Meillä on 2,5-vuotias lapsi. Syntymän jälkeen on ollut monenlaista. Koliikkia, masennusta, unen puutetta kaikilla yms. Aika menee eteenpäin mutta koko tämän ajan vaimoni on näyttänyt eleillään olevansa kyllästynyt, tympääntynyt, tyytymätön tilanteeseen ja myös minun tekemisiini. Niin usein esim. tekemäni lapsen hoitojutut eivät ole hänen mielestään oikein. Itse en jaksaisi vatvoa tuollaisia kun kokonaisuus on isompi. Pärjään mainiosti lapsemme kanssa kahdestaan viikonlopun, meillä on hauskaa ja nautin siitä. Kun vaimoni on paikalla niin minua stressaa eniten kun säännöt hoitojutuissa, asioissa, tekemisissäni ovat niin tarkat. En jaksaisi jokaista pientä juttua alkaa aina miettiä miten tämä nyt "sääntöjen" mukaan tehdään vaan haluaisin vain hoitaa sen pois alta. Olen 3-vuorotyössä ja aina kun vaimoni saa tietää minulla olevan työkiireitä niin siitä sanaton kiukuttelu taas alkaa. Miksi?
En väitä, että lapsen kanssa kotona oleminen olisi helppoa. Mutta uskokaa, että ei se ole helppoa minullakaan. Kotiin tullessani minä leikin lapsen kanssa ja teen ne jutut, vaimo makaa sohvalla suuttuneena ja katsoo tv:tä. Käyn töissä ja olen usein todella poikki mutta silti yritän parhaani mukaan helpottaa vaimoni hommaa auttamalla. Kotitöitä teemme molemmat. Minulle lapsen hoito on kuin lomaa verrattuna töihin silloin jos saan hoitaa yksin että vaimoni on muualla.
Aina tulee ongelma jos suunnittelen vaikka lähteä lapsen kanssa jonnekin. Minulle sekin on aina ollut yksinkertaista. Senkuin otan lapsen, vähän varusteita, vaatteet ja mennään. Vaimolle se on kova suunnittelu ja jos jotakin tavaraa en ole ajatellut ottaa niin sekin on heti jo kiukun paikka, mihin aikaan mennään, milloin tullaan, missä siellä vaihdetaan vaipat, onko liian kuuma, mitä jos se itkee jne. Minä improvisoin tilanteen tullen, vaimo suuttuu yllättävästä arvaamattomasta tilanteesta.
Aivan varmasti äidin suhde lapseensa on erilainen kuin isällä ja ehkä olen luonteeltani hieman impulsiivisempi joten toteutamme asioita erilailla. Nämä kiukut kuitenkin saavat minut tuntemaan, että minä olen kokoajan se syypää kaikkeen. Minun tekemisieni takia hän joutuu olla lapsen kanssa kokoajan kahdestaan. Jos joskus sanon lähteväni illalla esim. lenkille niin tulee suuttuneella äänensävyllä, että kyllä se käy ja tullessani takaisin lapsi itkee lattialla ja äiti makaa sohvalla kiukkuisena.
Jatkuvasti yritän kannustaa häntä ottamaan omaa aikaa, iltaisin, viikonloppuisin. Menemään kavereidensa kanssa, tekemään asioita. Joskus erittäin harvoin näin käy. Veikkaan, että hän on väsynyt lapsen hoitamiseen, äitinä olemisen toistuviin tekemisiin, samanlaisiin päiviin. Ja tiedän sen. Miten voin asiaa auttaa, miksi ongelmat heitetään minun niskaan? Jos joskus puhun omista raskaista päivistäni, väsymyksesä niin hetki jutellaan ja se on sillä kuitattu. Taas jatketaan samaan malliin. Mitä minä voin tehdä, miten minä asiaa hoidan? On juteltu, paljonkin. Jo sekin on alkanut häntä suututtaa. Jos joskus ehdotan jotain, tarjoan apua yms. niin vastauksina on ettei nyt jaksa puhua tai ei se mitään auta jne.
