Jotenkin tuntuu helpommalta käsitellä tätä asiaa kirjoittamalla ihan ventovieraille... Eli olen seurustellut poikaystäväni kanssa puoli vuotta, ja koko tänä aikana minun puolelta ovat tunteet nousseet aivan uudelle tasolle. En ole siis ketään ihmistä rakastanut niin paljon kuin häntä. Olimme puhuneet jo yhteisestä tulevaisuudesta, sekä laittaneet asuntohakemuksia, jotta voisimme muuttaa yhteen.
Viikko sitten hän ilmoitti, että on löytänyt työpaikan toisesta kaupungista ja aikoo muuttaa sinne, mutta voisimme silti jatkaa tapailua puolin ja toisin (välimatkaa on 150 km). Tämä kaikki tuli ihan puun takaa. Hän ei ollut jutellut asiasta kanssani, ei ollut maininnut asiaa ollenkaan, vain sanonut, että "hänellä on tuhat asiaa päässä ja hänen täytyy miettiä." En kysellyt siis enempää. Meillä oli ollut pari riitaa aiemmin liittyen luottamuspulaan minun puolelta ja olen yrittänyt hänelle selittää, että edellisessä suhteessa kokemani pettämisen jälkeen en ole yhtä ehyt kuin normaalisti. Uudelleen luottamiseen miehiin vie aikaa.
No, reaktio voi olla arvattava.. Tulihan siinä itkeskeltyä, suututtua, raivottua, ja kerrottua, kuinka pahalta minusta tuntui siinä tilanteessa. En nähnyt poikaystävältäni mitään sympatiaa - kasvot ja silmät olivat kivikovat, ei kyyneleitä, ei mitään. Kuin hän olisi tullut vain sanomaan, että "näin tää on ja sille sä et mahda mitään". Sanoin, että tarvitsen aikaa miettimiseen. Seuraavat pari päivää elämä meni riidellessä.
Kaiken huippu on se, että olen raskaana. Plussasin pari viikkoa sitten, mutta halusin odottaa jonkin aikaa ennen kuin kerron asiasta. Tulipas sekin kerrottua kaiken keskelle. Ei ollut ehkä oikea teko, en tiedä.
Nyt olen yrittänyt olla aktiivinen asioiden pohtimisessa, että kuinka voisimme olla yhdessä ilman välimatkaa. Yritin ehdottaa muuttoa paikkakunnalle, joka olisi puolivälissä molempia kaupunkeja, että voisimme asua yhdessä ja minä voisin edelleen käydä töissä nykyisessä asuinkaupungissamme. Mies oli, että "ok, katsotaan, mitä tulee", mutta on vaikuttanut jotenkin innottomalta. Sain asuntotarjouksen jo, mutta mies sanoi, että hänen täytyy miettiä ja miksi en anna hänelle aikaa tunnustella uutta tilannetta. Tuntui pahalta. Koko tämän ajan hän on sanonut, että rakastaa minua ja haluaa olla yhdessä, mutta työn ja rahan takia hän haluaa muuttaa. Ei halua kuulemma sotkea minun elämää, ja minun olisi hyvä olla täällä töissä ja opiskelemassa. Olen tehnyt asian hänelle selväksi, että välimatka opiskelu- ja työkaupunkiini ei tule olemaan liian pitkä ja tekisin kaiken tämän hänen vuokseen. Hän on puhunut, että haluaisi olla töissä kyseisessä kaupungissa 3 tai 6 kuukautta, ehkä vuoden, ehkä enemmän. Tuntuu vaikealta odottaa rakastamaansa ihmistä noinkin pitkän ajan toisella paikkakunnalla, vain näkemällä 2-4 krt kuukaudessa.
