Olemme poikaystäväni kanssa kumpikin parikymppisiä opiskelijoita, ja muutimme suoraan vanhempiemme luota saman katon alle, kauas kotikaupungistamme. Olemme nyt seurustelleet melkein neljä vuotta joista asuneet yhdessä kaksi. En kadu sitä, että päätimme muuttaa yhteen, sillä olemme oppineet kumpikin valtavasti itsestämme ja toisistamme yhdessä asumisen aikana, mutta minusta on alkanut tuntua liian vaikealta ottaa tarvittavaa omaa tilaa ja aikaa. Olen ahdistunut ja tuntuu, ettei elämä vie eteenpäin vaan junnaa paikallaan. Olen aika uhrautuvaa tyyppiä ja minusta tuntuu, että olen pitkään tehnyt asioita melkein ainoastaan poikaystävääni varten, koko muu elämäni on tukahtunut enkä innostu oikein mistään. Olen myös ollut epävarma omista tunteistani poikaystävääni kohtaan ja ollut puhumatta näistä ajatuksista niin kauan kunnes oma olo on paisunut aivan liian pahaksi ja on ollut pakko puhua. En myöskään ole puhunut ystävilleni paljoakaan tilanteestamme ja iloisen naaman näyttäminen jopa omille perheenjäsenilleni on tuntunut helpommalta.
Nyt tilanne on se, että en haluaisi erota, mutta tuntuu että ainoa keino pelastaa meidät on pelastaa ensin itseni. Ja tuntuu surkealta ja vaikealta tehdä päätöstä jota on väännellyt joka kantille niin kauan, mutta ehkä parasta mitä nyt voisin tehdä olisi jämäkkä päätös oman itseni kannalta, että asiat muuttuisivat. Onko kenelläkään kokemusta erilleen muutosta ja seurustelun jatkamisesta? Tiedän, että muuton aikaan oma tila tulee varmaankin tarpeeseen, mutta kun rutiinit ovat olleet yhteiset pari vuotta tuntuu oudolta ajatukselta tehdä seurustelusta vähemmän "vakavaa". Kyseenalaistan myös koko ajan itseäni, että onko tämä vain keino tehdä mahdollisesta erosta helpompaa, mutta välitän kyllä poikaystävästäni todella paljon ja koen yhteenkuuluvuutta. Tuntuu vain, etten ole pystynyt rentoutumaan aikoihin, saati olla yksin itseni kanssa. Haluaisin vihdoin olla tyytyväinen elämääni, tasapainoisempi.
Nyt tilanne on se, että en haluaisi erota, mutta tuntuu että ainoa keino pelastaa meidät on pelastaa ensin itseni. Ja tuntuu surkealta ja vaikealta tehdä päätöstä jota on väännellyt joka kantille niin kauan, mutta ehkä parasta mitä nyt voisin tehdä olisi jämäkkä päätös oman itseni kannalta, että asiat muuttuisivat. Onko kenelläkään kokemusta erilleen muutosta ja seurustelun jatkamisesta? Tiedän, että muuton aikaan oma tila tulee varmaankin tarpeeseen, mutta kun rutiinit ovat olleet yhteiset pari vuotta tuntuu oudolta ajatukselta tehdä seurustelusta vähemmän "vakavaa". Kyseenalaistan myös koko ajan itseäni, että onko tämä vain keino tehdä mahdollisesta erosta helpompaa, mutta välitän kyllä poikaystävästäni todella paljon ja koen yhteenkuuluvuutta. Tuntuu vain, etten ole pystynyt rentoutumaan aikoihin, saati olla yksin itseni kanssa. Haluaisin vihdoin olla tyytyväinen elämääni, tasapainoisempi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moi. Ihan kuin omasta kynästä. Takana on kuusi vuotta niin seurustelua kuin yhdessä asumistakin.
Meillä tuli vastaan sellainen tilanne, että olen menossa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja avokkini ei halunnut lähteä sinne asumaan. Ensin olin vakuuttunut että lähden. Nyt en enää tiedä. Aion kulkea tätä väliä ja katsoa miten asiat lutviutuvat. Rakastan avokkia kovasti, pakkohan se on näin pitkän ajan jälkeen, mutta me olimme niin kovin nuoria seurustelun alussa, ja muutimme saman katon alle heti. Näistä asioista on vaikea sanoa muiden kuin sinun itsesi (minkä varmasti olet kuullut ennenkin).
Mieti asiaa ennemmin näin päin: haluat asua erossa, jotta pääsisit jälleen sinuiksi itsesi kanssa. Erossa asumisen ei tarvitse merkitä eroa. Sinä tarvitset omaa aikaa ja omia harrastuksia. Haluat ollaan jälleen "sinä", ettekä "te".
Jätä eromietteet ensi alkuun aivan kokonaan pois ja mieti ennemmin, että otat lomaa. Haluat kokeilla uutta juttua. Jos ero jossain vaiheessa tulee ajankohtaiseksi, se tulee, mutta nyt sinä haluat vain oman paikan ja lomaa. Kuka tietää, se voi vaikka vahvistaa suhdettanne.
Tsemppiä.
olette nuorina muuttaneet yhteen ja eläneet vain toisillenne. Sinä haluaisit ehkä "aikuistua". Tehdä ITSE omat jutut, omat virheet, omat mokat jne. Sillä teillä on ollut tuki ja turva toisistanne koko ajan. Ihan niinkuin kotona asuessanne tuli ja turva ovat olleet vanhempanne. Toisin sanoen, oikeaa omaan kämppään muuttamista ei ole tapahtunut.
Olen ollut itse vähän samanlainen, kun aloin seurustelemaan miesystäväni kanssa ja kun muutimme yhteen. Sovin kaikki menoni HÄNEN menojensa mukaan. Halusin olla koko ajan hänen kanssaan, mieluummin odotin kotona, että hän tulee töistä. Jos olisin ollut vaikka kaupungilla, oli pakko päästä heti kotiin, koska kultakin oli siellä. Tavallaan uhrauduin ja paljon. Siitä on seurannut se, että nykyään jos en ole kotona silloin, kun poikaystäväni tulee kotiin, niin hän soittaa että missä olet =) En tiedä onko se hyvä vai huono asia.
Minustakin on tuntunut, että kaikki vaan junnaa paikoillaan. Varsinkin talvella tuntui siltä.
Neuvoni on, että hanki harrastus, omat menot, omia juttuja. Pyhittäkää päivästä yksi hetki teille kahdelle (meillä se on eräs tv-sarja, joka katsotaan yhdessä ja jonka jälkeen jutellaan päivän jutut ynnä muut mietteet läpi). Ala elämään itsellesi. Se ei tarkoita poismuuttoa tai eroa. Vaan totuttujen tapojen muuttamista.
Itselläni on myös vähän sama tilanne, mutta enemmän ehkä tuntuu että avokki se tarvitsisi omaa aikaa, ja nyt hän sitä saakin, kun opiskelee taas päivisin ja minä olen päivät kotona sillä olen työtön.
Heips.
Minä muutin aikanaan parikymppisenä poikaystäväni kanssa yhteen puolen vuoden seurustelun jälkeen. Vuosi asuttiin yhdessä ja meistä tuli ns. vanha pari. Riideltiin ja tehtiin vain omia juttujamme (toinen tietokoneella toiinen telkkarin edessä yms. ). Muutettiin erilleen ja jarkettiin yhdessä. Kaikki tutut ihmetteli ja kyselivät, että nytkö te erositte.
Sen jälkeen oltiin yhdessä viisi onnellista vuotta :) Meillä toimi suhteen pelastajana.