Saamme tarvittaessa lapsenhoitoon apuakin. Silloin kun lapsi on hoidossa niin äiti on hyvällä tuulella. Mutta itselleni siitä tulee enemmänkin paha mieli, koska en haluaisi sen olevan niin. Meillä on hyviäkin hetkiä, nauramme, leikimme kaikki yhdessä ja joskus harvoin teemme jotain kaikki yhdessä. Suhteemme on aina ollut hyvällä pohjalla mutta lapsen saaminen muutti kaiken. Itse mietin usein onko loppuelämä nyt tätä vai onko tämäkin vain sitä mikä tähän alkuun, uuden tilanteen oppimiseen menee? Olisin valmis tekemään ihan mitä vain tilanteen korjaamiseksi, auttamiseksi, helpottamiseksi mutta en keksi miten.
On varmasti niinkin, että arkipäivisin kun olen töissä niin ei pikkukylässä ole paljon tekemistä. Mutta ei sitä ole sen enempää silloinkaan kun minä olen paikalla ja olisin vaikka kokoajan menossa lapsemme kanssa jonnekin. Omasta mielestäni se on myös itsestä kiinni miten viitsii. Mutta tätähän ei voi edes vihjata tai mykkäkoulua on ilta ja asian rauhoitteluun menee niin paljon energiaa, että olen jättänyt sikseen.
Jos tämä kirjoitus on kääntynyt niin päin, että mielestäsi minä olen se parempi tai teen enemmän, hoidan asioita yms. niin sitä en ole tarkoittanut. En koe niin. Teemme tasapuolisesti asioita, arvostan vaimoani tosi monissa asioissa. Rakastan häntä mutta en vain ole enää niin onnellinen johtuen näistä kaikista. Onko se sitä, että tulin itsekin lapsen myötä yhtäkkiä aikuiseksi mutta en ollut valmistautunut siihen? Vai pelottaako minua vastuunpelko kaikesta, autolaina, asuntolaina, lapsi, eläminen? Ei meillä ole rahallistakaan ongelmaa. Asioiden korjaamiseksi ei vain taida mikään pieni liike auttaa. Olen ehdottanut radikaalejakin elämänmuutoksia asunnon myymisestä ja muuttamisesta lähtien mutta ei se ole kuulemma sekään mikä ratkaisee. Mika sitten on?
En väitä, että lapsen kanssa kotona oleminen olisi helppoa. Mutta uskokaa, että ei se ole helppoa minullakaan. Kotiin tullessani minä leikin lapsen kanssa ja teen ne jutut, vaimo makaa sohvalla suuttuneena ja katsoo tv:tä. Käyn töissä ja olen usein todella poikki mutta silti yritän parhaani mukaan helpottaa vaimoni hommaa auttamalla. Kotitöitä teemme molemmat. Minulle lapsen hoito on kuin lomaa verrattuna töihin silloin jos saan hoitaa yksin että vaimoni on muualla.
Aina tulee ongelma jos suunnittelen vaikka lähteä lapsen kanssa jonnekin. Minulle sekin on aina ollut yksinkertaista. Senkuin otan lapsen, vähän varusteita, vaatteet ja mennään. Vaimolle se on kova suunnittelu ja jos jotakin tavaraa en ole ajatellut ottaa niin sekin on heti jo kiukun paikka, mihin aikaan mennään, milloin tullaan, missä siellä vaihdetaan vaipat, onko liian kuuma, mitä jos se itkee jne. Minä improvisoin tilanteen tullen, vaimo suuttuu yllättävästä arvaamattomasta tilanteesta.
Aivan varmasti äidin suhde lapseensa on erilainen kuin isällä ja ehkä olen luonteeltani hieman impulsiivisempi joten toteutamme asioita erilailla. Nämä kiukut kuitenkin saavat minut tuntemaan, että minä olen kokoajan se syypää kaikkeen. Minun tekemisieni takia hän joutuu olla lapsen kanssa kokoajan kahdestaan. Jos joskus sanon lähteväni illalla esim. lenkille niin tulee suuttuneella äänensävyllä, että kyllä se käy ja tullessani takaisin lapsi itkee lattialla ja äiti makaa sohvalla kiukkuisena.
