En oikein tiennyt minne tämä kuuluisi, mutta menköön tämän otsakkeen alle.
Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä mistä parisuhteissa ja rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikeastaan tämä pohdinta on johtanut minut itseni äärelle, oman todellisen itseni, oman kipuni ja yksinäisyyteni äärelle.
Sen verran taustoistani, että olen 26-vuotias mieshenkilö, ja elämäni on tähän asti ollut täynnä vastoinkäymisiä. Alkoholistivanhemmat, ADHD, masennus, epäonnistumiset ihmissuhteissa, kaikki tämä on ollut omiaan luomaan minussa paljon katkeruutta ja vihaa.
Onko todellakin niin, että ihminen, joka ei rakasta itseään ja ole onnellinen omassa itsessään, ei yksinkertaisesti kykene todella rakastamaan toista ihmistä? Onko tällainen ihminen kykenevä ainoastaan toisen ihmisen käyttämiseen oman itsensä jatkeena, oman onnellisuutensa lähteenä luullen tätä rakkaudeksi? Onko tällaisen ihmisen mahdotonta kunnioittaa toista erillisenä yksilönä? Onko kyse pikemminkin riippuvuudesta kuin rakkaudesta? Pitääkö ihmisen ensin opetella olemaan yksin, ikään kuin "parisuhteessa itsensä kanssa" ennen kuin hän voi aidosti muodostaa parisuhteen joka perustuu vastavuoroisuuteen, toisen ihmisen hyväksymiseen ja kunnioittamiseen sellaisena kuin hän on sekä siihen että näkee hänet erillisenä ihmisenä eikä vain oman itsensä jatkeena? Ovatko tällaisten ihmisten parisuhteet tuomittuja epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen? Voiko parisuhde saada ihmisen rakastamaan itse itseään, vai onko marssijärjestys sellainen, että ensin on tultava toimeen omillaan ennen kuin kykenee aitoon vastavuoroisuuteen?
Minä itse luulen, että ensin on opeteltava olemaan yksin sinut itsensä kanssa. Tämä antaa ihmiselle sellaisen turvan ja suojan, ettei toisen ihmisen menettämistä tarvitse pelätä. Jos ei rakasta itseään, näkee toisen ihmisen väkisinkin osana itseään, ei erillisenä ihmisenä. Tämä johtaa hylkäämisen, ja oman itsensä kadottamisen pelkoon. Siihen pelkoon, että jos parisuhde kariutuu, mitään muuta ei jää jäljelle kuin ammottava tyhjyys. En usko enää siihen illuusioon, että toisen ihmisen rakkaus voisi parantaa tai eheyttää meidät. Kyky rakastaa on se voima joka eheyttää, ihminen joka janoaa rakkautta, on kuin pohjaton kaivo jolle mikään ei riitä.
Mitä on teidän mielestänne aito rakkaus? Mitä on mielestänne aito vastavuoroisuus? Uskotteko siihen että parisuhde voisi parantaa rikkinäisen ihmisen?
Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä mistä parisuhteissa ja rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikeastaan tämä pohdinta on johtanut minut itseni äärelle, oman todellisen itseni, oman kipuni ja yksinäisyyteni äärelle.
Sen verran taustoistani, että olen 26-vuotias mieshenkilö, ja elämäni on tähän asti ollut täynnä vastoinkäymisiä. Alkoholistivanhemmat, ADHD, masennus, epäonnistumiset ihmissuhteissa, kaikki tämä on ollut omiaan luomaan minussa paljon katkeruutta ja vihaa.
Onko todellakin niin, että ihminen, joka ei rakasta itseään ja ole onnellinen omassa itsessään, ei yksinkertaisesti kykene todella rakastamaan toista ihmistä? Onko tällainen ihminen kykenevä ainoastaan toisen ihmisen käyttämiseen oman itsensä jatkeena, oman onnellisuutensa lähteenä luullen tätä rakkaudeksi? Onko tällaisen ihmisen mahdotonta kunnioittaa toista erillisenä yksilönä? Onko kyse pikemminkin riippuvuudesta kuin rakkaudesta? Pitääkö ihmisen ensin opetella olemaan yksin, ikään kuin "parisuhteessa itsensä kanssa" ennen kuin hän voi aidosti muodostaa parisuhteen joka perustuu vastavuoroisuuteen, toisen ihmisen hyväksymiseen ja kunnioittamiseen sellaisena kuin hän on sekä siihen että näkee hänet erillisenä ihmisenä eikä vain oman itsensä jatkeena? Ovatko tällaisten ihmisten parisuhteet tuomittuja epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen? Voiko parisuhde saada ihmisen rakastamaan itse itseään, vai onko marssijärjestys sellainen, että ensin on tultava toimeen omillaan ennen kuin kykenee aitoon vastavuoroisuuteen?
