Olen elänyt mieheni kanssa avoliitossa melkein neljä vuotta. Miehelläni on koulun aloittava poika aiemmasta suhteesta. Minulla ei ole lapsia.
Olen 29-vuotias ja täysin valmis perustamaan perheen, haluan omia lapsia. Parisuhteemme on intohimoinen ja välitämme kovasti toisistamme. Kahdestaan ollessamme taikka ystävien seurassa tulemme toimeen mainiosti ja olemme monen mielestä mitä yhteensopivin pari!
Mieheni ei ole valmis sitoutumaan taikka saamaan lapsia kanssani, koska kokee, etten rakasta hänen lastaan. Pojan kanssa tulen toimeen, mutta en ole kovin läheisissä väleissä hänen kanssaan. Voin leikkiä ja tehdä yhdessä asioita, mutta fyysinen kosketus tuntuu oudolta. Mieheni taas on odotellut läheisempää yhteyttä minun ja pojan välille, vaikka tietää, etten ole sen tyyppinen ihminen, joka kaikkia halailee avoimesti.
Tuntuu, että mieheni odottaa minulta täydellisyyttä ja kaikki tekemäni virheet (varsinkin pojan kohdalla) nousevat suuriksi ongelmiksi. Pojan ollessa paikalla koen itseni usein yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Koen, että miehen menneisyys varjostaa tulevaisuuttamme. Tulevaisuudesta mies on aina ollut haluton puhumaan ja suunnittelemaan yhteistä elämää kanssani.
Enää emme yhdessä löydä ulospääsyä tästä tilanteesta. Minun perheenperustamiskuumeeni on noussut liian korkeaksi ja mies kokee sen ahdistavana. Olemmekin puhuneet erosta, nyt meillä on meneillään "harkinta-aika".
Pelkään yksinäisyyttä. Nyt elämäni koostuu pitkälti miehen kavereista ja sukulaisista. Jos eroamme, sosiaalinen verkostoni kutistuu lähes olemattomaksi. Toisaalta olen hyväksynyt ajatuksen, että meillä ei tule olemaan yhteistä tulevaisuutta. Ajatukset ovat todella ristiriitaiset, sillä yhteenkuuluvuuden ja intohimon tunteet minun ja mieheni välillä ovat suuret.
Epätoivo, tietämättömyys, päättämättömyys, epäonnistuneisuuden tunne... Silti odotan joka päivä miestäni kotiin ja tunnen iloa hänet nähdessäni.
Tunteet ovat solmussa, enkä tiedä mitä tehdä?
Olen 29-vuotias ja täysin valmis perustamaan perheen, haluan omia lapsia. Parisuhteemme on intohimoinen ja välitämme kovasti toisistamme. Kahdestaan ollessamme taikka ystävien seurassa tulemme toimeen mainiosti ja olemme monen mielestä mitä yhteensopivin pari!
Mieheni ei ole valmis sitoutumaan taikka saamaan lapsia kanssani, koska kokee, etten rakasta hänen lastaan. Pojan kanssa tulen toimeen, mutta en ole kovin läheisissä väleissä hänen kanssaan. Voin leikkiä ja tehdä yhdessä asioita, mutta fyysinen kosketus tuntuu oudolta. Mieheni taas on odotellut läheisempää yhteyttä minun ja pojan välille, vaikka tietää, etten ole sen tyyppinen ihminen, joka kaikkia halailee avoimesti.
Tuntuu, että mieheni odottaa minulta täydellisyyttä ja kaikki tekemäni virheet (varsinkin pojan kohdalla) nousevat suuriksi ongelmiksi. Pojan ollessa paikalla koen itseni usein yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Koen, että miehen menneisyys varjostaa tulevaisuuttamme. Tulevaisuudesta mies on aina ollut haluton puhumaan ja suunnittelemaan yhteistä elämää kanssani.
Enää emme yhdessä löydä ulospääsyä tästä tilanteesta. Minun perheenperustamiskuumeeni on noussut liian korkeaksi ja mies kokee sen ahdistavana. Olemmekin puhuneet erosta, nyt meillä on meneillään "harkinta-aika".
Pelkään yksinäisyyttä. Nyt elämäni koostuu pitkälti miehen kavereista ja sukulaisista. Jos eroamme, sosiaalinen verkostoni kutistuu lähes olemattomaksi. Toisaalta olen hyväksynyt ajatuksen, että meillä ei tule olemaan yhteistä tulevaisuutta. Ajatukset ovat todella ristiriitaiset, sillä yhteenkuuluvuuden ja intohimon tunteet minun ja mieheni välillä ovat suuret.
Epätoivo, tietämättömyys, päättämättömyys, epäonnistuneisuuden tunne... Silti odotan joka päivä miestäni kotiin ja tunnen iloa hänet nähdessäni.