Jatkuvasti yritän kannustaa häntä ottamaan omaa aikaa, iltaisin, viikonloppuisin. Menemään kavereidensa kanssa, tekemään asioita. Joskus erittäin harvoin näin käy. Veikkaan, että hän on väsynyt lapsen hoitamiseen, äitinä olemisen toistuviin tekemisiin, samanlaisiin päiviin. Ja tiedän sen. Miten voin asiaa auttaa, miksi ongelmat heitetään minun niskaan? Jos joskus puhun omista raskaista päivistäni, väsymyksesä niin hetki jutellaan ja se on sillä kuitattu. Taas jatketaan samaan malliin. Mitä minä voin tehdä, miten minä asiaa hoidan? On juteltu, paljonkin. Jo sekin on alkanut häntä suututtaa. Jos joskus ehdotan jotain, tarjoan apua yms. niin vastauksina on ettei nyt jaksa puhua tai ei se mitään auta jne.
Saamme tarvittaessa lapsenhoitoon apuakin. Silloin kun lapsi on hoidossa niin äiti on hyvällä tuulella. Mutta itselleni siitä tulee enemmänkin paha mieli, koska en haluaisi sen olevan niin. Meillä on hyviäkin hetkiä, nauramme, leikimme kaikki yhdessä ja joskus harvoin teemme jotain kaikki yhdessä. Suhteemme on aina ollut hyvällä pohjalla mutta lapsen saaminen muutti kaiken. Itse mietin usein onko loppuelämä nyt tätä vai onko tämäkin vain sitä mikä tähän alkuun, uuden tilanteen oppimiseen menee? Olisin valmis tekemään ihan mitä vain tilanteen korjaamiseksi, auttamiseksi, helpottamiseksi mutta en keksi miten.
On varmasti niinkin, että arkipäivisin kun olen töissä niin ei pikkukylässä ole paljon tekemistä. Mutta ei sitä ole sen enempää silloinkaan kun minä olen paikalla ja olisin vaikka kokoajan menossa lapsemme kanssa jonnekin. Omasta mielestäni se on myös itsestä kiinni miten viitsii. Mutta tätähän ei voi edes vihjata tai mykkäkoulua on ilta ja asian rauhoitteluun menee niin paljon energiaa, että olen jättänyt sikseen.
Jos tämä kirjoitus on kääntynyt niin päin, että mielestäsi minä olen se parempi tai teen enemmän, hoidan asioita yms. niin sitä en ole tarkoittanut. En koe niin. Teemme tasapuolisesti asioita, arvostan vaimoani tosi monissa asioissa. Rakastan häntä mutta en vain ole enää niin onnellinen johtuen näistä kaikista. Onko se sitä, että tulin itsekin lapsen myötä yhtäkkiä aikuiseksi mutta en ollut valmistautunut siihen? Vai pelottaako minua vastuunpelko kaikesta, autolaina, asuntolaina, lapsi, eläminen? Ei meillä ole rahallistakaan ongelmaa. Asioiden korjaamiseksi ei vain taida mikään pieni liike auttaa. Olen ehdottanut radikaalejakin elämänmuutoksia asunnon myymisestä ja muuttamisesta lähtien mutta ei se ole kuulemma sekään mikä ratkaisee. Mika sitten on?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Meillä on sama ongelma mutta sillä erolla että olen se äiti. Välillä suutun itselleni kiukuttelustani mutta.. Lapsemme isä hoitaa lasta todella paljon eikä ole tehnyt varsinaisia virheitä mutta hän ei ymmärrä arjen rutiineja. Hän hoitaa lapsen leikin varjolla mikä vaikeuttaa mun arkipäivää todella paljon kun ilman kiukuttelua syöttämiseen, vaipanvaihtoon ja pukemiseen voi aamulla mennä parikin tuntia. Kun olen juonut aamukahvin ja pukenut itseni on jo kiire ulos että ehditään kotiin ja syömään ennen päikkäreitä. Mies opetti lapsen nukkumaan iltaisin syliin eikä päikkärit tahdo onnistua muulla tavalla. Kun lapsi on nukahtanut onkin pakko alkaa välipalan tekoon isommille. Kotitöitä yritän tehdä siinä samalla enkä niiden anna häiritä vaikka jäisikin tekemättä. Suurempi ongelma on se etten itse koskaan ehdi istua lattialle leikkimään lapsen kanssa kuin ohimennen kun illalla illalla kelpaa vain isä joka ihmettelee kun kiukuttelen. Minusta on pikkuhiljaa tullut se paha äiti ja isä on se kiva jolle ei kiukutella kun tahdon saa muutenkin läpi.