Nyt minusta vain tuntuu, että pienikin sana meistä, muuttokaupungista tai tästä tilanteesta saa hänet suuttumaan. Olen ihan ällikällä ja minusta tuntuu pahalta, ettemme voi keskustella tulevaisuudesta. Mies sanoo, että kaivelen vanhoja tai en edistä tilannetta yhtään. Itse en taas pysty olemaan ajattelematta tilannetta ja haluaisin tähän jonkun selkeän suunnitelman, ettei myöhemmin tuntuisi siltä, että olen yrittänyt ja odottanut turhaan, jos mies vaikka päättäisikin tulevaisuudessa toisin meidän suhteen.
Mielestäni toimiva parisuhde on kompromissien tekemistä ja yhteistä suunnittelua - tämä tilanne on kaukana noista. Haluaisin saada vinkkejä, mitä kannattaisi tehdä. Odotanko ja lopetanko asiasta puhumisen, sekä peruutanko asuntotarjouksen?
Viikko sitten hän ilmoitti, että on löytänyt työpaikan toisesta kaupungista ja aikoo muuttaa sinne, mutta voisimme silti jatkaa tapailua puolin ja toisin (välimatkaa on 150 km). Tämä kaikki tuli ihan puun takaa. Hän ei ollut jutellut asiasta kanssani, ei ollut maininnut asiaa ollenkaan, vain sanonut, että "hänellä on tuhat asiaa päässä ja hänen täytyy miettiä." En kysellyt siis enempää. Meillä oli ollut pari riitaa aiemmin liittyen luottamuspulaan minun puolelta ja olen yrittänyt hänelle selittää, että edellisessä suhteessa kokemani pettämisen jälkeen en ole yhtä ehyt kuin normaalisti. Uudelleen luottamiseen miehiin vie aikaa.
No, reaktio voi olla arvattava.. Tulihan siinä itkeskeltyä, suututtua, raivottua, ja kerrottua, kuinka pahalta minusta tuntui siinä tilanteessa. En nähnyt poikaystävältäni mitään sympatiaa - kasvot ja silmät olivat kivikovat, ei kyyneleitä, ei mitään. Kuin hän olisi tullut vain sanomaan, että "näin tää on ja sille sä et mahda mitään". Sanoin, että tarvitsen aikaa miettimiseen. Seuraavat pari päivää elämä meni riidellessä.
Kaiken huippu on se, että olen raskaana. Plussasin pari viikkoa sitten, mutta halusin odottaa jonkin aikaa ennen kuin kerron asiasta. Tulipas sekin kerrottua kaiken keskelle. Ei ollut ehkä oikea teko, en tiedä.
Nyt olen yrittänyt olla aktiivinen asioiden pohtimisessa, että kuinka voisimme olla yhdessä ilman välimatkaa. Yritin ehdottaa muuttoa paikkakunnalle, joka olisi puolivälissä molempia kaupunkeja, että voisimme asua yhdessä ja minä voisin edelleen käydä töissä nykyisessä asuinkaupungissamme. Mies oli, että "ok, katsotaan, mitä tulee", mutta on vaikuttanut jotenkin innottomalta. Sain asuntotarjouksen jo, mutta mies sanoi, että hänen täytyy miettiä ja miksi en anna hänelle aikaa tunnustella uutta tilannetta. Tuntui pahalta. Koko tämän ajan hän on sanonut, että rakastaa minua ja haluaa olla yhdessä, mutta työn ja rahan takia hän haluaa muuttaa. Ei halua kuulemma sotkea minun elämää, ja minun olisi hyvä olla täällä töissä ja opiskelemassa. Olen tehnyt asian hänelle selväksi, että välimatka opiskelu- ja työkaupunkiini ei tule olemaan liian pitkä ja tekisin kaiken tämän hänen vuokseen. Hän on puhunut, että haluaisi olla töissä kyseisessä kaupungissa 3 tai 6 kuukautta, ehkä vuoden, ehkä enemmän. Tuntuu vaikealta odottaa rakastamaansa ihmistä noinkin pitkän ajan toisella paikkakunnalla, vain näkemällä 2-4 krt kuukaudessa.
