Olimme yhdessä yli 20 vuotta. Jo puolen vuoden seurustelun jälkeen odotin esikoistamme. Mieheni oli minulle ensirakkaus. 7vuotta vanhempi kuin minä.
tämä liitto oli mieheni toinen.Hänellä oli 2vuotias lapsi.Hän oli eronnut pari kuukautta aikaisemmin kun tapasimme.
Ongelmat alkoivat mustasukkaisuutena puolison taholta monin eri tavoin.Olen ollut uskollinen hänelle koko liittomme ajan .Miehellä oli kyllä aikaa kavereille, mutta ei puolisolle.Pienetkin riidat saivat mieheni ihan sekaisin. Hän käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa.Hajoitti omaisuuttani ja väheksyi kaikkea mitä tein tai olin nourempana tehnyt.Välillä elämä oli myös tasaisempaa muuten ei suhteemme olisi kestänyt näin kauan.
Syntyi vielä toinenkin lapsi meille parin vuoden jälkeen.
Eron jälkeen keskustelin nyt jo aikuisten lasteni kanssa näistä asioista. Syyllisyys painaa.Miksi annoin lasten kasvaa tämän kaiken keskellä?Lapsiin mulla on ollut aina hyvät läheiset välit.Tuntuu että nyt eron jälkeen olemme vielä läheisempiä.
Mieheni oli sosiaalinen.Tuli hyvin yleensä ihmisten kanssa toimeen. Monille kavereille onkin ollut järkytys minkälainen hän on ollut minua kohtaan.Kaverit eivät siis tienneet mitä kotona tapahtui.Jotkut ovat pistäneetkin tämän katkeroituneen ex-kumppanin puheiksi.Mitä tämä ei ole. Jotenkin pystyn vasta nyt puhumaan tästä tapahtuneesta.
Tämän kaiken jälkeen huomaan, että ystävät ovat vähissä vain ne todelliset ovat jäljellä.Eikä heidänkään niskaan halua kaikkea kaataa.Tunnen olevani nyt niin äärimmäisen yksin.Erosta on aikaa 10kK.TULIN VIHDOIN JÄRKIINI.
Kysyisinkin teiltä. Minkälainen ihminen kykenee elämään kodin ulkopuolella niin erillaisena ihmisenä kuten ex-puolisoni?
Onko teillä vastaavanlaisia kokemuksia?
Entä miten tästä erosta selviäisin parhaiten?
tämä liitto oli mieheni toinen.Hänellä oli 2vuotias lapsi.Hän oli eronnut pari kuukautta aikaisemmin kun tapasimme.
Ongelmat alkoivat mustasukkaisuutena puolison taholta monin eri tavoin.Olen ollut uskollinen hänelle koko liittomme ajan .Miehellä oli kyllä aikaa kavereille, mutta ei puolisolle.Pienetkin riidat saivat mieheni ihan sekaisin. Hän käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa.Hajoitti omaisuuttani ja väheksyi kaikkea mitä tein tai olin nourempana tehnyt.Välillä elämä oli myös tasaisempaa muuten ei suhteemme olisi kestänyt näin kauan.
Syntyi vielä toinenkin lapsi meille parin vuoden jälkeen.
Eron jälkeen keskustelin nyt jo aikuisten lasteni kanssa näistä asioista. Syyllisyys painaa.Miksi annoin lasten kasvaa tämän kaiken keskellä?Lapsiin mulla on ollut aina hyvät läheiset välit.Tuntuu että nyt eron jälkeen olemme vielä läheisempiä.
Mieheni oli sosiaalinen.Tuli hyvin yleensä ihmisten kanssa toimeen. Monille kavereille onkin ollut järkytys minkälainen hän on ollut minua kohtaan.Kaverit eivät siis tienneet mitä kotona tapahtui.Jotkut ovat pistäneetkin tämän katkeroituneen ex-kumppanin puheiksi.Mitä tämä ei ole. Jotenkin pystyn vasta nyt puhumaan tästä tapahtuneesta.
Tämän kaiken jälkeen huomaan, että ystävät ovat vähissä vain ne todelliset ovat jäljellä.Eikä heidänkään niskaan halua kaikkea kaataa.Tunnen olevani nyt niin äärimmäisen yksin.Erosta on aikaa 10kK.TULIN VIHDOIN JÄRKIINI.
Kysyisinkin teiltä. Minkälainen ihminen kykenee elämään kodin ulkopuolella niin erillaisena ihmisenä kuten ex-puolisoni?
Onko teillä vastaavanlaisia kokemuksia?
Entä miten tästä erosta selviäisin parhaiten?
Vastaukset 9
Vanhimmat
kukaan ärsyttämässä, vittuilemassa, vääntämässä ja kääntämässä, häirikkö jää seinien sisälle ja on siellä aina vastassa, se muuttaa hyvääkin ihmistä. Siis katsoppa peiliin kaikkine muutos hakuisuuksinesi.
OIKEUTTAAKO TUO TOISEN PAHOINPITELYYN!!!
vittuileva en ole luonteeltani. vaikka peiliin on katsottu monta kertaa.Mies antoi kuitenkin aikamoisia lupauksia tulevaisuutemma suhteen joskus aikanaan. Kyllä hän kotona oli paljonkin mutta aika vain kului intohimoisen harrastuksen parissa autotallissa
tai kavereiden autotallissa. Vaimo oli syypää lopulta kaikkeen, jopa siihen että hän ei pitänyt yhteyttä kuin harvakseltaan ensimmäisessä liitossa syntyneeseen tyttäreen.Hän ei itse kestänyt sitä että tytär itki isän luo tullessa ja lähtiessä. Meni välillä kuukusia kun hän tapasi tytärtään.