itsekkin tunnistan samoja asioita, olen myös se äiti. Ehkä olisi hyvä puhua asiat heti poikki, ja koittaa korostaa suuria linjoja, eli sitä että rakastaa toista ja haluaa kaikkien hyvää. Ja koittaa saada perille että saman asian voi tehdä monella eri tavalla. ja myös pyytää perustelut siitä miksi sen oma tapa on parempi. keskustelua, ja jos ei muu auta niin pariterapia.
Hyvä kirjoitus. Mielestäni vaimosi on turhautunut kotona oloon ja hänen on jo korkea aika palata työelämään. Jos ei työpaikkaa ole, niin sitten opiskelemaan. Lapsi on jo niin iso, että tulee loistavasti toimeen hoidossa. On väärin, että vaimosi purkaa omaa kyllästymistään sinuun eikä tee mitään asioiden muuttamiseksi. Hänen on jo korkea aika ottaa vastuu omasta elämästään ja aikuistua näkemään se hyvä, mikä hänellä jo on (hyvä mies, ihana lapsi). Mutta nyt elämänmuutosta kehiin! Ettei sen tarvitse olla sitten jossain vaiheessa avioero...
Lapsen äiti kuulostaa epäkypsältä ja isä tossukalta. Mielestäni äidillä ei ole mitään syytä purkaa omia ongelmiaan sinuun, eikä myöskään määräillä miten sinun pitäisi omaa lastasi hoitaa. Yhden lapsen hoitamisessa tuolla avun määrällä ei pitäisi olla mitään rasittavaa. Kyllä se on äidin omista taidoista kiinni jos isä muka saa äidin omat rutiinit sotkettua. Vietä lapsesi kanssa aikaa juuri kuin haluat, mutta minun mielestäni ei äidin puolelta kannata ihan mitä tahansa teinikiukuttelua sietää. Kyllä aikuisen ihmisen pitää osata käyttäytyä.
Vaimollasi on vaan liian pienet ympyrät.
Olen ollut äitiyslomalla kohta 6kk ja hyvää vauhtia tulossa kiukuttelevaksi marttyyriksi. (Meillä tosin on aihettakin kiukutella, isä ei paljoa hoida lasta ja huomioikin tätä vain kun vauva on sylissäni tai minä muuten olen tilanteessa päävastuussa.) Päivisin on aikaa kelailla elämän inhottavuuksia, todellisia ja luuloteltuja. Olen paljon lapsen kanssa kaksin, siis yksin, kun vauvasta kyse. Kaipaan niin paljon aikuiskontakteja ettei ole tosikaan. Se on vain hirveä sanoa ääneen, koska vastaukseksi saa jotain sellaista kuten "millainen äiti voi sanoa noin", "mitäs teit lapsen, itse olet sen halunnut". (Joo, mutta en odottanut ettei sen jälkeen enää ole, eikä saa olla muuta elämää.) Huomaan myös että korostan miehelle kuinka vauvan kanssa kannattaa toimia. Kannattaisi tietenkin miehen antaa tehdä tavallaan ja siten heidän löytää yhteiseen olemiseensa omia juttuja...mutta siinä tuppaa käymään niin, että vauva oudoksuu uusia juttuja, alkaa itkeä tai ei heti lämpene ja mies tuo lapsen minulle. Aina ei jaksaisi yrittää puhua. Sekään ei tunnu auttavan. Toivottavasti aika korjaa tilannetta.
