Olen tässä miettinyt, mihin suuntaan lähtisi viemään avioliittoa miespuolisena aviopuolisina, kannustamaan perheen perustamiseen vai eroon.
Aviovaimoni on 32v aineenopettaja ja edelleen kovasti kiinnostunut opiskelemaan aina vain lisää kaikkien yliopistotutkintojen yms. jälkeen. Hyvä näin, mikäs siinä jos alastaan pitää vielä useamman työvuodenkin jälkeen yhtä innolla ja vuodet rullaa samalla painolla eteenpäin. Itse olen pari vuotta vanhempi, hieman jo leipiintynyt IT-alan töihin ja myös osaksi leipiintynyt avioliittomme työvoittoiseen ja tyhjään arkeen.
Aiemmin kuvittelin, että tässä iässä olisi jo lapsiakin ja elämässä enemmän sisältöä. Nykyisin on kohtuullisen hyvin jo taloudellista toimeentuloa, matkusteltu siellä ja täällä yms. harrastuksia. Arki on työpäivän jälkeen huoletonta ja vapaata.
Työpaikalla monilla ikäisilläni on lapsia, jo useitakin. Heidän elämä ei ole ruusuilla tanssimista, arki toisinaan raskastakin. Kuitenkin juju on elämän sisällössä, ihmisen kasvun seuraamista ja vanhemmuuden arjessa.
Olen huolissani, että omasta elämästä lapset jäävät uupumaan tai tulen isäksi vasta hyvin vanhalla ikää. Aviovaimoani ei loppujen lopuksi omat lapset kovasti edes taida kiinnostaa. Opetusmaailmassa kontaktia lapsiin löytyy luokasta yms.
Periaatteessa arvomme olivat nuorempana hyvin samanlaiset, kovat opiskelut, tutkinnot ja täysillä työelämään. Nyt se vaihe alkaa vain jo puuduttamaan, mielellään jäisin vaikka vanhempainvapaalle ja katsomaan lapsen kasvua.
Aviovaimoni on 32v aineenopettaja ja edelleen kovasti kiinnostunut opiskelemaan aina vain lisää kaikkien yliopistotutkintojen yms. jälkeen. Hyvä näin, mikäs siinä jos alastaan pitää vielä useamman työvuodenkin jälkeen yhtä innolla ja vuodet rullaa samalla painolla eteenpäin. Itse olen pari vuotta vanhempi, hieman jo leipiintynyt IT-alan töihin ja myös osaksi leipiintynyt avioliittomme työvoittoiseen ja tyhjään arkeen.
Aiemmin kuvittelin, että tässä iässä olisi jo lapsiakin ja elämässä enemmän sisältöä. Nykyisin on kohtuullisen hyvin jo taloudellista toimeentuloa, matkusteltu siellä ja täällä yms. harrastuksia. Arki on työpäivän jälkeen huoletonta ja vapaata.
Työpaikalla monilla ikäisilläni on lapsia, jo useitakin. Heidän elämä ei ole ruusuilla tanssimista, arki toisinaan raskastakin. Kuitenkin juju on elämän sisällössä, ihmisen kasvun seuraamista ja vanhemmuuden arjessa.
Olen huolissani, että omasta elämästä lapset jäävät uupumaan tai tulen isäksi vasta hyvin vanhalla ikää. Aviovaimoani ei loppujen lopuksi omat lapset kovasti edes taida kiinnostaa. Opetusmaailmassa kontaktia lapsiin löytyy luokasta yms.
Periaatteessa arvomme olivat nuorempana hyvin samanlaiset, kovat opiskelut, tutkinnot ja täysillä työelämään. Nyt se vaihe alkaa vain jo puuduttamaan, mielellään jäisin vaikka vanhempainvapaalle ja katsomaan lapsen kasvua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tiedät varmasti itsekin, että taitaa olla keskustelun paikka edessä. Ehkä vaimosi ei edes tiedä ajatuksistasi, jos et niistä ole suoraan puhunut. Se on aina vähän ikävä juttu, kun toinen haluaa lapsia ja toinen ei haluakaan. Toisen on annettava periksi tai on lähdettävä eri teitä. Ja tuossa iässähän se tosiaan alkaa olla hyvin ajankohtaista. Keskustelemalla se tietysti selviää, millä tolalla asiat ovat. Eli juttelemaan vaan. Ja tuo kannattaa muuten mainita, että olisit valmis vaikka jäämään kotiin lapsia hoitamaan. Jos vaimoasi kiinnostaa opiskelu ja työt, niin se voisi olla hänelle helpotus, että hänen ei tarvitse tuntea painetta jäädä kotiin pidemmäksi aikaa.