Sen, että hän ei kunnioittanut minua hän kyllä näytti melko avoimesti puheissaan. Väkivalta jäi seinien sisälle. Mies mm. potki autoni kyljet sisälle,repi vaatteeni kaapista, hakkasi päätäni seinään.
Minä vain jaksoin uskoa että elämä vielä muuttuu paremmaksi.Kun ton kaiken kirjoittaa tähän muiden nähtäväksi. Näyttää aika hurjalta.Enkä kirjoita tänne mitään satuja vaan haen aidosti samoja asioita kokeneita.
JOS OLET ITSE OLLUT PAHOINPITELIJÄ KAI OLET HAKENUT APUA ONGALMAASI?(KOMMENTTI KUULOSTI VÄHÄN SILTÄ)
Haluan vielä sanoa, että mies on ollut tässä suhteessa, se joka on määrännyt missä kaappi seisoo. Vaimolla ei ole ollut oikeutta sanoa siihen mitään. eli mies on hoitanut myös sen nalkutus puolen. Muiden on vaan on alistuttava hänen tahtoonsa.
ja änkyröit vieläkin ! Olet juuri tyypillinen "minähän yritin vain parasta" tapaus. Pätkääkää et hyväksynyt miehen omaa mielipidettä, kun kaikki ei mennyt niinkuin sinä halusit, muuttuikin se sinun päässäsi alistamiseksi. Näinhän se menee 90% avioeroissa. Kiertoon vaan, älä enää valita.
Millainen nainen päästää jalkojensa väliin sellaisen miehen jolla on 2vuotias lapsi? Ja vain parin kuukauden eron jälkeen? HALPA JA ALA-ARVOINEN NAINEN.
Olet saanut elämältä kaiken minkä olet ANSAINNUT. Onneksi olkoon. Syytä ihan vain omaa päätäsi.
Eikö sinulla ole hituistakaan minkäänlaista moraalia? Onneksi et kuulu tuttaviinikaan.
Eikö miehellä ole suhteessa mitään vastuuta.Mielestäni vastuu kuuluu molemmille.
Olet onnellisesti naimissa? nimimerkille.
Nyt kun olen vapaa esim. työpaikalla missä ihmiset tietävät tilanteeni.
Onnellisesti naimisissa olevat miehet ehdottelevat vaikka mitä. Päiväkahvin lomassa.Sormus sormessa kiillellen. Ja ihan selvin päin.Kotona odottaa vaimo ja liuta lapsia.Minusta ei huolta ole. En varattuihin koske.
Se on ollut aikamoinen pettymys huomata miten kuinka moraalittomia miehet ovat. Varmaan niitä löytyy meissä naisissakin.
Mitä tulee tuohon tilanteeseen kun tapasin ex-mieheni. Hänen vaimollaan oli jo uusi mies valmiina.
Ja ex-puolisoni oli tuolloin kuitenkin jo vapaa.
samanlaista täälläkin..ero mielessä..olen vain henkisesti liian kiinni miehessäni..sympatiat sinulle. :(
tämä palsta voi olla väärä paikka joudut vain puolustelee kaikkea ..onkohan sinun paikkakunnallasi erokeskusteluryhmää..se voisi auttaa?
aikaa on kulunut vähän ja aika kyllä parantaa..
Kiitos sinulle sympatioista. Erokeskusteluryhmässä kävin viime keväänä.Se auttoi jonkin verran ymmärtämään tätä tilannetta,mutta arkana ihmisenä on erittäin vaikea avautua isossa porukassa nimenomaan väkivallan osalta.Tuo liitto on nujertanut itsetunnon alas. Aika varmaan parantaa.Siihen on pakko uskoa.
Aika sumussa on mennyt tämä eron jälkeinen elämä.
Tsemppiä sinulle.
Tämä palsta on aivan väärä tällaiselle asialle, ei täällä paljon fiksuja kommentteja tule. Tuli vaan mieleen että netistä varmasti löytyy vertaistukiryhmiä joissa varmasti on kunnollisisa nettikeskusteluja.
"Eron jälkeen keskustelin nyt jo aikuisten lasteni kanssa näistä asioista. Syyllisyys painaa.Miksi annoin lasten kasvaa tämän kaiken keskellä?Lapsiin mulla on ollut aina hyvät läheiset välit.Tuntuu että nyt eron jälkeen olemme vielä läheisempiä."
Tähän vain haluaisin sanoa, että sun pitää oppia antamaan anteeksi itsellesi. Kaikki me tehdään virheitä. Parhaiten voit nyt tästä lähtien auttaa itseäsi ja lapsiasi sillä että nostat pääsi pystyyn ja käytät tämän mahdollisuuden uuteen alkuun. Et jää rämpimään paikalleen, vaan katsot eteenpäin. Älä kuitenkaan kiellä niitä pahojakaan tunteita, vaan hyväksy se, että joskus tuntuu pahalta. Mutta kyllä, aika parantaa. "Uusi" elämä nostaa vielä hymyn huulille:)