Minullakin on puolivuotias lapsi (olen nainen), ja tunnistan kyllä nuo yllä kuvatut fiilikset. Mutta silti ihmettelen, esim. edellinen kirjoittaja: miksi ette äidit hakeudu aikuisseuraan vanhempainvapaalla? Eivät kai kaikki tähän ketjuun vastanneet äidit voi asua autottomina haja-asutusalueilla, missä ei ole tarjolla mitään perhekahviloita, vauvakerhoja tms.? Tiedän kyllä että se vaatii joinakin päivinä ihan hirveän paljon vääntäytyä johonkin ihmisten ilmoille, mutta kyllä se useimmiten palkitsee. Eikä pää hajoile läheskään niin paljoa. Ja mieskin säästyy pahimmilta kiukutteluilta...
"Kaipaan niin paljon aikuiskontakteja ettei ole tosikaan. Se on vain hirveä sanoa ääneen, koska vastaukseksi saa jotain sellaista kuten "millainen äiti voi sanoa noin", "mitäs teit lapsen, itse olet sen halunnut". (Joo, mutta en odottanut ettei sen jälkeen enää ole, eikä saa olla muuta elämää.) "
Siis missä ihmeen ahdasmielisessä käpykylässä oikein asut jos saat tuollaisia vastauksia? Siis onhan ihan itsestään selvää että aikuinen tarvitsee aikuiskontakteja. Ihan riippumatta siitä, onko äiti vai ei. Joskus todella ihmettelen näitä juttuja näillä palstoilla, ovat niin hirveän kaukana omasta arkikokemuksesta. Siis kuinka paljon esim. yo kommenteista on kirjoittajan omaa subjektiivista näkemystä/mielikuvitusta...
Olen se edellinen kirjoittaja. Paljon varmasti on vikaa minussakin eli omat ajatukset liian yksipuolisia. Sitä tarkoitinkin kirjoittamalla elämän inhottavuuksista, todellisista ja LUULOTELLUISTA. Mutta kun esim. olen puhunut miehelleni siitä mitä tunnen ja kuinka tarvitsen edes yhden harrastusillan viikossa, hän on sanonut että tämä on meidän oma valinta eikä kukaan ole pakottanut minua lasta hankkimaan. Tulkitsin sen niin että tämän tilanteen kanssa on sitten syytä vaan elää. Mukisematta. Muut mielikuvat ihmisten suhtautumisesta on lähinnä näiltä keskustelupalstoilta, koska näiltä haen ajatustenvaihtoa.
Muiden äitien seuraan meneminen tuntuu epämiellyttävältä. Olen nykyisin huono tutustumaan ihmisiin koska kun tutustun, haen syvällistä yhteyttä ihmiseen enkä luota helposti. Pari tosi huonosti päättynyttä ystävyyssuhdetta taustalla... Monikaan ei enää aikuisiällä tunnu hakevan syvempää ystävyyttä vaan enemmänkin tuttavia, päähuomion ollessa perheessä ja kotielämässä. Pinnalliset "kuinka teillä yöt menee, joko kiinteitä aloittelette" -keskustelut hiekkalaatikon reunalla ei kiinnosta. Vaikka ymmärrän että sen pintapuolisen kautta ihmisiin tutustutaankin. En usko että pelkästään elämänvaihe riittää yhdistämään ihmisiä ja silloin jutustelu tuntuu turhalta jaarittelulta. Vauvakahvilat ym. on varmasti hyviä kohtaamispaikkoja (en siis ole käynyt), mutta pelkään että niissäkin puheet pyörii liikaa vauvaelämän ympärillä. Haluaisin puhua harrastuksista, politiikasta, maailmankatsomuksista, elämänkokemuksista, kirjoista, leffoista, tulevaisuuden haaveista... Työni on myös niin ultrasosiaalista, että muut kontaktit on senkin takia jääneet lapsenkenkiin. Töissäollessa vapaalla haluaakin tehdä juttuja nimenomaan itsekseen.
Mutta toivoakseni aika korjaa tilannetta, näin on mieskin antanut ymmärtää. Eli kun täysimetys päättyy, ei olla lapsen kanssa niin symbioosissa & mieskin voi hoitaa enemmän häntä.
