu ihan alkeellisiin käytöstapoihin.
Jätä jumalauta tuollainen.
Rupesin tekstisi perusteella miettimään entistä poikaystävääni. Paino sanalla entinen. Muistan, kun kerran olin melkein 40 asteen kuumeessa ja hän ei voinut koskea minuun peläten, että tauti tarttuu. Hän sitten silitti minua jalasta KAUKOSÄÄTIMELLÄ. :D Olen todella harvoin kipeä ja kun olen kuumeessa, olen todella reppana ja haluan lohtua. Muistan jo silloin, miten loukkaannuin siitä ja ajattelin, mitenhän mies tukee, jos esim. synnytän. Kun ei itse kestänyt kipua yhtään. Rakas isomummoni kuoli 96-vuotiaana ja poikaystäväni lohdutti minua sanomalla, että johan se oli aikakin. Niin ja "poikaystävä" oli silloin jo 32-vuotias. Jotkut miehet vaan todellakin ovat ajattelemattomia ja tästä suhteesta oli rakkaus kaukana, vaikka sen luulin olevan sitä melkein kolme vuotta.
Ehkä sinun pitäisi miettiä, onko tämä se suhde, missä haluat olla. Onko mies sellainen, jonka kanssa haluat olla loppuelämäsi? Olet itsekin kovin nuori. Olin kyseisen suhteen aikana itse 17-vuotias ja voin sanoa, että sellaisiakin miehiä on olemassa, jotka ovat tukena elämäsi vaikeimpina hetkinä. Tiedän sen nyt 26-vuotiaana ja elämäni miehen löytäneenä. Joskus vain mietin, miten olisi käynyt, jos olisin jäänyt tuohon suhteeseen, jossa minusta ei välitetty ihmisenä yhtään. Olin vain käyttötavaraa. Enkä nyt tarkoita, että teidän suhteenne olisi samanlainen! En todellakaan. Mutta sinunkin rinnallasi pitäisi olla mies/poika, joka arvostaa sinua.
Miksi maailmassa sinun täytyy liimata itsesi tuohon mieheen? Onko koskaan tullut mieleesi että "oma tupa oma lupa" on prasta mitä voi olla.
Silloin sinulla voi olla niin paljon ystäviä (EI huorakumppaneita!) kuin haluat ja joiden kanssa parantaa maailmaa. Aina aivoriihen jälkeen jokainen voi mennä omaan soppeensa ja aivan rauhassa touhuta omia asioitaan. Sitten taas kun tekee mieli juttukavereita tai ystäviä joiden kanssa puuhailla, on aina ystäviä joille soittaa.
Tuo on mitä nuoret tekevät muualla maailmassa. Sitten vasta vuosikymmenien päästä kun on valmis avioitumaan, on aika perustaa sen kauan tunteman ja hyväksytyn ihmisen kanssa yhteinen koti.
Tuo nykyinen "miehesi" ei välitä sinusta tiiman tippaa, ehkä vain silloin kun levität polvesi. Hän on sen sanoillaan, teoillaan ja koko olemuksellaan sinulle viestittänyt. Hän EI yksinkertaisesti voisi sitä sinulle selvimmin ilmaista. Kenties jos hän takoisi tuon viestin puunuijalla päähäsi, sinä alkaisit jo vihdoin uskoa.