Minä itse luulen, että ensin on opeteltava olemaan yksin sinut itsensä kanssa. Tämä antaa ihmiselle sellaisen turvan ja suojan, ettei toisen ihmisen menettämistä tarvitse pelätä. Jos ei rakasta itseään, näkee toisen ihmisen väkisinkin osana itseään, ei erillisenä ihmisenä. Tämä johtaa hylkäämisen, ja oman itsensä kadottamisen pelkoon. Siihen pelkoon, että jos parisuhde kariutuu, mitään muuta ei jää jäljelle kuin ammottava tyhjyys. En usko enää siihen illuusioon, että toisen ihmisen rakkaus voisi parantaa tai eheyttää meidät. Kyky rakastaa on se voima joka eheyttää, ihminen joka janoaa rakkautta, on kuin pohjaton kaivo jolle mikään ei riitä.
Mitä on teidän mielestänne aito rakkaus? Mitä on mielestänne aito vastavuoroisuus? Uskotteko siihen että parisuhde voisi parantaa rikkinäisen ihmisen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei se poissuljettua toki ole. Joskin olet kyllä järjenrahtusten jäljillä tuossa itsekseen toimeen tulossa, sillä sekin kuuluu pitkään parisuhteeseen. Koko aikaa ei toiseen nojata. On aikoja jolloin ollaan myös eri asioiden takia hyvinkin erillään, ja silloin on osattava seistä omilla jaloillaan.
Elämässä vaikuttaa aina niin perin monet tekijät. Valmista kaavaa tai ohjetta ei ole. Jokainen on viimekädessä oman onnensa seppä.
Masennus on itsesääliä. On olemassa paljon ihmisiä jotka ovat saaneet paljon vaillisemmat elämän eväät kuin Sinä, mikä siis antaa sinulle oikeuden itseäsi sääliä? Viha on hukkaan heitettyä aikaa.
Sitten rakkauteen: Rakkaus kun kohdalle osuu, se ei ole itsekäs, vaan mukaansa suloisesti imaiseva, kaikki se kestää, kaikki se kärsii, kaikki se antaa anteeksi, kaikki se toivoo, kaikki se luottaa. Se on ikuinen.
Tiedoksesi: on olemassa rakkautta ensisilmäykseltä. Itse olen naimissa nyt kahdesattatoistavuotta, rakastuttuani mieheeni vain puistossa kohtaamisen seurauksena. Lapsiakin on. Olemme onnellisia. Toki on paljonkin luonteenpiirteitä jotka ovat vaatineet "tasoitteleua" -ei tämä niin helppoa kuin elokuvissa, ole ollut. Helppoa elämää ei ole annettu itse kullekkaan. Ei kukaan vielä ole syntynyt leima pyllyssä että tälle ihmiselle kaikki onnistuu. Jokainen joutuu kohtaamaan omat vastoinkäymisensä. Takuut annetaan. Niistä vain tulee oppia vastaisen varalle. Epäitsekyys on hieno piirre ihmisessä. Kun annat, saat sen jotain kautta korkojen kera takaisin. Anna hymy. Siitä on hyvä alkaa.
Tuolla yksinololla tarkoitan sitä, että jos toinen EI KESTÄ elämää ILMAN parisuhdetta, niin voiko sellaisella suhteella olla jatkuvuutta? Minun on ainakin vaikea kuvitella itseni suhteeseen tilanteessa, jossa suhteen loppu tarkoittaisi myös kaiken muunkin loppua. "Parisuhde itsensä kanssa" tuntuisi sellaiselta turvaverkolta, johon voi pudota, kun kaikki muu pettää.
Olen saanut osani siitä, että kun olen epäitsekäs, minua käytetään hyväksi ja sen jälkeen minut hylätään. Asia ei missään nimessä ole tietenkään näin mustavalkoinen, mutta kyllä se periaatteessa on niin. Siksi olenkin miettinyt, että ratkaisu ainakin omalla kohdallani olisi itsensä rakastamisen opettelu, omien rajojeni opettelu ja liiallisesta epäitsekkyydestä irti pääseminen. Tukevalle maaperälle on helpompi rakentaa taloa kuin suolle...
paitsi että olen muutaman vuoden nuorempi, muuten samanlainen tausta! Olin kovaa vauhtia menossa vankila, - päihdekierteeseen, rakkaudeton ja onneton lapsuus oli tehnyt tehtävänsä. Pari ensimmäistä vakavaa parisuhdetta epäonnistui totaalisesti ja masennuin kun tunsin olevani niin viallinen etten osannut mitään tehdä oikein. Kunnes tapasin naisen joka oli tukeni loppuun asti ja oikeasti rakasti minua, suhde kaatui myöhemmin omiin virheisiini, mutta ollaan ystäviä nykyään.