Vaimosi on selvästi jäänyt jumiin kotiin. Ja vauvan pikkuvauva vaiheeseen. Koska teillä on taloudellinen puoli kunnossa, se on käynyt helposti. Tuon ikäinen voisi olla jo kuivakin, ilman vaippoja siis. Mikäli äiti olisi kiinnittänyt huomiota siisteyskasvatukseen ja ollut aktiivinen. Vaikea sanoa, mistä tämä johtuu... Olisiko kuitenkin masennusta yhä ??? Keskustelkaa lähimmän lääkärin kanssa.
Että ehkä vaimosi kaipaa olla nainen, kaipaa sinua ja kaipaa teidän kahden keskeisiä hetkiä. Ei sinun tule loukkaantua siitä että vaimosi nauttii ajasta ilman lastaan, ei se vähennä hänen rakkauttaan lapseen, vaan kertoo siitä että niitä hetkiä hän tarvitsee jaksaakseen taas toistaa sitä 24/7 arkea. Eli ammentaa sinusta rakkautta ja voimaa itselleeen. Olisit onnellinen siitä että vaimosi rakastaa sinua ja osaa elää muutakin elämää kuin elämää lapsen kautta.
Mitä taas tulee siihen että hän ärtyy sinun toimintaasi lapsen kanssa, liittynee siihen että hän on luonut arjen lapsen kanssa, joka toimii hyvin ja sitten pelkää sitä että toinen toisilla toiminta tavoillaan tekee tyhjäksi sen miten hän tuntee saaneensa arkensa toimivaksi. Pikkasen niinkuin voisit kuvitella että joku toinen tulisi sinun työtäsi uudelleen järjestelemään... En kuitenkaan sano että vaimosi on oikeassa, vaan että näin hän tod.näk. kokee asian. Ehkäpä te voisitte keskutella näkemyksistänne (sopikaa vaikka aika jos ei muuten onnistu ;)
tämä on vanha keskustelu, mutta itse kiukuttelen (en tahallani), jos tunnen etten saa tarpeeksi läheisyyttä. Haluisin omassa suhteessani enemmän halailua, pussailua ja seksiä...sitä mitä ennenkin. Ja alkaa kiukuttaa kun välillä tuntuu, että ollaan enään vaan perhe, joka asuu yhdessä. Järjestä vaikka yllätyksiä (tuo kukkia, suklaata, menkää yhdessä vaikka viikonloppu lomalle). Omat ystävyyssuhteeni on vähän kuihtuneet äitiyden myötä. Ja kun makaa vaan kotona väsyneenä lapsen hoidosta, niin ei enää edes jaksa lähteä mihinkään. Sun kannattais viedä vaimo mielellään kahdenkeskiselle viikonloppu lomalle. Niin, että vaimo tuntee, että sillä on muutakin elämää kuin kotiäidin rooli. Tiedän, että kiukuttelen vaimon kanssa eläminen on vaikeeta, mutta itse en huomannut kiukutteluani, ennen kuin mies suoraan sanoi, minkälainen sekopää nykyään olen. On vaikeeta olla mukava toiselle, jos toinen ei ole sulle, mutta jos haluaa että suhteesta jotain tulee, niin on pakko ja väkisin, kunnes läheisyydestä tulee taas luontevaa. Kaikkein parasta vaimolles olis, jos se menis töihin.
Entä hormonit? Käyttääkö vaimo jotain hormonivalmistetta? Suosittelen lopettamaan, jos käyttää. Se aiheuttaa todella monella mielialanvaihteluita, masennusta ja kiukuttelua.