Nyt minusta vain tuntuu, että pienikin sana meistä, muuttokaupungista tai tästä tilanteesta saa hänet suuttumaan. Olen ihan ällikällä ja minusta tuntuu pahalta, ettemme voi keskustella tulevaisuudesta. Mies sanoo, että kaivelen vanhoja tai en edistä tilannetta yhtään. Itse en taas pysty olemaan ajattelematta tilannetta ja haluaisin tähän jonkun selkeän suunnitelman, ettei myöhemmin tuntuisi siltä, että olen yrittänyt ja odottanut turhaan, jos mies vaikka päättäisikin tulevaisuudessa toisin meidän suhteen.
Mielestäni toimiva parisuhde on kompromissien tekemistä ja yhteistä suunnittelua - tämä tilanne on kaukana noista. Haluaisin saada vinkkejä, mitä kannattaisi tehdä. Odotanko ja lopetanko asiasta puhumisen, sekä peruutanko asuntotarjouksen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Oliko lapsi yhteinen päätös vai sinun päätös?
Ollaan toivottu molemmat.
OLETTE SEURUSTELLEET VAIN PUOLI VUOTTA, MITÄ IHMETTÄ OIKEIN ODOTIT??
Peruuta asuntotarjous ja varaudu yksinhuoltajuuteen, mies on jo toinen jalka oven välissä. Jos perhettä on tulossa, niin tottakai ne ketkä sen haluaa, haluaa asua yhdessä, vaikka siinä puolessa välissä. Miestä ei kiinnosta. Hän aikoo nähdä sinua silloin tällöin: raskaana olevaa tulevan lapsensa äitiä?! Jaa, joo, voit unohtaa, sillä hän voi olla joo siellä sen aikaa ja sulle on parasta olla töissä ja opiskelemassa... Varmaan, jos lapsi ei olis tulossa. Et sä missään töissä ja opiskelemassa ole, kun olet viimeisillään ja kun lapsi on pieni. Ja tunnustelemista joo, mutta jos ilman ehkäsyä yhdytään, niin lapsi on riski ja nyt se toteutui. Että jos hän haluaa olla 3-6-24 kuukautta muualla, niin laske itse. Sä olet 9 kk raskaana jne.
Totta kai se on oikea teko kertoa, että on raskaana, ja tuossapa sen näki, miten hanakasti mies tarttui vastuuseen ja miten hän perheen haluaa.
Peru tarjous ja ala varmistella omaa pohjaasi, miten pärjäät yksin sen lapsen kanssa.
Kiitos suorasta kommentista :) Päivä kerrallaan eteenpäin...
"Plussasin pari viikkoa sitten"
tee abortti, tässä maassa on jo aivan liikaa YH-äityleitä, joiden muksujen elatus kustannetaan puhtaasti verovaroista.
Suoraan sanoen: äly hoi!
Minkäs ikäisiä te taas olettekaan?
Pareilla pitäis olla vähintään 5 vuoden koeaika yhteisasumista (ei avioliittoa, ei lapsia, ei asuntovelkaa), sitten vasta tietää onko suhteella aidosti tulevaisuutta.
Teillä on siis n. 2,5 tunnin välimatka n. vuoden ajan? Herranjumala, elämä loppuu! Teillä on lomat ja viikonloput aikaa viettää yhdessä. aaarrggh. minä seurustelin 5-vuotta välimatkana 350km-600km eikä se ollut paha kun Suomen rajojen sisällä kuitenkin oltiin ja junat kulki.
Niin pääset vähimmällä. Ei se sälli halua sua, ja sä taasen olet aivan liian naivi- ja läheisriippuvainen kasvattamaan lasta ysin. Se kun on OIKEASTI rankka homma. Ja se lapsi on ihan oikea ihminen.
Oletpa sössinyt elämäsi komeasti! Onneksi olkoon. Voiko sitä ton paremmin vielä mokata?