Olen elänyt mieheni kanssa avoliitossa melkein neljä vuotta. Miehelläni on koulun aloittava poika aiemmasta suhteesta. Minulla ei ole lapsia.
Olen 29-vuotias ja täysin valmis perustamaan perheen, haluan omia lapsia. Parisuhteemme on intohimoinen ja välitämme kovasti toisistamme. Kahdestaan ollessamme taikka ystävien seurassa tulemme toimeen mainiosti ja olemme monen mielestä mitä yhteensopivin pari!
Mieheni ei ole valmis sitoutumaan taikka saamaan lapsia kanssani, koska kokee, etten rakasta hänen lastaan. Pojan kanssa tulen toimeen, mutta en ole kovin läheisissä väleissä hänen kanssaan. Voin leikkiä ja tehdä yhdessä asioita, mutta fyysinen kosketus tuntuu oudolta. Mieheni taas on odotellut läheisempää yhteyttä minun ja pojan välille, vaikka tietää, etten ole sen tyyppinen ihminen, joka kaikkia halailee avoimesti.
Tuntuu, että mieheni odottaa minulta täydellisyyttä ja kaikki tekemäni virheet (varsinkin pojan kohdalla) nousevat suuriksi ongelmiksi. Pojan ollessa paikalla koen itseni usein yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Koen, että miehen menneisyys varjostaa tulevaisuuttamme. Tulevaisuudesta mies on aina ollut haluton puhumaan ja suunnittelemaan yhteistä elämää kanssani.
Enää emme yhdessä löydä ulospääsyä tästä tilanteesta. Minun perheenperustamiskuumeeni on noussut liian korkeaksi ja mies kokee sen ahdistavana. Olemmekin puhuneet erosta, nyt meillä on meneillään "harkinta-aika".
Pelkään yksinäisyyttä. Nyt elämäni koostuu pitkälti miehen kavereista ja sukulaisista. Jos eroamme, sosiaalinen verkostoni kutistuu lähes olemattomaksi. Toisaalta olen hyväksynyt ajatuksen, että meillä ei tule olemaan yhteistä tulevaisuutta. Ajatukset ovat todella ristiriitaiset, sillä yhteenkuuluvuuden ja intohimon tunteet minun ja mieheni välillä ovat suuret.
Epätoivo, tietämättömyys, päättämättömyys, epäonnistuneisuuden tunne... Silti odotan joka päivä miestäni kotiin ja tunnen iloa hänet nähdessäni.
Tunteet ovat solmussa, enkä tiedä mitä tehdä?
Olen 29-vuotias ja täysin valmis perustamaan perheen, haluan omia lapsia. Parisuhteemme on intohimoinen ja välitämme kovasti toisistamme. Kahdestaan ollessamme taikka ystävien seurassa tulemme toimeen mainiosti ja olemme monen mielestä mitä yhteensopivin pari!
Mieheni ei ole valmis sitoutumaan taikka saamaan lapsia kanssani, koska kokee, etten rakasta hänen lastaan. Pojan kanssa tulen toimeen, mutta en ole kovin läheisissä väleissä hänen kanssaan. Voin leikkiä ja tehdä yhdessä asioita, mutta fyysinen kosketus tuntuu oudolta. Mieheni taas on odotellut läheisempää yhteyttä minun ja pojan välille, vaikka tietää, etten ole sen tyyppinen ihminen, joka kaikkia halailee avoimesti.
Tuntuu, että mieheni odottaa minulta täydellisyyttä ja kaikki tekemäni virheet (varsinkin pojan kohdalla) nousevat suuriksi ongelmiksi. Pojan ollessa paikalla koen itseni usein yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Koen, että miehen menneisyys varjostaa tulevaisuuttamme. Tulevaisuudesta mies on aina ollut haluton puhumaan ja suunnittelemaan yhteistä elämää kanssani.
Enää emme yhdessä löydä ulospääsyä tästä tilanteesta. Minun perheenperustamiskuumeeni on noussut liian korkeaksi ja mies kokee sen ahdistavana. Olemmekin puhuneet erosta, nyt meillä on meneillään "harkinta-aika".
Pelkään yksinäisyyttä. Nyt elämäni koostuu pitkälti miehen kavereista ja sukulaisista. Jos eroamme, sosiaalinen verkostoni kutistuu lähes olemattomaksi. Toisaalta olen hyväksynyt ajatuksen, että meillä ei tule olemaan yhteistä tulevaisuutta. Ajatukset ovat todella ristiriitaiset, sillä yhteenkuuluvuuden ja intohimon tunteet minun ja mieheni välillä ovat suuret.
Epätoivo, tietämättömyys, päättämättömyys, epäonnistuneisuuden tunne... Silti odotan joka päivä miestäni kotiin ja tunnen iloa hänet nähdessäni.
Tunteet ovat solmussa, enkä tiedä mitä tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onko miehesi koskaan halunnut perustaa perhettä kanssasi? (Outoa olla sitoutumaton ja asua yhdessä.)
Jos kyse on siitä, ei suhde poikaan ole syy.
Jos ei ole:
Kysy mitä miehesi odottaa sinulta liittyen hänen lapseensa. Sano, että rakkaus lapseen varmasti kasvaa vähitellen - ei se lapsellekaan ole niin helppoa. Ja mikset yrittäisi päästä läheisemmäksi pojan kanssa? Halaat poikaa jos hän antaa halata. Ei se ole pois sinulta? Huomaa, ettei poika ei ole kuka tahansa - se on miehesi elämän tärkein henkilo...
Yleisesti olen sitä mieltä, että ihmiset tänä päivänä ovat liian itsekkäitä ja eroavat liian helposti. Sinun kohdallasi antaisin kuitenkin neuvon, että eroa heti miehestäsi ja muuta pois hänen luotaan. Katkaise välit kokonaan ja etsi itsellesi mies, jolla ei ole ennestään lapsia tai joka ainakin ymmärtäisi etteivät hänen lapsensa ole sinun lapsiasi ja joka myös haluaisi lapsia kanssasi. Tuhlaat aikaasi nykyisen miehesi kanssa ja ikääkin sinulla alkaa olla jo sen verran, että mikäli haluat perheen perustaa, on syytä pistää töpinäksi.
Hommanne ei tule kirjoituksesi perusteella koskaan toimimaan, valitan.