Rakkaus muuttaa ja pelastaa!
Hmm, en silti vieläkään ymmärrä miten toista voisi rakastaa ellei rakasta ensin itseään? Miten kukaan voi rakastaa ihmistä, joka ei itse rakasta itseään? Miten tällainen ihminen voi edes ottaa vastaan aitoa rakkauta, jollei hän koe olevansa sen arvoinen? Hmmmm....
Voiko ihastumisen aiheuttamasta oksitosiini -ryöpystä tulla riippuvaiseksi? Luulisi, että oikea rakkaus on jotain muuta...
Olen huomattavan paljon vanhempi sinua, mies, ja paljon samoja ajatuksia.
Järkyttävintä on todeta se, että tietoinen minä osaa olla jo ylpeä itsestäni (siis en kärsi kuitenkaan masennuksesta, hyväkuntoinen ja naisia puoleensa vetävä ymym. eli periaatteessa kaikki hyvin),
mutta alitajunnasta kumpuaa se valtava riittämättömyyden tunne; arvoni on vain suoritusten varassa, omana itsenäni en ole mitään...
Eroni jälkeen olen ollut hirvittävän kauan yksin, vaikka olen se anopin suosikki. Yllämainittujen lisäksi
empaattinen, epäitsekäs, kohtelias, rehellinen....
Välistä itsekin hämmästelee; miksen voi todellakin arvostaa ja rakastaa itseäni.
Ja vaikka naisessa arvostan totta kai sielukkuutta ja syvällisyyttä, kuitenkin myös pintakiilto oltava kohdillaan. Eli ikään kuin `haen` kumppania, jonka kautta peilaan itseäni --- ilmeisesti?
Mutta valtavista hylkäämisen peloista kärsin. Eli se yksi syy olla yksin.
Alan olemaan vakuuttunut, että tuo alitajunta on ihmisen haasteellisin paikka, koska sinne asiat
saattaa jumiutua todella syvään.
Olin hämmästynyt, että tällä Suhteet ja tunteet-palstalla joku oli laittanut linkin - Skeema-terapiaan.
Vaikutti mielenkiintoiselta ja suosittelen tutustumaan. Kyllähän lapsuus on aikaa, jolloin alitajunta on neitseellisen puhdas imaisemaan asioita. Ja sinne kun juurtuvat - lujassa ovat.
Mikäli sulla alkoholisti-vanhemmat, on varmasti niiltä ajoilta jäänyt paljon `kiviä reppuun`.
Opetellaan kunnioittamaan itseämme, mutta kyllä parisuhdekin sen voi tehdä.
Ehkä olisi hyvä löytää kumppani, jolla suunnilleen samoja tuntemuksia. Eihän se helppoa ole, kun usko on kaikilla kova, että tietty mollivoittoisuus vain karkoittaa.
Voi kun naiset tajuaisi, että tietyt `heikot` henkisen puolen ominaisuudet ei aina karkoita miestä.
Naisellisuuteen kuuluu aina tietty heikkouskin (mun mielipide).
Ja kun ei miehetkään kaikki olla kovia kasvoja, vaan herkkyyttä ja haavoittuvuutta löytyy.
Olet oikeassa siinä, että parisuhde ei korjaa rikkinäistä ihmistä vaan rikkinäinen ihminen rikkoo parisuhteenkin. Ja parisuhteen rikkoutuminen voi rikkoa ihmistä vielä pahemmin.
Ei se yksinäisyys ja läheisyyden puute vaivaa vain vanhojapoikia/piikoja. Kyllä sama ongelma on kaikilla eronneilla, varsinkin pitkän suhteen jälkeen. Siitä vaan pitää päästä yli, ennenkuin edes ajattelee uutta suhdetta. Parisuhde ei ole mikään itsetarkoitus, johon pitää päästä niin pian kuin mahdollista. Kyllä se sitten tulee aikanaan, kun on ensin päässyt sinuksi oman itsensä kanssa. Kannattaa ennemminkin kiinnittää huomio työhön/opiskeluun ja harrastuksiin, joissa voi kokea onnistumisen tunnetta. Sitä kautta saa lisäksi hyviä ystäviä, myös vastakkaista sukupuolta olevia, mikä lievittää yksinäisyyttä.