Vaimollasi alkaa muutaman vuoden kuluttua biologinen kello tikittää, mitä tulee lapsen hankkimiseen. Lapset tuova sisältöä ja rikkautta elämään, toki myös huolta ja vaivaa.
Tiedän monia, jopa omissa sukulaisissa, joita vanhuksena on alkanut kaduttamaan ettei ollut tullut hankkineeksi lapsia.
Isäni serkku, nyt 75-vuotias menetti juuri vaimonsa. Lapsia ei avioliitossa ollut, eivätkä halunneet sijais -tai adoptiolasta aikanaan. Mies varsinkin oli vastaan. Mutta nyt, kun jäi yksin kaihoilee sitä, ettei ole lapsia eikä lapsenlapsia. Yksinäinen mies turvautuu kaukaisten sukulaistensa lapsiin, mutta eihän se ole sama. Hieman vastahankaan he käyvät katsomassa ja auttelemassa.
Samaten isäni vanha sukulaistäti, joka kuoli 89-vuotiaana vanhanapiikana, katui vielä ennen kuolemaansa ettei tehnyt edes sitä yhtä lasta. Sanoi, että jos saisi elämäänsä vähäänkään takaisin, niin tekisi vaikka yhden "äpärälapsen". Täti oli ollut aina perin siveä ja hurskas.
Noin se ihmisen mieli muuttuu, liian myöhään.
Minun isoäitini ja äitini ovat sanoneet, että eivät olisi tehneet lapsia, jos ei olisi ollut pakko! Äitini on ilmoittanut varsin kärkkäästi, että hän ei edes suostuisi hoitamaan lapsenlapsia, ei minuuttiakaan. Lapsuuteni oli tunnekylmä, henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen (molemmat vanhemmat osasivat pahoinpidellä).
Olen 34-vuotias nainen. Biologinen kello ei ole koskaan tikittänyt. En vihaa lapsia, mutta toisaaltaan oma geeniperimä ja menneisyys on sellainen, ettei siinä ole mitään jatkamisen arvoista.
Samastun vaimoosi. Itselleni työ on aina ollut kauhean tärkeää, miehelleni ei. Mieheni viihtyy kotona ja tykkää lapsista, minä en. Jo nuorena inhosin lapsia ja rakastin matkustamista. Itse asiassa päätin/halusin jo nuorena matkustaa ja elää täysillä maailman metropoleissa. Lapset olivat ärsyttäviä ja hermoillekäyviä enkä osannut olla niiden kanssa. Minulle "vauvakuume" iski vasta yli kolmikymppisenä, kun vanhempani yllättäen menehtyivät parin vuoden välein. Kun vanhempani kuolivat nuorina yllättäen, huomasin potevani kovaa vauvakuumetta. Halusin lapsen. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen pidin täyden äitiysloman ja sen jälkeen menin töihin. Toisen lapsen jälkeen olin vain 7 kk pois työstä. Molemmilla kerroilla mieheni jäi kotiin hoitamaan lasta/lapsia, kun minä menin töihin. Itse en olisi kestänyt kotonaoloa ja mieheni taas rakastaa olla kotona. Kyse on siis tehtävien jaosta. Meillä se oli ei-perinteinen; nainen töissä, mies kotona. Meille se sopi tosi hyvin, koska minä (nainen) olen kunnianhimoinen suorittaja ja mieheni boheemityyppi. Kukaan ei voi antaa teille neuvoja, koska itse tunnette itsenne. Kauan ei kannata odottaa. Paras ystäväni tapasi "elämänsä miehen" pari vuotta sitten ja he ovat yrittäneet saada lasta jo monta vuotta. Kun toinen on 36 ja toinen 42, niin huonolta näyttää...
Hieno juttu, ap, olet kypsä vanhemmuuteen. Suomeksi sanottuna sinulla on nyt oikea aika ryhtyä tenavan tekoon. Itse koin vastaavan heräämisen vasta 36v vuotiaana, onneksi tulosta tuli samantien.
Hyviä vastauksia jo sait, ei muuta kuin asia puheeksi emännän kanssa. Mutta varoituksen sana: jos emäntä ei tunnu oikealta, nyt on paljon helpompi pistää kamat jakoon kun ei ole vielä lapsia. Kyllä tuossa ehtii vielä vaimon vaihtamaan ja lapset tekemään...
Juu, perskuta nyt vaan asia puheeksi! Ainakin sitten tietää tehdä ratkaisuja oman elämänsä suhteen, jos itse haluat lapsia ja puolisosi vastaa, että hän ei halua. Nyt kannattaa ottaa härkää sarvista, kun on vielä hyvät mahdollisuudet tulla isäksi nuorella ja virkeällä iällä.