Tunnistan tässä alkuperäisen naisessa entisen itseni, valitettavasti. Ei ollut kovin mukavaa itsestäkään, kun kiukutti ja harmitti ja väsytti, eikä oikein itsekään tiennyt mikä. Ei ollut reilua purkaa sitä kaikkea omaan mieheen, mutta kehen muuhunkaan? Siltä se sillä hetkellä tuntui. Tuntui, että kotia ja perhettä tursusi jo korvistakin ulos, eikä asiaa auttanut se, että miehenikin kutsui minua äidiksi. Mieheni toki huomasi turhautumiseni, ja kerroinkin tuntemuksistani hänelle, mutta puheiksi ne usein jäivät, mitään konkreettista ei tuntunut tapahtuvan. Sitten se meni siihen, että eräänä iltana mieheni tuli luokseni, ja kysyi: "Mitäs se pikkuäiti puuhaa?" Periaatteessa ihan viaton kysymys, mutta siitä alkoi suhteemme pisin kriisi, se tuntui olevan viimeinen pisara. Korotin ääneni ja tiuskaisin miehelleni: "V***u mä mikään sun äitisi ole!" Jotenkin kaikki paha olo purkautui juuri siihen hetkeen ja annoin tulla kaiken ulos, ja vähän kieltämättä ylimääräistäkin, olin jo valmis laittamaan lusikat jakoon. Mutta mulle riitti, ja tosiaan tein selväksi, että silloin kun ollaan kaksin, mua ei tarvitse kutsua äidiksi. Halusin kovasti tuntea olevani se nainen joka olin ennen perhettäkin. Se jonka kanssa mieheni harrasti seksiä vaikka auton takapenkillä ja kohteli kuin elämänsä rakkautta. Olin luisunut pelkästään äidiksi ja se ahdisti. Kyllästytti se rutiini, jolla seksiäkin harrastettiin iltaisin kun lapset jo nukkuivat, äkkiä "velvollisuus" alta pois ja nukkumaan itsekin. En tuntenut itseäni mitenkään erityiseksi ihmiseksi mieheni elämässä. Ja se harmitti entisestään kun tuntui, että se piti rautalangasta vääntää, ennen kuin mieheni tajusi asian laidan. Joo, se on sitä arkea, ja itse lapsemme hommattiin, mutta ei se silti sitä tarkoita, että nainen sisälläni olisi mihinkään kadonnut.
Vaimosi todennäköisesti haluaa huomiosi, itselle tulee mieleeni omat lapseni, jotka ovat olleet yökylässä: kun pääsevät taas kotiin, alkaa hirmuinen ikävän purkaminen kiukutteluna. Jos hän ei vaan ikäväänsä osaa muuten osoittaa? Kuten joku jo ehdotti, huomioi vaimosi naisena, älä lapsenne äitinä.
Nyt purkaukseni jälkeen, mieheni on ottanut minut paremmin huomioon naisena, herran jestas kuinka hyvältä tuntui kun hän eräänä iltapäivänä hommasi naapurin tytön vahdiksi ja kesken seksin hän sanoi: "Sä olet ihana nainen." Ja minä olen oikeasti rentoutunut kotiasioiden suhteen, jonka miehenikin on huomannut. Hän on oma-aloitteisesti tuonut kukkia ja avannut ovia, kantanut kauppakassit yms. Minä taas olen kiinnostunut miehestäni uudestaan ja kotiolomme on oikeasti parantunut. Pikkujuttuja, mutta vaikutti meidän suhteeseemme.
Ei se riitä, että puhutaan, pitää myös kuunnella.
Täällä myös yksi kiukutteleva äiti. Minulla on myös se syy, että lapsen kanssa kahdestaan on saatu luotua toimiva ja mukava arki joka perustuu pitkälle rutiineihin. Isän ilmestyessä kotiin ensinnäkin laps unohtaa äidin kokonaan ja toisekseen kaikki ne rutiinit ja muut arjen toimenpiteet heittävät häränpyllyä. Edes nukkumaan lasta ei saa aikasessa ja kaikkihan me se tiedetään, mitä siitä seuraa..
Mulle ainakin hemmetinmoinen päänsärky kun saa kuunnella sitä huutoa pari viimestä tuntia. Toisekseen laps koko ajan yrittää testata myös minuun niitä samoja temppuja, mitkä tepsii isään (huutamalla saa tahtonsa läpi, 100% isän huomio vaaditaan koko ajan) ja mua suututtaa alottaa aina se rutiinien ja rajojen luominen uudestaan.
Että sorry vaan isä, viimeks tänään suutuin aika kovasti kun jäähylle laittamani lapsen nostit syliis kesken kaiken.
Ja puhuttu on asioista jo pitkään. Mutta kun puheesta ei näytä seuraavan mitään, niin kiukkunen olen, ihan hemmetin kiukkunen.