Tunteet ovat solmussa, enkä tiedä mitä tehdä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä olen yh-vanhempi, ja ymmärrän jollain tasolla tilannettanne. Oma biologinen lapsi on tärkeä, sinulle, ja miehellesi se hänellä jo oleva lapsi. On olemassa naisia, joille on avoin ja laaja syli kaikille lapsille, ja siinä halutaan ja sylitellään vieraat ja omat lapsen samaan syssyyn. Mutta et ole tällainen nainen. Miehesi haluaa lapselleen luultavasti tällaisen naisen, jolle äitinä ja lapsen kanssa oleminen on luontevaa ja mutkatonta, fyyisistä puolta myöten. Minäkin haluan kumppanikseni tällaisen vastapuolen, jolla on avara syli ja todellinen kyky rakastaa minun jo olemassa olevia lapsiani. Enkä voisi kuvitella yhteistä lasta ihmisen kanssa, jonka syli ja sydän ei aukea jo olemassa oleville lapsilleni. Tulee epäilys, aukeaako se syli ja sydän sille yhteisellekään. Se että kumppani ei näytä "taitoaan" ja "kykyään" olla riittävän hyvä hoivaaja isommelle lapselle, herää epäilys, onko hän oikea vanhempi sitten sille seuraavallekaan lapselle. Itse en olisi kyennyt olemaan luonteva äitipuoli vieraalle lapselle siinä kaksvitosena. Nyt kolmevitosena, kahden lapsen äitinä, minusta on äiti omille ja tulevan kumppaninkin lapsille yhtä lailla. Mutta kasvu tähän pisteeseen on vaatinut 10 v ja kaksi omaa lasta. Ota kumppani jolla ei ole lapsia. Siten olette aivan yhtä taitamattomia näissä asioissa molemmat. Ongelmasi on ehkä ikäsi. Olet liian pitkään ollut miehen kanssa joka ei halua lasta kanssasi, vuodet vierivät ja lapsikuumeiset miehet ikäluokassasi alkavat kaikki olle pariutuneita kun sinä vietät aikaasi omassa suhteessasi. Et selvästi ole suhteessa kumppaniisi, vaan haluat kumppaniksesi apuvälineen lapsensaantiin ja perheenperustamiseen. Miehelläsi on jo lapsi ja perhe, hän ei tarvitse muuta kuin kumppanin itselleen. Teillä on eri tarpeet.
Rakastatko miestäsi mutta et hänen lastaan??Minun kokemukseni asiasta on se, että jos kumppaniaan rakastaa, niin rakastaa hänen lapsiaankin.Minulla on toi sama kokemus, mutta niin päin ,että mies ei jaksanut välittää minun lapsistani ja näin jälkikäteen olen tajunnut kuinka vähän minuakaan rakasti/arvosti.Ne teot ja sanat/asenne kertoo kaiken.Myös sille miehesi lapselle :(
miehesi on fiksu kun ei hanki lasta vielä kanssasi. mielestäni silloin ei missään nimessä pidä hankkia lapsia, jos toinen ei pysty kuin hyväksymään toisen jo olemassa olevaa lasta. kirjoituksestasi päätellen sinä antaisit omalle lapsellesi enemmän rakkautta ja näinollen miehen lapsi jäisi kuin rakkauden ulkopuolelle. oletko koskaan ajatellut lapsen näkökulmasta asiaa? olisiko se kivaa, kun omaa siskoa/veljeä sitten rakastetaan ja hellitään enemmän.
ei sellasta saisi kenellekkään lapselle antaa. joten suosittelen että jos et pysty rakastamaan miehesi lasta kuin omaasi, älä tee lapsia hänen kanssaan lainkaan. en nyt tarkoita että sinusta pitäisi tulla kuin hänen biologinen äitinsä, mutta kakkosäiti kuitenkin. lapsi kuuluu miehen elämään, katot sitä sitten millä tavalla tahansa.
Olet vielä nuori nainen ja voit löytää miehen jonka kanssa voitte aloittaa tyhjältä pöydältä, ilman entisten liittojen lapsia. Huomiotani herätti että olet tekemisissä lähinnä miehen kavereiden ja sukulaisten kanssa, minne ihmeeseen olet hukannut oman sosiaalisen verkostosi? Olisiko sinulla vähän tarvetta itsenäistymiseenkin, oletko elänyt elämääsi vain miehen kautta?
Ja mies vain arvostelee sinua, eikö sinulla ole toiveita yhdessäeloonne liittyen - muuta kuin että pitää tehdä lapsi joka "ratkaisee" kaikki ongelmat?
Tulee jotenkin mieleen vanha sanonta: Kukas se kissan hännän nostaa jos ei kissa itse. Älä jää odottamaan että joku muu päättää elämästäsi, taidat jo itsekin tietää mitä sinun pitää tehdä.
> Pojan kanssa tulen toimeen, mutta en ole kovin läheisissä väleissä hänen kanssaan. Voin leikkiä ja tehdä yhdessä asioita, mutta fyysinen kosketus tuntuu oudolta.
Asuuko poika luonanne, vai onko hän etä isä?
Jos näet lasta harvoin, on vaikeampi muodostaa luontevaa suhdetta. Moni etävanhempikaan ei siihen pysty!
Oman lapsen saamisen jälkeen on luontevampaa, kun tietää, miten lapsia voidaan käsitellä.
Nykyajan kaikki pedofiilitapaukset aiheuttavat sen, että vieras miettii kaksi kertaa, että mikä on normaalia ja mikä ei. Jos ei ole omia lapsia, niin kaikki on vielä vaikeampaa.
> Koen, että miehen menneisyys varjostaa tulevaisuuttamme. Tulevaisuudesta mies on aina ollut haluton puhumaan ja suunnittelemaan yhteistä elämää kanssani.
Sano, että et halua kiintyä poikaan liikaa, kun et ole saanut varmuutta yhteisestä tulevaisuudestanne.
Mieti, varjostaako miehen entinen elämä liikaa sinun ajatuksiasi.
Itse tiedät, hyväksytkö pojan avoimesti vai varauksella.